torstai 20. helmikuuta 2020

Agricolassa



Carlo M. Cipolla


Minerva, 2020

tiistai 18. helmikuuta 2020

Niittyperhosten lajimäärä voidaan turvata



Suomen uhanalaisimpia eliölajeja ovat ne, joiden elinympäristönä ovat niityt, perinnebiotoopit. Ne ovat syntyneet ihmisen toiminnan tuloksena vuosisatojen aikana, ja kun karjatalous on muuttanut muotoaan, niin monet perinteiset niityt ovat metsittyneet tai raivattu pelloiksi. Niityt eivät pysy niittyinä ilman ihmisen toimia.

Itse olen yrittänyt pitää isän pientilaan kuulunutta metsähakaa metsähakana. 2000-luvun alkupuolella siihen sai maataloustukeakin, mutta paikallisten tukipainotusten muuttumisen myötä se lakkasi. Rahallisesti tuki ei ollut suuri, mutta se loi velvoitteen hoitaa hakaa hyvin.

Jussi Lampinen on tutkinut tarkastettavaksi tulevassa väitöskirjassaan The conservation of declining grassland species in novel habitats (Turun yliopisto, 2020) niittylajien tulevaisuuden mahdollisuuksia. Jos lehmät ja lampaat eivät enää hoida niittyjä, niin voisivatko lajit siirtyä esimerkiksi avoimina pidettävien sähkölinjojen alle asustamaan?

Lampisen tulokset ovat rohkaisevia. Niittyperhosyhteisöt voivat muuttaa tuoreidenkin sähkölinjojen alle, niiden menestyminen ei edellytä pitkää saman alueen maankäyttöhistoriaa.

Tässä kuitenkin kohdataan uudenlaisia vaikeuksia. Sähkölinjojen hoitamisesta vastaavat tahot pitäisi saada hoitamaan maa-alojaan siten, että niistä tulisi niittymäisiä. Hoitomenetelmät ovat osin työläämpiä, tai ainakin asennemuutoksia vaativia.

Omat kokemukset perinnebiotoopin hoitamisesta puoltavat hakkuujätteen ja niittoheinän keräämistä pois niittymäiseksi toivottavalta alueelta. Maaperän lievä köyhdyttäminen saa lajikirjon kukoistamaan. Parin ensimmäisen vuoden raskaan tekemisen jälkeen työ helpottuu vuosi vuodelta. Pajukko ja horsmikko lakkaa rehottamasta, kun muutaman vuoden jaksaa huolehtia korjuu- ja niittojätteet pois.

Niityillä ja niiden monipuolisella faunalla ja floralla on onneksi myönteinen maine. Lampisen kyselyjen mukaan niihin suhtaudutaan pääosin myönteisesti tai ainakin neutraalisti. Ja lisäksi mielikuva menneisyydestä on vahva: niittylajistoa suosien hoidetut uusympäristöt säilyttävät ihmisten silmissä siistin, hoidetun ulkoasun. Niittyperhosilla ja kumppaneilla on toivottavasti valoisampi tulevaisuus.



* Jussi Lampinen. The conservation of declining grassland species in novel habitats. Turun yliopisto

maanantai 17. helmikuuta 2020

Suomalaisia sähköautoja


Bensiiniautojen voittokulku on ollut niin voimakas, että muita voimanlähteitä käyttäneet autot ovat jääneet melkein kokonaan unohduksiin. Mobilistit epäilivät, ettei sähköautoja edes autoilun alkuvaiheissa tuotu Suomeen lainkaan, mutta eräs Korpivaara & Hallan autoliikkeen edessä otettu valokuva kiistattomasti paljasti niitä maassa olleen.

Tämä myynti-ilmoitus Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1920 paljastaa, että joku myös osti kaupan olleita autoja. Myynti-ilmoituksen puhelinnumero paljastaa, että kyseessä oli yksi Hankkijan johtajista, insinööri A. J. Partanen. 

Korpivaara & Halla oli tuonut sähköautoja Helsinkiin vuoden 1919 aikana, luultavimmin Rauch & Lang -merkkisiä. Jos insinööri Partanen oli autonsa liikkeestä ostanut, niin hän oli vaihtamassa uuteen malliin melko nopeasti. Lieneekö sähköauto ollut hänen omassa käytössään, vai onko puoliso käyttänyt sitä kulkuvälineenään.


Juhannuksen alla 1920 autoliike mainosti sähkövaunuja samassa lehdessä. Ilmoituksessa muistettiin mainita auton sopivan myös naisille. Kyseessä oli saman Raugh & Langin tehtaan tuote, viralliselta nimeltään yritys oli Baker, Raugh & Lang Co. Automerkit eivät 1920-luvun alkussa kantaneet nykyisiä brändimerkityksiä, ja moni käytetyn auton myyjä, kuten Hankkijan A. J. Partanen, ei ilmoituksessaan maininnut merkkiä ollenkaan.

Sähköautojen liikkeistä Suomessa on hyvin vähän tietoja. Ehkä Partasen auto meni kaupaksi, ainakaan hän ei toiste ilmoittanut lehdissä.

