Ensimmäinen joulukortti

Ensimmäinen joulutervehdykseksi tarkoitettu kortti painettiin Isossa-Britanniassa vuonna 1843. Kortin piirsi John Collcott Horsley (1817-1903). Kortin piirtämisen aikoihin Horsleyn ura oli kovassa nousussa, hänen ehdotuksensa oli voittanut Westminsterin palatsin sisätilojen koristemaalauskilpailun.

Joulukortti oli tilaustyö Henry Colelle (1808-1882), joka pyrki kehittämään brittien taideteollisuutta ja koulutusta. Parhaiten hänet muistetaan joulukortti-ideasta.

Kuten kuvasta yllä näemme, ensimmäisen joulukortin kuvallisena aiheena oli maljojen nosto kortinsaajalle. Viinilasit kaikkien perheenjäsenten käsissä herättivät paheksuntaa, joten tätä korttia ei miljoonittain painettu ja lähetetty.

Idea kyllä kelpasi ympäri Euroopan. Eipä aikaakaan kun saksalaiset tehtailivat kortteja suurin määrin monien maiden tarpeiksi. Sieltä kortit lienevät postin mukana kulkeneet Suomeenkin.

Tänä vuonna Suomessa joulukortit tulisi postittaa viimeistään 14.12. jos haluaa halvemmalla 0,80 euron postimaksulla selvitä.



* Posti: joulukortit kotimaahan ja ulkomaille

Kirjaltajat ja muut

Tänään 1894 alkoi Suomen kirjaltajaliiton perustava kokous. Kirjaltajat eli (käsin)latojat olivat aikoinaan tärkeä avainammattiryhmä joukkoviestinnässä. Sanomalehdet eivät ilmestyneet, valtiopäivät eivät pyörineet tai kadunvarsille ei tullut mainoksia jos latojat eivät tehneet kasteja painokonetta varten. 1800-luvun lopulla ei ollut montakaan nykyistä konttorikonetta, siksi säätyvaltiopäivät olivat kerran uhattuna latojien lakon vuoksi. Esityslistat ja muut nykyisin kopiokoneella tehtävät paperit oli painossa präntättävä.

Valtakunnallisen ammattiliiton perustamiseen sysäyksenä oli työn katoaminen pääkaupunkiseudulta. Helsingin kirjaltajat olivat muutamia vuosia aikaisemmin onnistuneet neuvottelemaan itselleen kohtuulliset palkat. Moni painotyö kuitenkin karkasi maalaiskaupunkeihin. Niiden painoista saattoi tilata reklaaminsa halvemmin hinnoin.

Tarvittiin siis toimivaltainen elin, joka neuvottelisi samat palkat maan kaikkiin kirjapainoihin. Ja sitä perustamaan Helsinkiin 1894 kokoonnuttiin. Liitto perustettiin ja vuonna 1900 saatiin työnantajaliiton kanssa neuvoteltua Suomen ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus.

Pitkään kirjaltajat olivat ainoita. Vasta toisen maailmansodan aikainen tammikuun kihlaus ja lopulta tulopoliittiset sopimukset 1960-luvun lopulla toivat samat mahdollisuudet muillekin ammattialoille.

Vapaiden rajojen Euroopassa ei olla vielä päästy ensimmäiselläkään ammattialalla Euroopan Unionin laajuisen ammattiliiton perustamiseen. Tässä viikolla työministeri Lauri Ihalainen Brysselin koneessa ei pitänyt ajatusta koko EU:n laajuisista raamisopimuksista lähivuosien realistisena tavoitteena.

Vielä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa pidettiin täysin mahdollisena sitä, että Suomesta tulisi laajan itäisen naapurin painotöiden varma ja vakaa toimittaja. Parissa vuosikymmenessä näkymät ovat huomattavasti muuttuneet. Monet suomalaiset kirjan- ja aikakauslehdenkustantajat ovat siirtyneet painattamaan tuotteensa Neuvostoliitosta erkaantuneissa, itsenäistyneissä Baltian maissa. Kiinassa painettuja teoksia näkee entistä useammin.


