Pielaveden satama

Syksyn saapuessa Pielaveden satama on hiljentynyt. Satamakahviota lukuunottamatta satamassa ei moniin vuosiin ole ollut kovin vilkasta, siitä kertoo höyrylaivaliikennettä muisteleva opastaulukin.

Heinäkuun kesänäyttelyt

Näyttelylistaus jatkuu:

23. Susiluolaan kävin tutustustumassa kesäkuun puolella, mutta raportoin asiasta heinäkuun alussa
24. Kuopion pääkirjastossa oli Lasse Paldaniuksen digitaalisia maalauksia
25. Merikosken kalaportaassa on Lohen nousu
26-28. Savonlinnan maakuntamuseossa oli perusnäyttelyiden lisäksi Alva Gullichsenin näyttely. Ne tuli katsottua esitelmän alkua odotellessa

29. Suonenjoella käydessä huvitti MLL:n lastenpiirroskilpailun ikkunanäyttelyn (vuodelta 2014) saama lisäys.
30. Alavan kirkossa on Eeli Aallon seinäreliefi
31. Pieksämäellä kävin Poleenin Maisema-näyttelyssä
32. Lahdessa oli Merkillinen-näyttelyn avajaisissa
32-33. Pielavedellä käydessä kävin kirjastolla katsomassa jälleen kerran Vaaraslahden raha-aarretta ja Ilkka Qvickin maalauksia (ylin kuva).

Rillankivi

Kolmen maakunnan (Pohjois-Pohjanmaa, Pohjois-Savo ja Keski-Suomi) ja kolmen kunnan (Pielavesi, Pyhäjärvi ja Pihtipudas) rajapyykkinä on Rillankivi. Nimensä kivi on saanut 1400-luvulla vaikuttaneen maanmittari Jacob Frillen mukaan. Paikalla olevassa informaatiotaulussa kiven arvellaan olleen Pähkinäsaaren rauhan rajamerkkejä, Pielaveden kunnan sivuilla sen kerrotaan olevan "vuoden 1525 heimosotien rajamerkki".

Asiakirjatieto tuntee kiven vuodesta 1736. Silloin Viitasaaren pitäjän rajantarkistuskirjassa muutettiin vanha merkki maanselkä no 31 Rillankivi no 1:ksi. Kiven omat merkinnät eivät selvennä sen merkitystä. Ruotsin valtiolaiva, vuosiluku 1814 ja tunnistamattomat nimikirjaimet eivät paljon valaise.

Paikkaa pidetään arvossa, ja mäntykangas on helppoa kulkea. Viereinen soramonttu tosin särkee idylliä. Jos sattuu tietä 560 kulkemaan, niin kannattaa pysähtyä hetkeksi merkintöjä miettimään.

 

Lepikon torppa (16/100)

Pielaveden tunnetuimpia nähtävyyksiä on presidentti Urho Kaleva Kekkosen syntymäkotimuseo Lepikon torppa. Tähän blogiin olen aikaisemminkin Lepikosta kirjoittanut, tosin talvisten kuvien kera. Lapsuudesta muistan miten paikka oli suosittu, kävijöitä riitti. Museona talo on ollut 1960-luvun lopulta, ja se on rekonstruoitu 1900-luvun alun asuun. Kekkonen asui torpassa kuusivuotiaaksi. Museon esineistö on hyvin dokumentoitu, ja yleisökin sai tutustua esinekortistoon.

Ainoita kävijöitä emme me nytkään olleet. Tosin ruuhkaksi asti väkeä ei ollut. Museon pihapiirissä olevaan ravintolatilaan ei yrittäjää kuitenkaan oltu saatu.

Pielavedellä Kekkonen on esillä muutenkin. Kunnantalon takapihalla on Laila Pullisen veistämä rintakuva.

Pullisen Kekkonen tarkkailee kunnallishallintoa.

Pielaveden kotiseutumuseo (15/100)

Pielavedellä ajattelin käydä yksityisessä moottorisahamuseossa. Ylä-Savon museoiden yhteisesitteessä sitä ei mainittu, ja kirkonkylällä paljastui ettei sitä enää olekaan. Katse haki paikkaa, mutta näki vain uusia rivitaloja. Pielaveden kotiseutumuseo oli sentään paikallaan. Sinne vievä tie kulkee melkein yhden pihapiirin läpi, epäröin jo eksyneeni, mutta kyltti kehotti jatkamaan.