Tällaisella Raugh & Langilla pääsi kovimmillaan 35-40 km/h ja yhdellä akkujen latauksella pääsi noin 80 kilometriä. Kulku oli hiljaista ja hajutonta.



sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Å-Festin anteja


Lauantaina Porvoossa oli kaksikielinen Å-Fest. Sarjakuvafestivaalin kunniavieraana oli ruotsalainen Moa Romanova, jonka kotimaassa erinomaisesti menestynyt albumi Paniikkiprinsessa (Sammakko 2020) on juuri suomennettu. Romanovaa haastateltiin kahteen otteeseen, päivällä Grandissa ja iltatilaisuudessa.

Å-Festissä kuuli melko tasapuolisesti molempia kotimaisia kieliä. Vanhoja sarjakuvalehtiään kaupannut Stan Saanila toisti markkinointilauseensa molemmilla. "50 cent stycken, 50 senttiä kappale". Moa Romanovaa kuitenkin haastateltiin molemmilla kerroilla englanniksi. Ehkä se oli palvelus suomenkielisille vieraille.

Romanovan haastattelussa kävi ilmi, että suomenkielistä nimeä mietittiin pitkään. Se poikkeaa alkukielisesta paljon (Alltid fucka upp, 2018), mutta lukuisien vaihtoehtojen läpikäymisen jälkeen Paniikkiprinsessa tuntui tekijästäkin parhaalta.


Yksi monista festareilla julkistetuista uutuuksista oli Tommi Musturi Future-lehden neljäs numero. Painosta se oli tullut torstaina.

Å-Festistä jäi mukava mieli. Kulttuuritalo Grand luo omanlaisensa tunnelman, jossa viihtyi. Esiintymislavoja oli ehkä liian monta, moni kiinnostava juttu jäi kuulematta ajallisen päällekkäisyyden vuoksi. Haastatteluja, paneeleja ja muita keskusteluja on pahimmillaan neljässä paikassa yhtäaikaa. Yleisö pirstoutui melko pieniksi ryhmiksi. Mutta olipa tunnelma sitäkin intiimimpi.



perjantai 14. helmikuuta 2020

Ystävänpäivän ostokset


Tänään on ystävänpäivä, amerikkalaisittain Valentine's Day. Suomessakin päivää on juhlittu jo pitkään, mutta silti eräät edelleen pitävät sitä yhtenä kaupallisen hapatuksen tyrkyttämisen päivänä. Ja siinä he ovat oikeassa.

Texas A&M Universityn tutkijat ovat yhdessä Etsyn markkinointi-ihmisten kanssa kehitelleet uutta mallia, jolla voisi voisi aikaisempaa paremmin ennustaa sähköisen mainonnan ja kuluttajien käyttäytymisen suhdetta. Pikkuisen paremman he ovatkin saaneet aikaan.

Amazonin ja Etzyn kuluttajadataa käyttämällä markkinatutkijat loivat mallin, jota testasivat käytännössä ystävänpäivän markkinoinnissa. Kokeet olivat onnistuneet, sähköinen kohdennettu mainonta tehosi ja sai ihmisiä muuttamaan aikaisempaa kulutuskäyttäytymistään.

Kun katselee yhtä artikkelin lähtökohtia esittelevää kaaviota, niin havaitsee vuoden jaetun tasaisesti myyntiä kasvattaviin juhlapäiviin.

Jatkossa voi odottaa, että jatkossa netissä kulkiessa mainonta on entistä houkuttelevampaa.




* J Wang, R Louca, D Hu, C Cellier, J Caverlee, L Hong. Time to Shop for Valentine's Day: Shopping Occasions and Sequential Recommendation in E-commerce, WSDM '20: Proceedings of the 13th International Conference on Web Search and Data Mining January 2020 Pages 645–653, https://doi.org/10.1145/3336191.3371836  

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Mitä Teräsmiehen S-tunnus tarkoittaa



Brittiläisessä Quite Interesting -tv-sarjassa vierailta kysellään kaikenlaisia kysymyksiä. Yleensä niihin liittyy jonkinlainen juju, vastaus ei ole se ilmiselvin. Sarjasta on paljon klippejä Youtubessa. Sieltä poimin aiheen tähän kirjoitukseen.

Kerran QI:ssa kysyttiin, että mitä Teräsmiehen (engl. Superman) rinnassa oleva S-tunnus tarkoittaa. Jos QI olisi ollut BBC:n ohjelmistossa 1930-luvulla, niin vastaus olisi ollut selvä, eikä sitä luultavasti olisi kysyttykään. Silloin S tarkoitti yksiselitteisesti Supermania.

Nyttemmin tunnetaan Kryptonin sukuhistoriaa paljon paremmin kuin hahmon syntymän aikoihin. S-tunnus on avautunut sen kantajallekin aivan toisin silmin.

Vanhoja Teräsmiehiä paljon lukeneet hyvin tietävät, että supersankarin asu on valmistettu kankaista, joihin Kryptonilta turvaan lähetetty lapsi oli kääritty. Myöhemmin on paljastunut, että sankarin tunnukseksi muodostunut S-logo tuli myös Kryptonilta.

Teräsmiehen syntymänimi oli Kal-El. Hänen isänsä Jor-El oli Kryptonin johtavia tutkijoita, joka osasi ennustaa kotiplaneettansa tuhon. Kryptonin tiededenialistit eivät kuitenkaan uskoneet Jor-Elin tutkimustuloksia, ja niin planeetta räjähti tuhoten lähes koko kansan. Kal-El pelastui isänsä maahan lähettämässä raketissa.