(Kuvana tilaustyönä kirjoittamani Jyväskylän kirjatyöntekijöiden yhdistyksen historia)

Roshankowskin hirviä

Suomen Metsästyslehti 1/1909 julkaisi kolme kuvaa hirvistä. Lehdessä oli muutaman vuoden ajan seurattu lainsäädäntötyötä, metsästäjillä keskenäänkin oli erilaisia tavoitteita kuka ja missä saisi näitä hiljan Suomen metsiin kotoutuneita suuria riistaeläimiä ampua.

Hirvistä puhuttaessa usein mainitaan, että eläin oli Suomessa tuntematon Seitsemän veljeksen (ilmestyi 1873) kirjoittamisen aikaan. Suuri kasvissyöjä ei vanhoissa metsissä viihtynyt, sahateollisuuden myötä syntyneet nuoret taimikot houkuttelivat Venäjältä ja Ruotsista yksilöitä laajentamaan reviiriään, ja tuotiinpa laumoja tarhattavaksikin.

Hirvikantaa vaalittiin, ja pitkään ainoastaan urosten metsästäminen oli sallittua. Sarvipäät metsästysmuistoja halajavia kiinnostivatkin enemmän.

Vuonna 1909 uljas eläin oli kuitenkin sen verran harvinainen, että Metsästyslehti katsoi aiheelliseksi julkaista kolme kirjakauppias Joh. K. Lindstedtin kustantamaa kuparigravyyriä. Lindstedt myi kuvia halukkaille kaksikymmentä markkaa kappale. Jos ostajalla oli Suomen Kennelklubin jäsen, niin kuvat sai puoleen hintaan.

Kuparigravyyrit oli tehty venäläisen P. Roshankowskin maalausten perusteella. Hirviä talvella on signeerattu vuonna 1907. Nuoriin metsiin taiteilija on metsän elikot sijoittanut.

Ladottu Ottokarin valtikka

Reissulla kolusin entisen elämän vinttikamaria. Sieltäpä löytyi kasa Ruutu- ja Zoom-lehtiä. Päällimmäisenä kasassa oli Zoom 36/1974, se, jonka kannessa Tintti kumauttaa eversti Borisia, Muskar XII:n adjutanttia turpaan.

Zoomin kaikki sarjakuvat olivat Aku Ankan tapaan ladotut. Ei siis Tintissäkään ollut muilta julkaisijoilta tuttua tekstausta.

Tintin latoja on joutunut puhekuplien sanarikkauden vuoksi ongelmiin. Tuon tuosta hän on joutunut pienempiä kirjakkeita etsimään. Taitavaa ammattilaista työ on vaatinut.

Tietokoneavusteisuus ja erilaiset sanankäsittelyohjelmistot syntyivät kirjapainoalalla jo 1960-luvulla. 1970-luvun mittaan niitä otettiin käyttöön Suomessakin, ensin sanomalehtipainoissa. Vuonna 1975 alkanut maakuntalehtien kehitysyhteistyö oli tässä suhteessa merkittävä. 1980-luvulla käsin- ja konelatojien työ viimeistään muuttui kokonaan.

Kirjatyöntekijöiden liiton historiankirjoittaja Simo Laaksovirta on selvitellyt tätä laajasti Suomen Kirjatyöntekijäin Liiton historian neljännessä osassa (1997). Kirjoitusajankohtana tietokoneiden käyttö viimeistään läpäisi koko työelämän, ja Laaksovirta yritti 1970-luvun kokemuksista kaivaa esiin jotain silloiseen nykyhetkeen auttavaa.

Mutta ei viisasten kiveä asiaan ollut. 1970-luvulla muutoksen sujuvuuden ratkaisi työnantajan ja työntekijöiden saumaton yhteistyö ja keskinäinen kunnioitus. Sellaisia 1990-luvulla ei enää ollut. Ja vielä vähemmän nyt.


Mary A. Wuorion päätoimittamat ja Sanoman julkaisemat Zoomit on mitä luultavimmin vielä vanhoilla tekniikoilla tehty.

