Tämä on
välimuistitallenne Mikko Kärnän vaatimuksesta poistetusta jutusta Veikkauksen julkaisemista
Inhimillisistä uutisista. Veikkauksen verkkolehden #lempeä teeman päätoimittaja on Kimmo Ohtonen, silti jutun poistamisesta päätti Velipekka Nummikoski.
Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnästä määrittelee media sisällön olevan vastaavan toimittajan ts. päätoimittajan vastuulla. Laissa on erikseen määritelty päätoimittajarikkomukset ja niistä seuraavat rangaistukset. Julkaisijalla ei siis ole vastuuta sisällöstä. Tulkoon Kärnän vaatimuksesta poistettu teksti julki tässä, jotta lukija voisi arvioida mikä ex-kansanedustajan mielestä on "propagandaa" ja "kunnianloukkaamista".
Empatia ja eläintuotanto – mahdoton yhtälö?
Ihminen sekä tappaa että rakastaa eläimiä. Se on mahdollista, mutta sietämätöntä, empatiasta kirjoittanut tutkija Elisa Aaltola sanoo.
Teksti: Kirsi Haapamatti, kuvat: Johannes Tervo
Reetta-Kaisa Vähäsarjalla on 293 lammasta, joista teurasauto hakee satsin neljästi vuodessa. Seuraavan teurastamoerän lähtöön on vielä viikkoja, mutta asiasta puhuminen saa lampurin kyyneliin. Eläimen teuraaksi laitto ravisuttaa syvältä, ja on unelma-ammatissaan toimivalle naiselle työn tummin varjo.
”Kun ensimmäinen eläinsatsi lähti, oli teurastamon kuljetusautossa pienet ikkunat. Tuntui raastavalta nähdä lampaiden katselevan minua auton kaartaessa pois. Teuraaksilähettämispäivä ei todellakaan ole mikään juhlapäivä, vaan surullinen ja raskas. Koetan silloin vain ajatella, että taloudelliset realiteetit sanelevat tämän. Jos haluan olla lammaskasvattaja, en voi pitää kaikkia.”
Rakastan eläimiä, mutta…
Filosofi Elisa Aaltola on tutkinut eläimiä koskevia eettisiä ja filosofisia kysymyksiä kauan. Aaltola on tunnettu eläinten oikeuksien puolestapuhuja. Viime vuonna hän julkaisi Sami Kedon kanssa myötäelämistä käsittelevän kirjan Empatia. Empatiaa pidetään moraalimme perustana. Aaltola uskoo, että empatia ei ole ihmiskunnasta kadonnut, se vain usein sysätään syrjään, kun kyse on eläimistä.
”Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.”
"Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin."
Aaltola sanoo, että aidosti eläinrakkaana itseään pitävä ihminen saattaa samalla hyväksyä eläinten tappamisen, jolloin ristiriita korostuu.
”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”, Elisa Aaltola sanoo.
Aaltola kertoo tutkimuksista, joiden mukaan tuotantoeläinten kasvattajilla on heikompi empatiantunto kuin muilla ihmisillä. He ovat saattaneet kasvaa kulttuuriin, jossa eläimellä ei nähdä itseisarvoa.
”Toisaalta tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin. Heidän arkensa on varmasti kovin stressaavaa, kun toimintaa värittää ristiriita. He välittävät eläimistä, mutta kasvattavat niitä ruuaksi. He elävät lihaparadoksia ihan konkreettisesti.”
Lihaparadoksin eetos
Lihaparadoksi on länsimainen ilmiö, jonka ilmentymät heijastuvat laajalle. Lihaparadoksiin kuuluu, että valtaosa ihmisistä pitää eläimistä. Kaikki haluavat sanoa olevansa eläinrakkaita ja pitävänsä eläinten oikeuksia tärkeinä. Eläinten oikeuksista puhutaan paljon, ja vain raakalainen sanoo, ettei piittaa tai että eläimillä ei ole arvoa. Samaan aikaan eläintuotanto on yhä teollisempaa ja eläinten (sinänsä tärkeinä pidettyjä) oikeuksia poljetaan.
”Eläintuotantoon liittyy paljon viestintää, joka tukee ihmisten ajatuksia siitä, että eläinten tehotuotanto ja vaikkapa kanan pitäminen ahtaassa häkissä on oikeutettua. Samalla vedotaan eläinsuojelulakien olemassaoloon, vaikka ne itse asiassa antavat lain turvan sille, että eläinten keskeisiä tarpeita vastaan rikotaan.”
Tuotantoeläinten pitäjät elävät lihaparadoksia: he välittävät eläimistä, mutta samalla kasvattavat niitä ruuaksi.
Eläinten hyvään kohteluun halutaan uskoa, sillä harva on valmis muuttamaan kulutustottumuksiaan. Jos eläinten kärsimyksen antaisi tulla iholle, myötäeläisi sen kanssa, voisiko enää mikään olla kuten ennen?
Elisa Aaltola sanoo aikaamme leimaavan sen, että ihmiset haluavat nyt kaiken. Individualismi jyrää. Haluamme mielihyvää, viihdykettä ja jatkuvaa kuluttamista. Uskomme, että meillä on oikeus tavoitella kaikkea, mitä mielimmekin. Samaan aikaan eläinten oikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itseään ovat kaventuneempia kuin koskaan.
”Jako lemmikki- ja tuotantoeläimiin on selvä. Osa ihmisistä pitää virheellisesti tuotantoeläimiä henkisiltä kyvyiltään heikompina kuin lemmikkejä. Kaupunkilaisen elämäntavan myötä monella ei myöskään ole kosketusta vaikkapa sikaan tai kanaan. Tämä luokittelu sitten ikään kuin vapahtaa kuluttajan: minä voin jatkaa eläintuotteiden kuluttamista.”