Kal-Elin suojana oli myös Elin suvun vaakuna. Elit oli Kryptonin yksi johtavista suvuista, maan termein aatelistoa. Kaikkialla tunnetussa maailmankaikkeudessa aatelissuvuilla on omat vaakunat, ja Teräsmiehen rinnassa koreileva merkki on Elin sukuvaakuna. Kryptonin kielellä vaakunassa oleva S-kirjainta muistuttava merkki tarkoittaa toivoa. Wikipedia tietää aiheelle muitakin merkityksiä, mutta pitäytykäämme tällä kertaa tässä.

Siis, ei S niin kuin Superman, vaan S niin kuin toivo.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Claire Bretécher 1940-2020


Suru-uutinen Ranskasta kertoi, että Claire Bretécher on poistunut joukostamme 79-vuotiaana. Asiasta kertoi kustantaja Dargaud.

Bretécher oli 1960- ja 1970-luvuilla harvinainen poikkeus kovin miesvaltaisella sarjakuva-alalla. Hänen luonnosmaiseen viivaan perustuvat, sisällöltään pisteliäät sarjakuvat saivat suosiota Suomessakin. Vuosina 1980-1994 Bretécheriltä suomennettiin neljä albumia, parhaiten hänet muistettaneen yllä olevasta Turhasta joukosta (1980). Sen teemoja jatkoi Turha joukko 2 (1981). Lisäksi julkaistiin Selluliitin sieluntilat (1994) ja Äidit (1990).



Ranskan televisiossa pyöri 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ohjelma, jossa kuulut sarjakuvantekijät ottivat mittaa toisistaan. Myös Bretécher kuului ohjelmaan osallistuneisiin.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Äänikirjojen lainauskorvaus


Juha-Pekka Koskinen kirjoitti blogissaan kirjailijoiden toimeentulosta. Hänen havaintojensa mukaan äänikirjan nousu leikkaa (kauno)kirjailijoiden tuloja entisestään, ja tiedossahan on, että muutamaa harvaa lukuunottamatta tulotaso ei ilman apurahoja ole kaksinen.

Koskinen esittää muutamia keinoja tulotason pitämiseksi kohtuullisena. Näistä kolmas vaikuttaa hänestä helpolta:

3)  E-aineistot pitäisi saada myös lainauskorvauksen piiriin. Tämän asian varmaankin OKM hoitaa kuntoon ihan piakkoin, kun kansallista e-kirjastoakin jo tutkitaan.
Tätä asiaa OKM ei hoida kuntoon ihan piakkoin ilman vastinetta. Fyysisistä kirjoista ja lukemisesteistä kärsivien Celia-kirjaston äänikirjoista maksetaan lainauskorvausta siksi, että kirjailijajärjestöt ja valtio ovat sopineet lainausoikeudesta. Kirjastoilla ja Celialla on oikeus hankkia omiin kokoelmiinsa mitä tahansa kirjoja ilman, että kirjailijat omaan tekijänoikeuteensa vetoamalla voisivat sitä estää. Lainausoikeudesta Suomessa sovittiin vuonna 1961 ja pari vuotta myöhemmin vastikkeeksi alettiin myöntää ns. kirjastoapurahoja. Nyttemmin järjestöt ja valtio (OKM) sopivat, että lainauskorvausta ryhdyttiin maksamaan Sanaston kautta jokaisesta lainauksesta erikseen.

Jotta muista kuin Celian äänikirjoista voitaisiin alkaa maksamaan lainauskorvauksia, niin kirjastojen olisi ensin saatava lainausoikeus. Viimeaikaisten uutisten perusteella äänikirjojen kustantajilla ei ole tähän pienintäkään halua. Tammikuussa Yle uutisoi, että Otava-konserni veti äänikirjat pois kirjastoista. Celian toimintaan on suhtauduttu kirja-alan markkinahäirikkönä.

Vaikuttaisi siis siltä, että Koskisen esittämä kohta 3. olisi hankalin toteuttaa. Toki tekijänoikeudet lopulta kuuluvat kirjailijoille ja he voivat järjestöjensä kautta päättää niiden käytöstä. Kirjailijat ryhmänä voivat ohittaa kustantajat, mutta en oikein jaksa uskoa tuollaiseen joukkovoiman nousuun.

Toivottavasti olen väärässä. Muuten tässä vahvasti vaikuttaa siltä, että äänikirjojen myötä kirjailijoista tulee yhden alustatalouden tuotannontekijöitä. Ei taida olla vielä yhtään alustataloutta, joka kohtelisi omia tekijöitään reilun talouden ehdoin.



tiistai 4. helmikuuta 2020

Koipeliini-äänestys


Kvaakin ja Suomen sarjakuvaseuran nettisivuilla on teknisiä ongelmia. Kvaakissa ei ennen ongelmien ratkaisemista voi julkaista uusia juttuja, keskustelupalsta onneksi toimii. Kvaakkilaiset ovat jo kymmenen vuoden ajan äänestäneet edellisen vuoden käännösalbumeista parasta ja palkinneet voittajan Herra Koipeliini -palkinnolla (kunniakirjalla).