Zoomin Ottokarin valtikan suomennos on Heikki ja Soile Kaukorannan. Sanasta sanaan teksti on Zoomissa sama kuin Otavan kolme vuotta myöhemmin julkaisemassa Kuningas Ottokarin valtikassa.

Mahdollisia ladontavirheitä ja otsikkoa lukuunottamatta.

Tintin Zoomin suomennos osoittaa 1970-luvusta yhden nykyaikana mahdottoman kuvion. Nimittäin Soile Kaukoranta oli Zoomin pahimman kilpailijan Ruudun päätoimittaja.

Kustantaja Johanna Cedervaller

[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

Anders Cedervallerin kuoltua elokuussa 1837 Cedervallerien kirjapainon toiminta jatkui entiseen malliin. Kirjapaino julkaisi tuolloin ainoastaan Wiborgs Annonce Bladia, ilmoituslehteä, jonka sisältö koostui virallisista ilmoituksista ja mainoksista. Lehteen painajaksi heti vaihdettiin, lakien ja asetusten vaatimusten mukaan, Johanna Cedervaller & Son.

Kirjapaino oli julkaissut lehtiä jo vuodesta 1821 lähtien. Ensimmäinen oli kuukausittain ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Mancherley, joka ilmestyi vuoden 1821 ajan joka kuukauden ensimmäinen päivä. Se sai jatkoa myös saksankielisestä, kerran viikossa ilmestyneestä Wiburgs Wochenblattista, joka ilmestyi 1823-1832.

Saksa vaihtui suomeksi, kun vuonna 1833 alkoi ilmestyä Sanan Saattajaa Viipurista. Paljon tunnettu ja ylistetty lehti. Se ensimmäisessä vaiheessa ilmestyi vuoden 1836 loppuun, uudelleen Sanan Saattajaa Viipurista saatiin vuoden 1840 alusta seuraavan vuoden loppuun.

Pietari Hannikaisen päätoimittama kuuluisa Kanawa annettiin julki 1845-47 Cedervallereilta. Kustantajana siis Johanna Cedervaller ja poika.

Kirjapainon ja omistajaperheen henkilösuhteista saamme kuvan Viipurin vuoden 1840 henkikirjoista, joita Ulla Ijäs on tutkielmassan Piikoja ja puotipuksuja (pdf, Tampere 2008) käyttänyt.

Johanna Cedervallerin taloudessa Linnoituksen kaupunginosassa tontilla nro 6 asui lesken lisäksi kirjapainon latoja perheineen ja kaksi oppipoikaa, taloutta oli hoitamassa renki ja piika. Asukkaaksi kirjattiin myös "22-vuotias opiskelija", siis Anders Fredrik, kirjapainon (nimellinen) omistaja.

Johanna Cedervallerin asemaa korostaa myös se, että hänellä oli kisälli. Sen, jolla on kisällejä, täytyy olla mestari.

Kirjapainon talouden kannalta ilmoituslehti oli ajan oloon nerokas innovaatio. Sellainen ei tarvinnut ilmestyäkseen sensuurin hyväksyntää tai painolupia. Heti säästöä jo näistä. Eihän virallisissa ilmoituksissa, joita lehdestä oli yli puolet, ollut mitään tarkastettavaa. Eikä virallisten ilmoitusten kirjoittajille tarvinnut maksaa. Eikä tarvinnut päätoimittajaa jutuista vastaamaan palkata.

Wiborgs Annonce Bladissa ilmoittaminen oli halpaa ja tilaushintakin oli kohtuullinen "oikeisiin" lehtiin verrattuna. Virallisissa ja yksityisissä ilmoituksissa jo sinänsä, kuten Keltainen Pörssi on viime vuosina mainostanut, heijastuu koko elämän kirjo.

Pietari Hannikaisen kanssa yhdessä vuosina 1845-1847 tehty Kanawa osoitti, että oli Cedervallerilla kunnianhimoisempiakin tavoitteita. Pahaksi onneksi Viipurin kuvernööriksi 1845 nimitettiin Sven Hirnin patavanhoilliseksi kuvailema Casimir von Kothen (1807-1880).