Muutos näköpiirissä?
Ihminen on empaattinen, myötäelämään kykenevä olento. Ihminen voi kuvitella, miltä emakosta tuntuu häkissä, jossa se ei pääse kääntymään. Ihminen ymmärtää, että sellainen tuottaa tuskaa. Miksi tuota empatiaa ei näy käytännössä enemmän?
”Jotain on muuttumassa”, Aaltola uskoo. ”Individualismin ja kuluttamisen alla olemme alkaneet kaivata empatiaa, yhteyttä muihin, myös eläimiin. Tämä näkyy julkisessa keskustelussa ja lisääntyvästi myös kulutuskäyttäytymisessä ja kasvissyönnin yleistymisessä. Eläinten kohtelussa on tulossa muutos. Nykyään puhutaankin jopa eläinkäänteestä.”
Voiko empatiaa eläimiä kohtaan sitten jotenkin opetella? Jos on lapsesta saakka oppinut, että possu kuuluu leivän päälle tai että tyhmä kana joutaakin asumaan häkissä? Elisa Aaltolan vastaus on tiedon lisääminen.
”Tutkittua tietoa eläinten tarpeista, älykkyydestä ja käyttäytymisestä on jo paljon. Enää ei voida väittää, ettei tiedettäisi, millaisissa oloissa vaikka sika voisi hyvin. Tutkimustiedon lisäksi tarvitaan yksittäisiä eläintarinoita ja eläinten näkökulman huomiointia. Juttuja ja kuvia siitä, miten jokin tietty eläinyksilö elää, miten se käyttäytyy ja mitä sille päivän mittaan tapahtuu. Tällaiset tarinat lisäävät myötäelämisen tunteita.”
Tuotantoeläimen hyvä elämä?
Usein todetaan, että modernin eläintuotannon karut olot ovat rakenteellinen ongelma, eivät yksittäisten tuottajien synti. Tehokkuusvaatimukset ajavat jatkuvasti suurempiin navetoihin ja sikaloihin ja johtavat siihen, etteivät eläimet pääse tyydyttämään lajilleen ominaisia tarpeita.
"Voisiko olla eläintenpitoa, joka olisi samalla aidosti empaattista?"
Eläinoikeusliikkeen sanotaan pyrkivän eläintuotannon lopettamiseen. Se on myös Aaltolan toive. Vaan voisiko olla myös eläintenpitoa, joka olisi samalla aidosti empaattista?
”Eläinten hyvinvoinnin kattavampi huomiointi vaatisi, että tilakoot tulisi ajaa alas, eläinten liikkumatilaa pitäisi kasvattaa huomattavasti, lisäksi olisi turvattava lajityypillinen käyttäytyminen aina virikkeistä jälkeläisten hoitoon. Käytännössä tämä tarkoittaisi isoja investointeja tuotanto-olosuhteiden parantamiseen ja siten sitä, että lihasta tulisi harvinainen herkku ja kallista ostaa.”
Mielekkäämpänä ratkaisuna Elisa Aaltola pitää eläinteollisuudesta luopumista.
”Eläin on tietoinen yksilö, jolla on oma näkökulmansa maailmaan, pyrkimys säilyä hengissä ja perustellusti itseisarvoa. Miksi tappaa ja syödä mielen omaavia otuksia, jos se ei ole välttämätöntä?”
Suru on läsnä unelma-ammatissa
Reetta-Kaisa Vähäsarjan lampaiden olot ovat hyvät. Niillä on valoisa, puhdas lampola, jossa ne kirmailevat touhukkaina ja lepäilevät rentoina. Kesäisin ne laiduntavat tilan pelloilla. Lampaita kuitenkin kasvatetaan lihaksi. Pässikaritsoiden kohtalo on astella teurasautoon alle vuoden ikäisinä. Jalostukseen sopivat uuhet Vähäsarja pitää tai myy muille lammastiloille. Myös jotkut pässipojat löytävät uuden kodin.
”Pikkupässien poislaitto on tavallaan helppo perustella itselleen. En voi pitää niitä, ne alkavat jo parin kuukauden ikäisinä astua omia emiään. Raskainta on, kun jokin vanhempi, pitkään minulla ollut uuhi on teurastettava, esimerkiksi sairauden vuoksi. Silloin yritän muistuttaa itselleni, että toiminnan pitää olla taloudellisesti kannattavaa. En voi pitää kaikkia sairaita tai siitokseen kelpaamattomia lampaita.”
"Reetta-Kaisa vaihtoi kaupallisen alan uran lampurin töihin."
Reetta-Kaisa Vähäsarja sanoo kuitenkin eläintenpitonsa olevan keskimääräistä ”pehmompaa”. Hän käyttää joskus eläinlääkäripalveluihin paljon rahaa, vaikka taloudellisempaa olisi lopettaa sairastunut lammas.
Reetta-Kaisa Vähäsarja siirtyi unelma-ammattiinsa lampuriksi vasta puolisentoista vuotta sitten. Sitä ennen hän työskenteli kaupallisella alalla. Uravalinnan perusteena oli eläinrakkaus.
”Tykkään aivan valtavasti touhuta eläinten kanssa. Ne ovat mutkattomia, rehellisiä ja lempeitä hoidettavia.”
Kotimaista tieteen tekemistä tuetaan tänä vuonna 106,5 milj eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. Yhtiö tekee yhteistyötä WWF Suomen kanssa ja on näin mukana rahoittamassa luonnon- ja eläintensuojelua.