Etusivun teknisistä ongelmista huolimatta äänestys järjestetään tänäkin vuonna. Se on parhaillaan meneillään. Jos olet kvaakkilainen, ja valinta on vielä tekemättä, niin äänestyssivulle pääsee






maanantai 3. helmikuuta 2020

Kertomus sokeudesta


Yle Areenassa on katsottavissa José Saramagon romaaniin Kertomus sokeudesta (1995, suom. 1997) perustuva samanniminen Fernando Meirellesin ohjaama elokuva (2008). Saramagon tai melkein kenen tahansa muun Keltaiseen kirjastoon päässeen kirjailijan teosten pohjalta tehdyt elokuvat eivät herätä suurta innostusta. Niin moni romaani toimii lukijan itsensä luomilla mielikuvilla, ja visuaalisena taiteena elokuvan on lähes mahdotonta luoda samanlaista kokemuspintaa.

Meirelles ei pyrikään luomaan näyttäviä maailmoita. Kuvaus on arkista, kuvallista kerrontaa. Saramago ei teoksessaan nimeä henkilöitään tai kuvaa heidän sisäisessä maailmassaan tapahtuvaa. Kaikki tapahtuu tekojen ja kommunikaation kautta. Elokuvassa on jollakin tapaa yritetty tehdä tätä samaa, mutta me näemme näyttelijöiden kasvot. Niistä väistämättä heijastuu mitä ihmiset ajattelevat.

Ohjaajan olisi kannattanut ottaa reilusti erilainen näkökulma. Saramagon kirja on allegoria, elokuvassa allegorialle olisi voinut antaa jonkin tietyn merkityksen. Jonkin sellaisen, joka olisi sopinut visuaalisella kerronnalla kuvitettavaksi.

Mutta ei Meirellesin työ aivan turha ole. Sekin saa ajatukset  liikkeelle ja pohtimaan maailman menoa. Taitaa olla melkoinen onni, että koronavirusepidemia on saanut alkunsa autoritaarisessa Kiinassa. Mutta uskaltaako niin ajatellakaan?


* Kertomus sokeudesta. Yle Areena


lauantai 1. helmikuuta 2020

Astérix et le Brexit



Ison-Britannian eu-eron myötä eri sosiaalisissa medioissa on jaettu paljon Olivier Schwartzin (suomessa tunnettu lähinnä Pikosta ja Fantasiosta) tekemää kuvitteellisen Asterix-albumin kantta. Kansi on kunnianosoitus Albert Uderzon taannoin tekemälle Asterix Britanniassa alpparille. Kannessa esiintyvät samat hahmot, mutta dynamiikka on käännetty toisin päin.


Alkuperäisessä kannessa Asterix ja Obelix ovat Camulodunumin ja Duvovernumin välissä viiden tribuunin sarjaan kuuluvassa ottelussa. Camulodunumin joukkue on saanut vahingossa taukovirvokkeekseen taikajuomatynnyrin, jonka gallialaiset ottavat takaisin haltuunsa. Samalla Obelix nappasi kainaloonsa pelivälineenä käytetyn kurpitsan, ja tästä syystä he saavat peräänsä koko urheilujoukkueen. Kansikuvan tilanteen jälkeen Obelix palauttaa pelivälineen ja toverukset saavat paeta rauhassa.

Jos olisin ollut Schwartzin paikalla piirtämässä, niin olisin siirtänyt kurpitsan Obelixin kädestä paikallisen brittijoukkueen haltuun. Silloin viesti olisi selkeytynyt. Asterixin komennosta huolimatta britit lähtivät pelaamaan omia pelejään Euroopan Unionin ulkopuolelle.


Nyttemmin moni Asterix-albumin kansi on piirretty uudelleen. Tästä uudesta en ole niin ihastunut, vaikka se albumin sisältöä laajemmin kuvaakin.


perjantai 31. tammikuuta 2020

Sherlock Holmesin tytär



Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on säilyttänyt kiinnostavuutensa jo reilun sadan vuoden ajan. Doyle itse yritti tappaa liian suureksi kasvaneen hahmonsa, mutta ihmiset olivat maksamaan kirjailijan mahdottomana pitämän summan saadakseen lukea hahmon uusia seikkailuja. Kirjailijan kuolema ei ole lopettanut kiinnostusta, vaan Holmes saa uusia tulkintoja tuon tuostakin milloin missäkin mediassa.

Hiljan lehtipisteisiin ilmestyi Uusi Sherlock -tv-sarjaan perustuva Steven Moffatin ja Mark Gatissin käsikirjoittama ja Jayn piirtämä mangasarjakuvaversion Kiusallisesta skandaalista (osa 1, tarina saa lopun toisessa osassa). Tarinassa keskeinen rooli on Irene Adlerilla.

Irene Adlerilla on merkityksensä myös Leonard Goldbergin dekkarissa Sherlock Holmesin tytär (pokkari Bazar 2019). Muutenkin rikoskirjailijana mainetta saanut Goldberg ei ole herättänyt henkiin itseään Sherlockia, vaan ikääntyneen tohtori Watsonin avulla seikkailuttaa seuraavaa sukupolvea.