Jaakko Juteini haki 1845 lupaa perustaa Viipuriin toinen kirjapaino ja saikin siihen puollon ja lupauksen lääninhallituksen tilauksista von Kothenilta. Kanawa oli koko ajan sensuuriviranomaisten hampaissa, kunnes se von Kothenin iloksi lakkautettiin 1847.

Johanna Cedervaller ei jäänyt toimittomaksi. Hän valitti toisen kirjapainon perustamisluvasta ja haki lupaa Sanan Saattajan uudelleen julkaisemiseen. Kumpikaan ei johtanut tulokseen, ainakaan virallisesti.

Lopputulos epävirallisesti oli kuitenkin Johanna Cedervallerin voitto. Juteini ei koskaan toista painoa Viipuriin perustanut ja helmikuussa 1849 painosta alkoi ilmestyä uusi lehti, Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne i Wiborg stad.

Tästä lehdestä harva on kuullut yhtään mitään. Sitä ei löydy Suomen sanomalehdistön bibliografioista saati Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Lehden idea oli sama kuin Wiborgs Annonce Bladin. Virallisia ilmoituksia ja mainoksia. Syystä tai toisesta sitä ei vielä 1848 ilmestyneen edeltäjänsä tavoin ole kortistoihin ja luetteloihin hyväksytty.

Pitkät ovat ne lehdistöhistorian sivut, joissa surkutellaan Viipurin lehdettömyyttä vuosina 1849-1854. Ja koko ajan siellä ilmestyi Johanna Cedervallerin alulle saattama ilmoituslehti. Lehden perustaminen jäi Cedervallerin viimeiseksi työksi, hän kuoli marraskuussa 1849.

Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne jatkoi elämäänsä pidempään, aina vuoden 1883 loppuun.

Lehden olemassaolon paljasti Sven Hirn 1970-luvun alussa tutkielmassaan Familjen Cedervaller och tidningpressen i Viborg (1971). Viimeksi Hirn on tästä unohdetusta lehdestä kirjoittanut kokoelmassaan Kaunotar ja hirviöitä (Yliopistopaino 2004).

Lehden täydellisin sarja löytyy Mikkelin maakunta-arkistosta, Kansalliskirjastossakin on useimmat näistä.

Hirn vetoaa tuoreemman juttunsa lopussa, että viimein Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne nostettaisi sanomalehden arvoon ja se digitoitaisiin tutkijoiden ja kiinnostuneiden käytettäväksi. Tähän voisi yhtyä.

Kai Ekholm, pelasta lehti!

Jos Keltaisella Pörssillä on ISSN, miksi sitä ei voisi olla Johanna Cedervallerin perustamalla Tillkännagifvandellakin?



(kuva Hirnin teoksesta)

[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

Cedervallerin leski ja poika

[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

Melko tarkkaan vuosi sitten kirjoitin kirjahistorian naisista, noista näkymättömistä José de Kruifin artikkelin perusteella. Hollannissa valtion virallisen painon mestarina oli pitkään ihminen, jonka tiedetään olleen Hillebrandt Jacobsz van der Wouwin leski. Mitäpä sitä naisten nimistä kirjaa pitämään, vaikka tämä rikaskin olisi ollut.

Kaisa Kyläkoski viime viikolla muistutti, että Googlen aineistot lisääntyvät koko ajan. Jak. Juteinin kirjoja oli Hampurin yliopistonkirjaston kokoelmista skannattu Google Booksiin luettaviksi, Sukututkijan loppuvuoteen Kyläkoski oli valikoinut Juteinin runon Eripuraisuudesta, ja koonnut luetteloa digitoiduista kirjoista. Innostuin kirjoittamaan puhtaaksi Valittuja Suomalaisten sananlaskuja (1818) toisaalle nettiin.

Muitakin Jacob Judénin/Jaakko Juteinin kirjoja nyt jo löytyy, yhdysvaltalaisten kirjastojen kokoelmista kuvattuna.