Kirkonkylälle Teijunmäkeen on siirretty rakennuksia eri puolilta kuntaa. Päärakennukseen on koottu vanhan ajan esineistöä. Pielavedeltä on tehty paljon kivikautisia löytöjä, joukko kivikirveitä ja -talttoja on riittänyt kotiseutumuseossakin esiteltäviksi.

1950-luvun lopulla perustettu kotiseutumuseo luonnollisesti esitteli talonpoikaisesineistöä. Ilahduttavasti esineitä ei oltu jaoteltu sukupuolen, vaan tarkoituksen mukaan. Talon pihalla oli kaksi lammasta, ilmeisesti niittotyöhön palkattuna. Hellepäivänä ne tuntuivat etsiytyneen varjoon siestalle.

Pieleveden kotiseutumuseossa oli myös kuuluisia käpylehmiä ja kaarnalaivoja.

Karsikko.

Rasinahon savupirtin uuni.

Tuohesta tehtiin sipsakampiakin jalkineita.

Viinanpolttovälineistöä. Olvin talouskaljapullo kierrätyskäytössä.

Lepikon torppa, kesäinen tutustumiskohde

[Iltapäivä Pielavedellä: Lepikon torppa, plootuaarre ja Auli Partion näyttely]

Urho Kekkosen syntymäkotimuseo Lepikon torppa on talvisin suljettu. Edesmennyttä pitkäaikaisesta presidenttiä on siis parempi kesäisin muistella.

Vaaraslahden raha-aarre

[Iltapäivä Pielavedellä: Lepikon torppa, plootuaarre ja Auli Partion näyttely]

Toukokuussa 1991 Väinö Partanen kaivoi perustusta uudisrakennukselle Vaaraslahden Nousialanlahden rannassa. Työn tuoksinassa maan alta paljastui suuri raha-aarre, iso kasa Ruotsin suurvalta-ajan kupariplootuja. Joukossa pari suurta ja harvinaisempaa kahdeksan taalarin rahaakin.

Näyttelyesite arvelee plootukontin pudonneen veronkantajan reestä jonakin talvena, ja aarteen sitten hautautuneen rantakaseikkoon. Tosin mitään varmaa ei hautautumistavoista voida sanoa, saattavatpa olla vaikka paikallisten volokkien ryöstösaalistakin joka on pakomatkan nopeuttamiseksi piilotettu.

Aikoinaan kadotetulla summalla olisi maksanut pyövelin puolentoista vuoden palkan tai kuusikymmentä lammasta ostanut.

Paikkansa löydetyt plootut löysivät Pielaveden kirjastosta ja Hämeen linnasta, joissa molemmissa on kuparirahoja pysyvästi esillä.

Auli Partion huovutuksia

[Iltapäivä Pielavedellä: Lepikon torppa, plootuaarre ja Auli Partion näyttely]

Hiljan uutisoitiin Suomessa vallitsevista suurista alueellisista puutteista kulttuurissa. Joissakin kunnissa on vain kirjasto ja itsenäisyyspäiväjuhlat.

Tilannetta kuitenkin korjaa, että usein paikoin kirjasto ei ole ainoastaan kirjasto. Pielavedellä kirjaston yhteydessä on näyttelytila, jossa muutama päivä sitten oli avautunut rääkkyläläisen silkkitaiteilija Auli Partion näyttely.

Työt on tehty erilaisin tekniikoin, mutta kaikissa oli jokin huovutettu osa. Kolmiseinäiseen, hieman hankalan avoimeen tilaan tehty ripustus oli onnistunut ja antoi arvoa yksittäisille teoksillekin.

Korkeakosken ruukki ja Fredrik Paldanius

Evert Laineen kolmiosainen Suomen vuoritoimi on niitä teoksia, joiden arvo on säilynyt siihen sisällytetyn yksityiskohtaisen tiedon ansiosta. Pitkälti tiedot löytyisivät Senaatin talousosaston arkistostakin, mutta helpommin ja kootusti ne ovat läsnä tässä. Johtopäätöksiin ja lopputulemiin saa suhtautua varauksellisemmin.

Joskus muinoin kopioin yksittäisiä tuotantolaitoksia käsittelevästä osasta Korkeakosken ruukkia käsittelevät kolme sivua, ajattelin, että oliko Suomen korkeimman vesiputouksen yhteydessä ollut ruukkikin. Ei ollut, se selvisi Laineen tekstistäkin, jonka tulin lukeneeksi vasta kopioinnin jälkeen.