Aivan nykyaikaan Goldberg ei hahmoja tuo, ja ratkaistava rikos on samantyyppinen kuin Holmesin aikoihin 1800-luvun puolella. Moffatin ja Gatissin sarjan tapaan rikoksen ratkaisijoilta ei nykyajan vempeleiden täydellistä hyväksikäyttöä vaadita.

Goldberg ei uuden sukupolven hahmojen lisäksi tuo mitään uutta Holmesin perintöön. Toki tarinan luki mielikseen, oikein sopivaa iltalukemista, mutta jos isolla nimellä houkutellaan jonkun uuden median pariin, niin toivoisi isoihin saappaisiin haastavaa täytettä.


Muiden toteamaa:

Ei siis aivan täydellinen lukukokemus, mutta onneksi teos on hyvin nopealukuinen. - Yöpöydän kirjat


Tarina eteni ja murhamysteeri oli sopivan visainen. Ei siksi, että murhaajasta olisi ollut epäselvyyttä, vaan siksi, että hänen nalkkiin saamisensa oli toteutettu viihdyttävästi ja monivaiheisesti. - Amman kirjablogi


Mitään kovin syvällistä Goldbergin kirjasta ei mieleen jää eikä romaani ole kaikilta osin uskottavakaan, mutta ei tarvitsekaan.  - Lumiomena

Jos kaipaa kevyttä lukemista ja visaista murhamysteeriä, jota voi lukea niin sanotusti tyhjäkäynnillä suositellen tutustumaan tähän kirjaan. - Kirjoihin kadonnut 


torstai 30. tammikuuta 2020

Ehkä nyt on se yö, Jörn Donner 1933-2020



Tänään iltapäivällä kerrottiin suru-uutinen Jörn Donnerin poismenosta. Donnerin moninaista olemista tässä maailmassa miettiessä tuli mieleen hänen kirjansa Olotiloja (Otava 1993). Nyt kirjan hyllystä poimittuani huomaan omassa kappaleessani olevan Donnerin nimikirjoituksen. Sitä en ole aikaisemmin huomannut, tai noteerannut. "Tätä kirjaa on painettu kaksituhatta kappaletta, jotka tekijä on varustanut nimikirjoituksellaan". Tämän painoksen kaikkissa kappaleet ovat siis kulkeneet Donnerin omien käsien kautta.

Olotiloja on julkaistu ensin ruotsiksi. Suomenkielisen laitoksen on kääntänyt Ilona Anhava, mutta nimeen lienee Donner itse vaikuttanut. Heti aluksi Donner valittaa sanan 'husrum' kääntämisen vaikeutta, mutta samantien toteaa suomen monimerkityksellisen olotilan olevan sitä mitä hän tavoittelee.

Kirja on muistelma. Donner muistelee paikkoja joissa hän on ollut, asunut tai käynyt. Jotakin merkityksellistä kaikkiin paikkoihin liittyy, vaikka aivan kaikissa hän ei ole edes yöpynyt, pitänyt yösijaa.

Ensimmäinen paikka, josta Donner kirjoittaa on Boijen sairaala. Siellä hän syntyi, sai alun taipaleelleen. Jo tässä yhteydessä hän pohtii isättömyyttään:

Kasvoin isättömänä. En kaivannut häntä, ennenkuin paljon myöhemmin. Hänen nuoruudenkuvansa tuijottaa minua Axel Gallen-Kallelan maalauksesta. Hän katsoo kauas. Hän on ylhäällä pilvien lomassa.
Saankohan tilaisuuden tavata hänet jonakin yönä? 



keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Anton Tsehovin merkkipäivä


Juliaanisen kalenterin mukaan 17. tammikuuta (meidän gregoriaanisen 29.1.) 1860 syntyi Mustanmeren lahdessa, Asovanmeren rannalla Taganrogissa Anton Tsehov (k. 1904). Novelleistaan tuttu venäläinen kirjailija oli ja on edelleen suosittu Suomessakin. Hänen tarinoitaa julkaistiin paljon sanomalehdissä, osin jopa ilman tekijän nimeä. 


Jatkokertomuksiin olen koonnut koko liudan noita lehdissä julkaistuja novelleja. 


Anton Tšehov. Aivan epätoivoiseksi. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Albumi. (Suomen Kansa 1901)

Anton Tšehov. Haavurin luona. (Säkkijärven Sanomat 1901)

Anton Tšehov. Hautauspuhe. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

Anton Tšehov. Hyvä loppu. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

Anton Tsehov. Hänen ilonsa. (Raahen Lehti 1900)

Anton Tšehov. Koleeraa pelättäessä. (Suomen Kansa 1901)

Anton Tšehov. Koomikko. (Uusi Suometar 1901)

Anton Tšehov. Kosto. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Kynttelikkö. (Savikukko 1/1901)

Anton Tšehov. Morsian. (Aika 1908)

Anton Tšehov. Painajainen. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Pojat. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Postikonttorissa. (Joutohetki 1910)

Anton Tšehov. Postissa. (Sosialisti & Hämeen Voima 1907)

[Anton Tšehov]. Sahaliinin vanki. (Raatajan joulu 1908)

Anton Tšehov - Salaperäinen luonne. (Työmies 1904)

Anton Tšehov. Toimen miehiä. (Teuva, ilmoituslehti 1901)

Anton Tšehov. Vanhuus. (Kansan Toveri 1900)

tiistai 28. tammikuuta 2020

Odinin lasersäde



Roger Leloup
Odinin tuli
suom. Mirka Ulanto
Egmont Kustannus
978-952-334-202-6
48 s., kovakantinen, nelivärinen

Egmont Kustannus jatkaa Yoko Tsuno -albumeiden suomentamista. Tällä kertaa vuorossa on alkujaan 1984 ilmestynyt Odinin tuli (Le Feu de Wotan).