Juteinin kustantajana ja painajana toimi Anders Cedervallerin kirjapaino Viipurissa. Cedervaller oli syntynyt Ruotsissa Linköpingissä 1774, josta hän muutti Turkuun Akatemian tanssimestariksi. Matrikkelitiedoissa Anders Cedervallerista todetaan tanssimestarius, ja "sittemmin kirjanpainaja Viipurissa".

Tähän väliin mahtuu ilmeisen paljon. Kun Cedervaller meni naimisiin tulevan leskensä kanssa 13.2.1803 Turussa, hänen ammatikseen kirkonkirjoihin merkittiin "faktori kirjapainossa täällä", eli Frenckellillä. Morsianta, Johanna Charlotta Torenbergia tituleerattiin vain neidiksi ("j."). Matrikkelien mukaan Torenberg oli syntynyt 30.8.1783 Amsterdamissa, Hollannissa.

Johanna Torenbergiä on yleensä pidetty porilaisen, Hollannissa koulutuksen saaneen 20.5.1743 syntyneen Carl Torenbergin tyttärenä. (katso Kyläkosken merkintä Lisää musiikintekijöitä). Todennäköisesti näin, koska oletettu isä kaikkiaan 24 vuotta Hollannissa asui, ja muutoinkin pitkään Länsi-Euroopassa ja Afrikassakin.

Jo marraskuussa perheeseen syntyi poika Anders Johan. Turussa syntyi vielä tytär Johanna Catharina alkuvuodesta 1806, mutta sen jälkeen tiedot ovat matrikkelien ja lehtien varassa.

Ennen Viipuriin muuttoa ja kirjapainon perustamista 1815 perhe on ainakin Ruotsissa käynyt, 1809 syntyneen Carl Reinholdin syntymäpaikaksi ylioppilasmatrikkeliin on merkitty Linköping.

Viimeistään 1815 perheen elämä jatkui Viipurissa. Syyskuussa 1817 syntyi "kirjanpainajalle" Anders Fredrik, josta myöhemmin tuli "lesken ja pojan" poika. Painon menestyttyä Juteinin kirjojen ja viipurilaisen lehdistön synnyn myötä arvostus papiston silmissä kasvoi ja toukokuussa 1821 maailmaan tullut Johan Henric oli jo "johtajan" poika.

Elämä ei ollut kuitenkaan pelkkää ylämäkeä. Vuonna 1827 And. Cedervallerin kirjapaino julkaisi Juteinin teoksen Tankar uti Warianta Ämnen ja sensuuriviranomaiset määräsivät sen koko painoksen poltettavaksi Viipurin torilla. Juteinin ajatukset poikkesivat liikaa evankelis-luterilaisen kirkon opetuksesta.

Todennäköisesti kirjaroviota ei koskaan nähty. Kun Anders Cedervaller kuoli elokuun 17. 1837 mahatautiin, pappi kirjasi haudattujen kirjaan hänen ammatikseen "kirjansitoja".

Tässä kohtaa suomalaisestakin kirjahistoriasta paljastuu osaava nainen. Johanna Torenberg jatkoi juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen poikansa kanssa kirjapainon pitoa, ilmeisellä menestyksellä. Kun Johanna Torenberg kuoli 24. marraskuuta 1849, hänet merkittiin kirkonkirjoihin kunniakkaasti "kirjapainon johtajan leskenä".


[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

Jaroslavlin aukio

Jyväskylässä Viitaniemessä on Jaroslavlin aukio, jolla toimivat kustannusyhtiö Minerva ja kirjapaino Kopijyvä. Aukiolta avautuu puisto, mutta toiselta puolen sitä varjostaa Alvar Aallon suunnittelema tornitalo.

Tornitalosta (Viitatorni) pahat kielet tietävät kertoa, että se sai rakennusluvan päivää ennen kuin alue siirtyi maalaiskunnalta kaupungille. Joka tapauksessa torni on hieno Harjun takainen aksentti pientaloalueella.

Yllä olevan kirjapainon rakennuksen Kauko Sorjonen on suunnitelluttanut nimenomaan painoansa varten.

Aukiolle on jälkensä jättänyt myös kissa, joka ei ole osannut märästä sementistä varoittavia kylttejä lukea.