Sittemmin olen oppinut tavoille. Ensin luetaan, sitten kopioidaan, jos ei käsin jakseta kirjoittaa.

Kopiot eivät irrallisina löytäneet sopivaa paikkaa, ja kuljeskelivat pöydältä toiselle pölyttymässä aikansa. Korkeakosken ruukin perustajan Fredrik Paldani(ukse)n nimi tarttui mieleen, tuon onnettoman, joka Laineen kuvauksen mukaan ei verovapaudesta ja valtion tuhannen hopearuplan lainasta huolimatta saanut toimivaa laitosta Pielaveden Laukkalan kylän Koivujoen varteen aikaiseksi. (Korkein vesiputous on Tuovilanlahden kylässä, nykyistä Maaningan kuntaa)

Saimaan kanavasta vuonna 1858 kuljetettuja tavaroita laiva- ja lotjalasteitta yksitellen läpikäydessäni törmäsin tuohon samaan nimeen. Ruukinkirjurina Juankosken ruukilla oli Fredrik Paldanius, kauniilla käsialalla kirjoittava mies. Samassa paikassa kuin ennen Korkeakosken perustamista.

Tuskin aivan tumpelo kuitenkaan, vaikka ei omaa ruukkiaan saanut hallussaan pidettyä.

Luvan Korkeakosken ruukille Fredrik Paldan(ius) sai joulukuussa 1839. Lainan valtiolta hän sai 1842, tätä ennen Paldanius oli poikansa August Paldaniuksen kanssa ostanut kolmanneksen Laukkalan talosta n:o 1, Koivujärven länsirantaa ja ruukin paikan.

Mailla sijainnut Koivujoen lampi tunnetaan nykyisin Ruukinlampena.

Jo ennen lainan saamista oli rakennettu myös harkkohytti ja sen ympärille hyttirakennus. Vasarapaja oli samassa rakennuksessa. Lisäksi aikaan oli saatu pari asuinrakennusta ja mylly.

Evert Laineen peräti negatiivinen kuva Paldaniusten raudan tuotantolaitoksesta perustuu vuonna 1854 tehtyyn tarkastukseen. Tuolloin ruukin omistus oli jo siirtynyt oululaisille Fellmaneille.

Valtion antama verovapaus ruukille oli päättymässä vuonna 1859. Oli siis Fellmanien etu esittää edeltäjien toimet mahdollisimman huonossa valossa.

Paldaniuksen menettivät ruukin ja maat 1852 kun eivät kyenneet maksamaan valtiolta saamaansa velkaa takaisin. Kolmien eri käsien kautta ruukki päätyi Fellmaneille, he maksoivat paikasta 4100 hopearuplaa.

Tarkastuksessa 1854 Fellmanit kertoivat joutuneensa rakentamaan hytin ja vasarat kokonaan uusiksi. Tästä kaikesta huolimatta jo ostovuonna oli saatu tuotanto käyntiin. Muutoinkin paikka oli vallan mahdoton tuottaa rautaa, järvimalmia piti tuoda kaukaa Nilakalta, kolmen peninkulman päästä, joista kevyessä kahden tonnin venelastissa 28 virstaa sujui yhdellä välilastaamisella Säviällä, mutta matkan kaksi viimeistä virstaa Koivujoen suulta oli mahdottomia koskia, jopa yksi myllypatokin, että jäitä ja rekikelejä piti odotella ennen kuin sulatettavan ja taottavan Korkeakoskelle harkkohyttiin ja vasaran alle sai. Lisäksi venemiehille piti maksaa palkkaa ja talvella neljän kuukauden ajan Koivujoen veden virtaus oli perin vähäistä.

Vaikka olosuhteet Fellmanien mukaan olivat näinkin mahdottomat, valtio ei myöntynyt verovapausvuosien pidentämiseen. Kohtuullinen senaatti kuitenkin oli, Korkeakosken ruukille määrättiin lopulta yhden prosentin vero tuotetusta kanki- ja aineraudasta.

Ruukki toimi vuoteen 1872, jolloin se paloi lopullisesti. Kankirautapaja oli jo kerran neljä vuotta aiemmin kärähtänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1882 se myytiin Paul Wahl & Co:lle, mutta toimintaa ei aloitettu koskaan uudestaan.

Pelkkien lähteiden siteeraaminen ja aukikirjoittaminen ei oikein tuota lukijan kannalta tyydyttävää tulosta. Vasta toisaalta saatu vinkki sai ymmärtämään vuoden 1854 raportin tarkoitushakuisuuden.