Yoko Tsunon seikkailut sijoittuvat eri puolille maailmankaikkeutta. Tällä kertaa pysytään tiukasti maapallolla eikä tavata vinealaisia edes ohimennen. Japanilainen elektroniikkainsinööri Yoko Tsuno on saanut kutsun ystävänsä Ingrid Hallbergin luokse, joka asuu saksalaisessa keskiaikaisessa Eltzin linnassa. Ingrid Hallberg inventoidessaan linnan soitinkokoelmaa oli löytänyt laitteen, jonka käyttötarkoitusta hän ei ymmärtänyt. Sen selvittämiseksi hän toivoi apua luotettavalta Tsunolta.

Hallbergin löytämä laite on jonkinlainen laserase, kuoleman säde, jonka on kehittänyt fyysikko Hans Richter 1930-luvulla. Testauksessa keksintö paljastuu toimivaksi ja tehokkaaksi. Samalla paljastuu, että aseesta olivat kiinnotuneita muutkin, ja aikeet sen käyttämiseksi eivät olleet ainoastaan rauhanomaisia. Arkkitehtiopiskelija Franz oli jo pidempään restaurointityön varjolla etsinyt samaista asetta linnasta.

Erinäisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että kansainväliset rikolliset tavoittelevat asetta saadakseen omat katalat tavoitteensa toteutettua. He saavatkin aseen haltuunsa, mutta neuvokas Tsuno lopulta tekee toimet tyhjiksi ystäviensä ja asetta Richterin kanssa kehitelleen professori Zimmerin avustamana.

Roger Leloup ikuistaa keskiaikaisen Saksan rakennuksia ja nykyaikaisempia laitteita tunnetulla taidollaan. Linnat, vanhat rakennukset, helikopterit, lentokoneet ja Wuppertalin monorail piirtyvät sarjakuvan ruutuihin nautittavasti. Juonen kehittely jää hieman toissijaiseksi, mutta ei tämä tarina ole Leloupin tuotannossa huonommasta päästä. Kertomuksen henkilögalleria pysyy tällä kertaa ihan ymmärrettävän kokoisena.

Seikkailun aloituspaikka, Eltzin linna, on yleisölle avoin turistikohde Moseljoen varrella. Tällä hetkellä linna on suljettu, mutta huhtikuun alussa se avautuu uudelleen. Leloupin sarjakuva on oiva matkailumainos Eltzille.


* Kvaakissa on keskusteltu Yoko Tsunosta


maanantai 27. tammikuuta 2020

eieäeeä


Karri Kokko ihmetteli facebookissa miten hänen teoksensa eieäeeä (Lyhyttavara 2017) oli päätynyt Espanjaan ja Amazoniin myytäväksi yli 600 euron hintaan. Samalla hän kertoi luulleensa, että kirjan ainoa painettu kappale oli hänellä itsellään.

Painettu kappale kirjaa on myös omassa hyllyssäni (kuva yllä). Kokeellisen kirjallisuuden harrastaminen vaatii tarkkaavaisuutta, usein tehtyjä teoksia on saatavissa rajallisesti ja lyhyen ajan. Kirjastojen tarjontaan ei voi luottaa, koska kirjamuodollaan lukijoita hämmentäviä teoksia ei useinkaan kokoelmiin hankita tai luetteloida. Ostaminen on ainoa hyvä ratkaisu tämän lajin seuraamiseen.

Kokeellinen kirjallisuus on usein enemmän ajateltavaa kuin luettavaa. Niin on myös Kokon eieäeeä, joka koostuu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanissa käyttämistä vokaaleista. Paratekstejä lukuunottamatta teoksessa ei ole yhtään konsonanttia.

uo e e o, öi e e o!
ie ’o ie o ie a e o,
i e ä a e i aa a.

Yksi on kirjasta poissa. Å-kirjainta Kivi ei kertaakaan käyttänyt Seitsemää veljestä kirjoittaessaan.

Osaltaan oma into hankkia näitä teoksia syntyi kirjallisuudentutkijoita seuratessa. Monella heistä on antikvariaateissa pitkiä ostolistoja, koska tutkimuskirjallisuutta ei muuten saatavissa käyttöön. Jos itse intoudun joskus eläkepäivinä näistä kirjoittamaan, niin on tämä puoli ainakin hoidossa.

Pääasiassa ajateltaviksi tarkoitettuja teoksia on hyvä silloin tällöin selailla. Ettei ajatus lähde täysin omille teilleen.