Kirjahistorian naiset

Kuva: Elokuvan Simone de Beauvoir apureineen työstää Jean-Paul Sartren tulevaa teosta.

Eurooppalaista kirja-alaa on perinteisesti pidetty hyvin miehisenä jakeluporrasta (sanomalehtimuijat, kirjakaupat, kirjastot) lukuun ottamatta. Erityisesti pääomia vaativaa kustantamista ja teknistä osaamista edellyttävää painatusta on pidetty Gutenbergin ajoista 1900-luvun lopulle saakka yksioikoisesti miehisenä temmellyskenttänä.

Uusi, sukupuolen näkökulmasta tehty historiankirjoitus kuitenkin osoittaa toisin.

Utrechtin yliopiston tutkija José de Kruif on löytänyt Hollannin 1600-luvun kirjahistoriasta muutamia merkittäviä naisia, jotka johtivat omistamiaan kirjapainoja. Kustantajan ja kirjanpainajan ammatithan olivat pitkään toisistaan eriytymättömiä, toista ei voinut harjoittaa ilman toista. Ennen 1800-lukua kustantaja/painaja oli myös kirjakauppias.

De Kruifin esille nostamat naiset ovat leskiä. Amsterdamilainen Susanne Veselaer osoittautui miehensä kuoleman (1669) jälkeen varsinaiseksi talousneroksi. Van der Wouwin leski oli 1622-1661 Hollanin tasavallan virallisen painon mestari. ’Leski’ nimellä rouva kulkee edelleenkin, koska patriarkaalisessa maailmassa katsottiin sen riittävän hänen erottamisekseen toisista ihmisistä. Edelleenkin monet lesken painamista kirjoista kulkevat antikvaaristen huutokauppojen luetteloissa hänen miehensä Hillebrandt Jacobsz van der Wouwin nimissä.

Molemmat mainitut lesket hankkivat pääasiassa Raamattuja kustantamalla ja painattamalla huomattavan omaisuuden. Susanne Veselaerin omaisuuden on arvioitu olleen lähes puoli miljoonaa guilderia (nykyrahassa n. 3,5 miljoonaa euroa) ja van der Wouwin lesken 225000 guilderia.

1700-luvun lopulla Eva ten Cate ja Levina Westerbaan molemmat näyttivät, että nainenkin osaa julkaista poliittisesti tavoitteellista sanomalehteä. Maria Catharina de Wilden lehden Ranskan vallankumouksen innoittama motto oli muutaman päivän ajan "Vapaus, yhtenäisyys, tasa-arvo ja sisaruus" ennen kuin sensuuriviranomaiset ehtivät puuttua asiaan.

José de Kruif uskoo, että kirjahistorian tutkimus tulee löytämään muitakin alalla vaikuttaneita naisia. Olihan kirjanpainaminen usein perheyrittämistä ja miehellä usein oli jokin muukin ammatti hoidettavanaan. Olisi luonnollista ajatella, että muutkin naiset kuin leskeytensä kautta esille nousseet ovat kirjapaino-kustantamoja osanneet johtaa.


José de Kruif (2006). Gender and the History of the Book. The Case of the Invisible Widow, teoksessa Professions and Social Identity. New European Historical Research on Work, Gender and Society (ed. Berteke Waaldijk). Pisa: Edizioni Plus – Pisa University Press.

Kirjankustannus ja kirjakauppa

Eilen postissa poiketessa huomasin uusia postimerkkejä ilmestyneen. Yksi uusista kiinnitti erityisesti huomiota, eli "kirjankustannus 150 vuotta". Noita merkkejä tällä kertaa valitsinkin.

Kotiin päästyä piti tarkastaa, mitä uusi merkki oikeastaan juhlistaa. Onhan Suomessa edelleenkin toimivia, 150 vuotta aiemmin toimintansa aloittaneita kirjankustantamoja. Esimerkiksi Suomen Kirjallisuuden Seura.

Postimerkki paljastuikin Suomen Kustannusyhdistyksen 150-vuotisen toiminnan juhlistamiseksi julkistetuksi. Vuonna 1858 perustettu SKY onkin vanhin suomalainen elinkeinoelämän etujärjestö. Kirja-alalta löytyy myös Suomen vanhin ammattiliitto (Viestintäalan ammattiliitto, perustettu 1894) ja vanhin valtakunnallinen työehtosopimus (1900).

Yhdistys perustettiin aikoinaan toisenlaisessa tarkoituksessa. Vanha kirjapainoprofessio alkoi jakaantua kolmeen eri osaan, kirjan painamiseen, kustantamiseen ja kauppaan. Pitkään nämä kaikki kolme kuuluivat samoihin käsiin.

Yhdistyksen perustaneiden kustantajien ongelmana oli erityisesti kirjakauppa. Tuttu pienkustantajien ongelma tänäänkin. SKY perustettiin rakentamaan maan kattavaa kirjakauppaverkkoa. Suurimpiin kaupunkeihin sellainen saatiinkin.

Eilen sähköpostiin tuli myös ilmoitus, että Jyrki Hakapää väittelee huhtikuun alussa suomalaisista kirjakaupoista (Kirjan tie lukijalle : Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740–1860).

Väitöstiedotteen mukaan myös tuolloiset johtavat kirjakaupat olivat mukana perustamassa SKY:tä. 19 perustajajäsenestä olikin vain kuusi varsinaisia kustantajia.

Hakapään mukaan yhdistyksen perustamisen myötä kirjantuotanto ja -myynti keskittyivät vahvasti Helsingin ja Turun suuryrittäjien käsiin. Toisaalta, kauppa ammattimaistui ja suurimpien kaupunkien kirjakaupat onnistuivat kokoamaan monipuolisen kirjatarjonnan, saavuttivat suhteellisen suuren asiakaskunnan ja ylläpitivät pysyvää kirjanmyyntitoimintaa.

Suurin osa Suomessa 1858 toimineista kirjakaupoista oli perustettu Euroopan hullun vuoden 1848 innoittamina ja ennen Krimin sodan tuomaa kauppasaartoa 1853. Ennen sitä käytännössä kirjakauppatoimintaa oli vain Helsingissä ja Turussa. Tuon syntyneen kirjakauppaverkoston säilyminen ja pysyvyys oli SKY:n ensimmäisten vuosikymmenien suurin saavutus.

Työnantajien visiot hukassa

Meillä Suomessa mediassa ja taloustieteellisessa kirjoittelussa usein pidetään kilpailukyvyn esteenä työntekijöitä ja heidän etujaan ajavaa ay-liikettä. Onkin hämmentävää lukea Veijo Pönnin (2006) toimittamaa ja Turun kauppakorkeakoulun yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisemaa Suomalaisen painoalan kilpailukyky -tutkimusraporttia.

Tutkijaryhmän mukaan toimialaa vaivaa yleinen pessimismi -- kirjapainojen johtajat ovat kyvyttömiä erittelemään alalla vallitsevia trendejä. Tutkimusraportti on työnantajaa kohtaan varsin tyly. Johtajisto ei sen mukaan voi vedota siihen, että asiakkailta tulevat toiveet ovat ristiriitaisia. Eri suuntaisten näkymien joukosta kyllä pitäisi kehittyvät trendit kyetä näkemään ja tulisi investoida rohkeasti.

Painoalalla kilpaillaan lähinnä hinnoilla. Se kaltaiselleni minikustantajalle sopii lyhyellä tähtäimellä, mutta haluaisin kuitenkin tulevaisuudessakin asioida suomalaisten painojen kanssa.

Tutkimusraportti kertoo myös, että alalla koetaan työvoimapulaa. En ihmettele, pessimismi on tarttuvaa. Toivotaan, että hukassa oleva visio kuitenkin löytyy, sen uskoisin olevan ratkaisun myös työntekijöiden rekrytointiin.

Kaikki kunnioitus alalla toimiville. Toivottavasti vielä monta kirjaa yhdessä toteutamme.


Veijo Pönni (toim.), 2006. Suomalaisen painoalan kilpailukyky. Turun kauppakorkeakoulu. Yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskus / Tutkimusraportteja B3/2006.