Älä hävitä kuittia

[Kun uusia lehtiä ei ole ilmestynyt ruodittavaksi, jatketaan lankalauantaisen parissa.]

Savon Sanomat kertoo, että Lepikon Torpan katto aiotaan uusia. Pärekatto uusitaan perinteisin menetelmin. Lepikkosäätiön palkkaamat miehet ovat jo aloittaneet työn valikoimalla tarkoitukseen sopivia puita.

Ilmastonmuutos näkyy tässäkin työssä. Päreiksi kelpaavat puut ovat harvassa, katontekijät etsivät sopivia soilta ja kallionrinteistä. Lahoamaton ja kestävä päre saadaan ainoastaan tiukkasyisestä, siis hitaasti ja rauhassa kasvaneesta puusta.

Sellaiset ovat hakusessa Pohjois-Savossakin.

Lepikon Torppaan liittyy yksi taloushistorian metodologian tärkeä seikka. Yritysten ja niiden asiakkaiden toiminnan selvittämisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että myös kuitit säästetään. Yleensähän arkistoja seulottaessa ensimmäinä hävitettävien asiakirjojen joukkoon päätyvät kuitit. Ne vievät paljon säilytystilaa ja niiden tietojen uskotaan olevan kirjanpitoon tarkasti kirjatun.

Näin ei yleensä kuitenkaan ole.

Kuittien avulla voidaan selvittää yritysten kauppakumppaneita, raaka-aineiden ja ostopalvelujen lähteitä.

Kuittien avulla voi selvitä myös muitakin historiakultuuria kiinnostavia asioita.

Urho Kekkosen oman kertoman mukaan talo olisi ollut piiputon (l. savupirtti) hänen syntymänsä aikaan. Tieto kyseenalaistettiin, sitä ehdittiin välillä pitää propagandana, jonka avulla Kekkosen vaatimatonta syntyperää korostettiin.

Kunnes Maaningan Käärmelahden kylässä aloitettiin kylähistorian kirjoittaminen. Kylällä oli muinoin ollut tiilitehdas, jonka arkistot ovat kohtalaisen hyvin säilyneet. Kylähistorian tekijöiden käydessä omaan kotiseutuunsa liittyviä aineistoja, tiilitehtaan papereista löytyikin kuitti, jonka mukaan Kekkosen isä osti piipputiilet torppaansa varten vasta vuonna 1901.

Näin kuitin avulla tuli oikeaksi todistetuksi Kekkosen syntymä piiputtomaan torppaan.

Johan Habermanin maantarkastusluettelo

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on julkaissut myös verkossa Timo Alasen Johan Habermanin maantarkastusluettelon Pien-Savosta 1620-luvulta. Paperilla teos ilmestyi 2004 ja hankin sen tuoreeltaan, koska oma sukuni on teoksen kattamalta alueelta ja tiedonmuruja esi-isien toimista teos tarjoaa.

Nyt siis tuo opus savolaisten sukujuuriensa selvittäjien iloksi myös netissä.

Vuonna 1626 vouti Johan Henrikinpoika Haberman (< Kauranen) aloitti laatimaan ajantasaista Savon maantarkastusluetteloa. Työnsä hän aloitti nykyisen Maaningan kunnan Tuovilanlahden kylästä. Olletikin hänellä työnsä pohjana edellinen, vuonna 1561 laadittu maantarkastusluettelo, joka sittemmin on hävinnyt. Näin siis ainakin osa Habermanin mainitsemista paikannimistä ja muista tiedoista saattaa polveutua ainakin välillisesti 1560-luvun tietoihin.

Arvokas suomalaisten varhaisvaiheiden tietopankki siis.

Onhan noilta ajoilta myös muita lähdejulkaisuja. Kansallisarkiston julkaisema Matti Wallan toimittama Savon hopeaveroluettelot vuodelta 1571. Kansalta Tanskalle hävityn sodan päätteeksi piti periä ylimääräinen omaisuusvero sotakorvausten maksamiseksi. Tuon miehisen luettelon saa kunnian päättää pielavetinen leskivaimo Piritta.

Ja löytyy myös Savon tuomiokirjat, myös Kansallisarkiston julkaisemina ja Kauko Pirisen toimittamina vuosilta 1559 ja 1561-1565.

Tavinsalmen käräjillä olivat esi-isätkin olleet, kun keskenään olivat kirkonmäellä tapelleet. Sakkoihin oli tuomittu, nuo mokomat.