Osin tähän liittyen: Jos jollakulla on ylimääräisiä kappaleita Osmo Jokisen Nollapistettä, niin olisin kiinnostunut. Erityisesti olen kiinnostunut elämää nähneistä kappaleista, mikä tahansa painos kelpaa.


sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Paksu kokoelma Smurffeja (Strumffeja)


Otavan Non Stop -kirjasarja on edennyt kuudenteen osaan. Tämän paksun, kovakantisen kokoelman sankareita ovat smurffit. Kaiken loogisuuden mukaan oikeastaan pitäisi olla strumffit, sillä tällä enemmän alkukielistä nimitystä muistuttavalla nimellä pienet siniset tontut Ruudussa ja Non Stopissa suomalaisille lukijoille esiteltiin. Jo aikaisemmin oli ilmestynyt muutama Muffe-albumia, ja vasta 1980-luvulla tuli käyttöön anglismi smurffit.

Smurffit on jo toinen Peyon hahmoihin perustuva kokoelma Otavan kirjasarjassa. Aikaisempi oli Benjamin, jonka kokoelma ilmestyi pari vuotta sitten. Alkujaan smurffit olivat Peyon pääsarjakuvan Johannes ja Pirkale sivuhahmoja, mutta suuren suosion saatuaan ne erkaantuivat omaksi sarjakseen.

Nyt julkaistussa kokoelmassa on pitkä esipuhe, jossa kerrotaan sarjakuvan alkuvaiheista, tekijöistä ja tarinoiden taustoista. Kokoelman kanteen päässyt Smurffiina esiintyy vain syntytarinassaan, ja jo lapsena se tuntuu hyvin ongelmalliselta. Peyon naiskuvassa ei ole kehumista. Samaa mieltä oli Peyon puoliso Nine Culliford (joka väritti miehensä sarjakuvat), ja tarinan vuoksi hän ei kahteen viikkoon puhunut puolisolleen. Työtahti oli kiivas, joten suuriin muutoksiin ei ollut mahdollisuuksia. Smurffiinan ulkomuotoa Peyo pohti ankarasti viimeiseen hetkeen saakka.

Suurimmassa osassa tarinoita seikkaillaan puhtaalla poikaporukalla. Näistä tarinoista erityisen mainio on Smurffaattori, jossa Suursmurffin lähdettyä pitkälle matkalle keräämään tyräkkiä, muut smurffit päättävät valita itselleen johtajan. Tarina on sisällötään edelleen hyvin ajankohtainen.

Smurffit on mainio kokoelma, se taustoittaa suosikkisarjakuvia ja tarjoaa nostalgisen retken omiin varhaisiin lukukokemuksiin. Joistakin sarjakuvaruuduista tuli mieleen, miten ala-asteelaisena luin näitä tarinoita meillä hoidossa olleille lapsille. Erityisesti suosittelen kokoelmaa niille, jotka tuntevat smurffit vain animaatioista. Tarinoissa on taustalla enemmän kuin animaatiot kykenevät tuomaan esille.




perjantai 24. tammikuuta 2020

Uusi sarjakuvalehti: Nuori Tex Willer



Viime viikolla Lehtipisteisiin on tullut uusi sarjakuvalehti Nuori Tex Willer. Nimensä mukaan siinä seurataan Tex Willerin rämäpäisiä nuoruudenseikkailuja.

Uusi sarjakuvalehti on suomalaisilla sarjakuvamarkkinoilla tapaus. Egmontin kustantama uusi lehti täydentää jo aikaisemmin laajaa Tex Willer -perhettä, johon kuuluvat päälehden lisäksi kronikat, Maxi Texit ja suuralbumit.

Nuori Tex Willer on kuukausittain ilmestyvä jatkuvajuoninen sarjakuva, jossa tavataan monia alkuperäisiä hahmoja, kuten kiero lurjus Coffin, viehkeä intiaanityttö Tesah ja Texin arkkivihollinen Mefisto. Ratsunaan nuorella Texillä on tietysti vanha kunnon Dynamiitti. Kertomusten takana ovat Texin tutut käsikirjoittajat ja -piirtäjät. Sarjan julkaiseminen on alkanut Italiassa marraskuussa 2018.

Alkujaan uusi julkaisu oli osa Tex Willerin 80-vuotisjuhlintaa. Lehti ilmestyy Italiassa edelleen, joten ainakin pariksi vuodeksi Suomeen riittänee julkaistavaa.

Kvaakissa uusi lehti on otettu positiivisesti vastaan.



* Kvaakissa on keskusteltu Nuoresta Tex Willeristä

torstai 23. tammikuuta 2020

Kun arkkitehtuurikilpailun voittajaksi paljastui nainen, niin talo päätettiin tehdä toisin piirustuksin


Olen lukenut sveitsiläisen René Gardin matkakirjaa Puoris päivä! (Atrain & Nord, 2019). Sen pääasiallinen kohde on Suomen Lappi, mutta tekijä kuvailee reissun varrelle sattunutta eteläisempääkin Suomea. 1930-luvun lopulla matkannut Gardi ihasteli Tampereella uutta, vastavalmistunutta rautatieasemaa. Siitä hän kertoi anekdoottina, että kun aseman suunnittelukilpailun voittajaksi paljastui nainen, niin suunnitelmaan ihastunut palkintolautakunta päättikin vaatia siihen muutoksia.

Gardin teoksen suomentaja Heikki Annanpalo on selvittänyt, että rautatieasemakilpailussa ei jaettu ensimmäistä palkintoa ja kilpailussa ei ollut mukana arkkitehtejä, joiden sukupuoli oli nainen. Vuonna 1936 valmistunut funktionalismia edustava asema on Eero Seppälän ja Otto Flodinin suunnittelema.

Tässä kohtaa Gardi on ymmärtänyt kuulemansa väärin tai tahallaan sotkenut kaksi tarinaa. Tampereella on tosiaan rakennus, jonka suunnittelukilpailun voitti nainen, ja sen paljastuttua rakennuttaja päätti olla toteuttamatta voittajavaihtoehtoa.

Tampereen vapaapalokunnan uuden toimitalon suunnittelusta järjestettiin vuonna 1908 kilpailu. Sen voitti Wivi Lönn (1872-1966), jolla oli oma arkkitehtuuritoimisto Tampereella. Vapaapalokunnan johtokunta alkoi kuitenkin empiä, ja piti valittua suunnitelmaa liian kalliina. Lönn teki uudet, edullisemmin toteutettavat piirustukset, mutta niitäkään ei toteutettu, vaan johtokunta lykkäsi päätöksen tekemisen vapaapalokunnan varsinaiselle kokoukselle. Siinä päädyttiin pyytämään rakennusmestari Heikki Tiitolaa hoitamaan homma. Ja niin tapahtui.

Wivi Lönn ei koskaan ymmärtänyt, miksi hänen suunnitelmiaan ei toteutettu. Ehkä Gardin kuulemat juorut antavat vastauksen. Arkkitehdit tuntuvat 1900-luvun alussa olleen kollegiaalisia, eikä toinen saman ammattikunnan edustaja lähtenyt mestaroimaan uusia piirustuksia.



keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Z, kaupunki viidakossa


Vielä parin viikon ajan on Yle Areenassa nähtävissä James Greyn ohjaama Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Yhdysvallat 2016). Elokuva perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan, jota Aki Ilmanen on lyhyesti esitellyt. Molemmat ovat Percy Fawcettin (1867-1925?) elämästä kertovia, katoamisensa myötä Fawcett on saanut pysyvän paikan tutkimusmatkailijoiden kerhossa.

Grey lähestyy aihettaan hellin käsin. Osin keskeisiksi nostetut teemat ovat anakronistisia, esimerkiksi suhtautuminen alkuperäiskansoihin ja heidän kykyihin. Aikaisemmin olen tutustunut Fawcettin vaiheisiin Tintissä seikkailevan Ridgewellin taustoja selvittäessäni. Fawcettin ura tutkimusmatkailijana alkoi positiivisissa merkeissä, mutta ymmärtääkseni hän pilasi maineensa tiedeyhteisön silmissä ihan itse. Kyse ei ollut pelkästään kadonneesta kaupungista, vaan hän väitti nähneensä Amazonilla muun muassa jättiläisanakondia ja kaksikuonoisia koiria. Ne olivat liikaa Royal Geographic Societylle.

Fawcett jatkoi tutkimusmatkoja yksityisen rahoituksen turvin. Varmistaakseen tarvitsemansa taloudellisen tuen hän keksi mitä uskomattomampia tarinoita. Z oli esimerkiksi atlantislaisten pakopaikka oman maan tuhoutumisen jälkeen. Rahoittajat olivat tyytyväisiä kun saivat lehtiä kaupaksi ja ihmisten eksotiikan halut täytetyiksi. Kahdeksas retki oli kohtalokas, siltä Fawcett ryhmineen ei koskaan palannut.

Greyn elokuva on tarina intohimoisesta ihmisestä, jonka ideoita ei ymmärretä. Sellaisena se on mainio. Joku toinen tekisi Fawcettista toisenlaisen filmin.


* Z: Amazonin kadonnut kaupunki. Yle Areena

tiistai 21. tammikuuta 2020

Kätketty luostari


1980-luvun puolivälissä lukion viimeisellä luokalla teimme luokkaretken Tukholmaan. Perillä naapurin pääkaupungissa aikaa oli pari tuntia, ja siinä ajassa piti ehtiä useammissa levy- ja kirjakaupoissa. Olin erittäin innostunut, koska hyllystä löytyi koko joukko Piko ja Fantasio -albumeita, joita ei ollut suomennettu. Niitä hankin nipun, kuusi tai seitsemän kappaletta.

Yksi tuolloin ostamistani oli Det mystiska klostret, joka ilmestyi suomeksi viime syksynä nimellä Kätketty luostari. Suomentaja Mirka Ulanto on kertonut työstään blogissaan.

Jo linja-autossa takaisin Savoon Piko ja Fantasio -hankinnat osoittautuivat pettymykseksi. Suomessa oli tuolloin tutustuttu vain Franquinin tekemiin seikkailuihin ja näiden hankkimieni tekijä olikin Fournier.  Tuolloin tuomio oli, että ihan syystä oli nämä albumit jätetty suomentamatta.

Nyt uuteen suomennokseen tutustuessa tuomio ei ole yhtä jyrkkä. Pikon ja Fantasion ura on tullut monin tavoin tutuksi ja Fournierin lapsekkailla albumeilla on siinä selkeä merkitys. Seikkailut ovat vauhdikkaita vaikka roistot eivät nerokkaita olekaan.


LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset