Päivämäärän opettaja

Ensimmäisen maailmansodan vihollisuuksien loppumisajaksi aseleponeuvotteluissa sovittiin hyvin muistiin jäävä ajankohta, 11.11.1918, kello 11.00 Ranskan aikaa. Tätä lukua ei ole tarvinnut erikseen päntätä tai opetella, se piirtyi mieleeni tv-viihteen kautta.

Safiirin ja Teräksen toinen tehtävä oli tutkia ja palauttaa ennalleen elämä eräällä rautatieasemalla. Tunnelma oli hyvin pelottava, ja muistan istuneeni television edessä kuin naulittuna. Jännitys oli valtava.

Tutkintojen myötä paljastui, että rautatieaseman oudot tapahtumat johtuivat ensimmäisen maailmansodan loppuhetkistä. Häiriötekijäksi jäänyt sotilas oli kuollut 11.11.1918, yksitoista minuuttia yli yhdentoista. Aselepo oli jo voimassa, mutta ampuja ei sitä tiennyt.

Jaksoa en ole sitten lapsuuden uudelleen katsonut, enkä aio katsoakaan. Luultavimmin Safiiri ja Teräs olisi nyt suuri pettymys. Haluan säilyttää muiston entisellään.

Uusi tohtori

Yle on esittänyt nyt kolme jaksoa kolmannentoista Tohtorin seikkailuja. BBC:n Doctor Whota on tähän mennessä esittänyt 12 miesnäyttelijää, nyt on vuorossa ensimmäinen nainen, Jodie Whittaker.

Whittaker tuntuu kolmen jakson perusteella istuvan hyvin rooliin. Vaikka tohtorin ulkomuoto regeneraatioissa muuttuu, niin tietyt luonteenpiirteet säilyvät samoina. Kolmastoista tohtori tuntuu olen muutamaan edeltäjäänsä lennokkaampi ja vauhdikkaampi. Tyyli toimia on tuttu ja turvallinen.

Kolmannessa jaksossa tohtori kumppaneineen on 1950-luvun Alabamassa. Tardis ei halunnut viedä joukkoa takaisin Sheffieldiin, vaan Montgomeryn kaupungissa oli hoidettavana tärkeämpiä hommia. Joku tulevaisuudesta halusi estää Rosa Parksin istumisen väärällä penkillä linja-autossa.

Tällä kertaa tehtävä ei ollut muuttaa historiaa, vaan pitää se entisenlaisena. Nykyajan näkökulmasta 1950-luvun Yhdysvaltain etelävaltiot olivat melko vastenmielistä seutua. Asenteet ovat muuttuneet, mutta paljon on vielä tekemättä.

Täällä Suomessakin on keskusteltu missä kulkee ihmisoikeusuudistusten rajat. Mitä ihmisten tulisi sietää ja mitä ei. Tuskin kuitenkaan koskaan ihmisoikeudet ovat niin hyvällä tolalla, ettei uudistustarpeita olisi olemassa.



* Doctor Who. Areena

Aurinkoalus

Kirjastoauto on taas alkanut kulkea Maaningan syrjäkylillä. Viannan pysäkillä ei ollut monta asiakasta ensimmäisellä kerralla, mutta ehkä niitä tiedon levittyä on enemmän. Kirjastoautossa oli lainattavana Kari T. Leppäsen Aurinkoalus (Arktinen banaani 1997). Albumi koostuu Leppäsen Sarjikseen 1972-1974 tekemiä skifi-sarjakuvia.

Teoksen johdannossa Leppänen muistelee tuttuun tyyliinsä Sarjis-lehden aikoja. Hänen veljensä oli lähettänyt (tekijän luvalla) Veikko Savolaiselle muutamia hänen omaksi ilokseen tekemiä sarjakuvia. Niiden perusteella Leppänen tuli värvätyksi lehden sarjakuvataiteilijaksi. Palkkakin oli kohtuullinen, ja lehden kontaktien kautta hän päätyi myös Hevoshullun tekijäksi. Aikaisempi graafisen valokuvaajan homma sai jäädä.

Ensimmäinen tarina tuotti tuskaa, eikä se valmistunut Sarjiksen ensimmäiseen numeroon. Puurtamalla tehty Aurinkoalus sai piirrosten puolesta hyväksynnän päätoimittaja Savolaiselta, mutta tekstaus piti tehdä ladottuna. Jotta ihmiset saisivat selvää, oli perustelu.

Kaksi-kahdeksan sivuisissa tarinoissa Leppänen katseli tulevaisuutta pääosin pessimistisin odotuksin. Inkan aarre jäi löytämättä ja aikamatkalla tuli hävitettyä koko ihmiskunta. Joidenkin tarinoiden ideoita hän käytti myöhemmin Achilles Wiggen -tarinoissa. Dystooppiset tarinat toimivat nyt ehkä paremmin kuin optimistisella 1970-luvulla, joskin jotkut ideat on elokuvateollisuus vuosikymmenten aikana kuluttanut melko loppuun.

Albumi oli numeroitu ja signeerattu. Tosin ei arkistokelpoisella tussilla.

Williamsin lopetettua Sarjis-lehden Leppäsen ura jatkui ulkomailla. Oman paikkansa naturalistinen ja huumorintajuton Leppänen löysi sittemmin Mustanaamiosta.

Juttuja Fafnirissa

Fafnir 4/2016 on ilmestynyt. Osallistuin lehden tekemiseen kolmella jutulla.

Koipeliinin matka Suomeen ‒ Miten Rodolphe Töpfferin sarjakuva Monsieur Cryptogame muuttui tekijättömäksi Koipeliini-kuvasarjaksi

Sarjakuvan raameja – Arktinen sarjakuvaseminaari 4.11.2016

A Book Review: The Comics of Hergé – When The Lines Are Not So Clear

Fafnir

Khanyn salaisuus

Roger Leloup
Khanyn salaisuus
suom. Anssi Rauhala
Egmont Kustannus 2015


Yli neljäkymmentä vuotta sitten Ruudussa julkaistu Yoko Tsuno kiehtoi nuoren lukijan mielikuvitusta kertomalla vinealaisista, jotka olivat paenneet oman aurinkonsa räjähtämistä maapallolle. Uusi planeetta ei sopinut uudisasukkaille, joten heidät syväjäädytettiin luoliin syvälle maan alle. Ihmisen ilmestyminen mutkisti vinealaisten suunnitelmia. Ei olisi ollut eettisesti oikein tuhota toista rotua oman elintilan tieltä.

Sittemmin Yoko Tsuno on seikkaillut ajassa ja avaruudessa lukuisissa paikoissa ison ystäväjoukkonsa kanssa. Maankuoressa uinuvien vinealaisten pariin ei ole juuri palattu, vaikka Khanysta ja Vinean aurinkokunnasta on tullut oleellinen osa tarinajatkumoa. Uudessa, tuoreeltaan suomennetussa 27. albumissa (20. suomennettu albumi) Khanyn salaisuus seikkailu alkaa maapallon uumeniin säilötystä olennosta.

Yoko Tsunon luoja Roger Leloup (s. 1933) on ollut aina tunnettu taidokkaasta liikennevälineiden ja muiden koneiden suunnittelusta ja piirtämisestä. Khanyn salaisuus ei tee poikkeusta. Tekijän korkea yli 80 vuoden ikä ei näy piirrosjäljessä, eikä hänen ole tarvinnut – ainakaan albumin tietojen mukaan – tukeutua apupiirtäjiin. Tällä kertaa pääosassa ovat vinealaisten Marsin uumeniin rakentamat laitteet ja niitä hoitavat robotit. Koska sarjakuvan päähenkilö on japanilainen insinööri on konetekniikan esittely luonteva osa lopputulosta.

Leloupin luoma insinööri Tsuno on tunnettu myös korkeasta moraalistaan. Sitä koetellaan tässäkin tarinassa. Yoko Tsuno on vankkumaton. Vaikka tietoisen olennon alkuperä olisi kuinka epäilyttävä ja epäeettinen tahansa, sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen miten yksilöä kohdellaan. Kaikilla on oikeus tulla hyväksytyiksi ja rakastetuiksi.

Julkaistu Sarjainfossa 4/2015.

Aikaisemmin Yoko Tsunosta kirjoitettua:

* Vinean epävakaat koneet

* Robottinainen maan alta

* Ametistin kirous

Hyperloop ja esikuvat

Yle Uutiset kertoivat eilen, että amerikkalaisen Hyperloop-yhtiön edustajat ovat käyneet tekemässä tunnusteluja Suomessa olisiko heidän huippunopealle magneettijunalleen kysyntää Pohjoismaissa. Edustajat ovat pohtineet Helsingin ja Tukholman välistä junatunnelia, jossa matka kaupunkien välillä taittuisi puolessa tunnissa.

Hyperloop etsii sopivaa kohdetta ensimmäiselle radalleen. Netin perusteella yhtiössä on ollut esillä ainakin Los Angeles - San Francisco ja Montreal - Toronto -linjat. Yli 1200 km/h kulkeva junaa yhtiön nokkamies Elon Tusk on tarjonnut myös Marsin liikenneinfrastruktuuriratkaisuksi. Siellä Hyperloop-junat kulkisivat pienemmän ilmanvastuksen ansiosta vieläkin nopeammin.

Hyperloopin kehittelemä tunnelijuna tuo monet skifissä käytetyt liikkumisratkaisut. Ensimmäisenä tulee mieleen Roger Leloupin Yoko Tsuno, jossa vinealaiset ovat maankuoreen ja ympäri maailmankaikkeutta tehneet omia huippunopeita liikenneverkostoja.

1900-luvun tieteistarinoiden kehittelijöille oli esikuvia oikeasta maailmasta. 1800-luvulla kehitettiin useita pneumaattisiin tunneleihin perustuvia liikennevälineitä. Pisimmälle kehittelyissä pääsi Alfred Beach, joka rakennutti New Yorkiin Broadwayn alle vajaan sadan metrin mittaisen koeradan 1870.

Vuoden 1873 pörssiromahdus ja sitä seurannut pitkä talouden stagnaatio veivät sijoittajilta tulevaisuuden uskon ja laajempi alipaineeseen perustuva metroverkosto jäi toteutumatta. Ainoa pätkäkin suljettiin. Tekniikka jäi elämään putkipostijärjestelmissä.

Ylen uutisen mukaan Hyperloopin edustaja kertoi, että kaikki ovat olleet innostuneita heidän visioistaan. Toivottavasti tämä heijastuu konkreettisiin päätöksiin asti. Viimeisten vuosisatojen aikana uudet teknologiat ovat olleet helpoiten laajoja kansalaispiirejä yhdistäviä ja tulevaisuuden uskoa luovia keinoja. Tulevaisuuden uskoa nyt todella kaivattaisiin.

Sähköposti ja sen seuraukset

Yksi Jyväskylän yliopistossa viime vuosisadalla opiskelleille pakollinen yleisopintoteos oli rehtori Erik Ahlmanin (1892-1952) kirjoittama Kulttuurin perustekijöitä (Gummerus 1939, toinen painos 1976). Ilmeisesti teoksen luettamisesta on luovuttu. Harmi, sillä eräskin yliopistosta valmistunut kansanedustaja olisi sen myötä möläytellyt julkisuudessa vähemmän nolosti.

Tuoreessa Ajatuksessa 72 on julkaistu Jyväskylässä ja nyttemmin Turussa filosofian professorina toimivan Eerik Lagerspetzin esitelmä Erik Ahlmanista. Lagerspetz on perehtynyt Ahlmanin arkistoihin, joihin kuuluu paljon muistikirjoja, vahakantisia vihkoja. Muistiinpanoista kehittyi artikkeleita ja teoksia, mutta paljon kehitellyistä ajatuksista jäi vain noihin vihkoihin.

Ahlmanin poikavuosina Suomeen suorastaan vyöryi uutta teknologiaa: sähkö, autot, lennätin, puhelin ja niin edelleen. Joukkotuhoaseiden lisäksi Ahlmania askarruttivat uudet sähköiset kommunikaatiovälineet. Niiden myötä ihmisten ei enää välttämättä tarvinnut tavata fyysisesti.

Vuodelle 1914 päivätyssä muistivihkossa on kirjoitus nimeltä "Eräs utopia". Se on jäänyt kesken, mutta katkelmassa on tarkkanäköisiä havaintoja tulevasta kehityksestä. Ahlman hahmottelee esimerkiksi sähköpostin, internetin  ja skypen:

Jos kirjallisesti tahdotaan toiselle jotakin toimittaa, tulee nähtävästi tapahtumaan siten että toisessa paikassa naputetaan kirjoituskoneella valmiiksi ja se toistuu toisessa tai että valokuva kirjoituksesta, mahdollisesti kuvasta, sähköisesti siirtyy vastaanottopaikkaan. Näin voidaan asiakirja lähettää paikasta toiseen. Kokouksia ei enää tarvita, sillä kokous on muodostunut sellaisiksi että useiden henkilöiden koneet ovat yhdistetyt toisiinsa.

Kommunikaatiovälineiden kehityksellä oli hyvät puolensa (asiakirjahallinta, kaupan ja tuotannon helpottuminen), mutta myös huonot. Ahlman arveli, että valtio väistämättä ryhtyisi valvomaan ihmisten välisiä keskusteluja. Siitä juontuisi ihmisten yksityiselämän ja myös koko yhteiskunnan tarkka seuranta ja ohjailu. Tietoverkoissa "kaikki olisi niin komplisoitunutta", että koko tuotanto tulisi valtion kontrolliin. Tämä Ahlmanin mielestä johtaisi eräänlaisen sosialismin syntyyn.

Jo vuonna 1914 hän piti rahaa yhtenä sähköisen kommunikoinnin välineenä. Tämä ajatus kulkeutui Ahlmanin Kulttuurin perustekijöihin. Setelirahan muuttuminen sähköisiksi ykkösiksi ja nolliksi on hyvin totta. Laajemmin Ahlman ajatteli, että raha on kielen kaltainen kommunikatiivinen väline.

Viranomaiset seuraavat nyt hyvin laajasti ihmisten keskusteluja tietoverkoissa, vaikkakin vastoin valtioiden lainsäädäntöä. Tämä istuu erinomaisesti Ahlmanin arvojen ja välineiden maailmaan. Pessimistisesti hän ajatteli, että käytössä olevat välineet alkavat ohjata niitä toimia joita helpottamaan ne on kehitetty. Koska emme voi tehdä luotettavia päätelmiä siitä, mitä toiset aikovat tehdä, niin oletamme sitä mitä on mahdollista tehdä. Se voidaan luotettavasti päätellä käytössä olevista välineistä.

Niin näyttää käyneen.

Star Wars: The Force Awakens

Lue vapaasti. Ei sisällä juonipaljastuksia tai muitakaan spoilereita.

"Täh, sehän loppui ihan kesken" totesi elokuvateatterissa vieressäni istunut nuori nainen poikaystävälleen uuden Star Wars: The Force Awakens -elokuvan päätteeksi. Hyvin samoissa tunnelmissa lähdin samasta elokuvateatterista toukokuussa 1999 Tähtien sota: Episodi I – Pimeä uhkan jälkeen. "Eipä sitten ollut yritettykään tehdä kokonaista elokuvaa" mutisin ystävälleni.

Uutuus, Tähtien sota-sarjan seitsemäs elokuva ei sentään jäänyt ihan kesken. Toki avaruussaagan loppuhuipennus on trilogian kolmannen osan loppuminuuttien asia, mutta oli tähän ensimmäiseen kolmannekseenkin rakennettu täyttyvä draamankaari.

Ensin elokuva tutustutti uusiin päähenkilöihin, jonka jälkeen saimme tavata ensimmäisen trilogian päätähtiä. Elokuvan ensimmäinen puolisko kulki mukavalla intensiteetillä huumoria unohtamatta. Puolivälin suvannossa aloin pelätä Pimeän uhkan kaltaisen kokemuksen toistumista, mutta kyseessä oli henkilöiden kehittymiseen liittyvä epävarmuuden hetki.

Kaikkiaan positiivisimpana asiana Voiman heräämisestä jäivät tehtäviensä mukana kasvavat roolihahmot. Nykyisessä tyhjän tsemppipuheen ilmapiirissä oli virkistävää nähdä miten ihmiset -- vaikkakin vain elokuvahahmot -- kasvavat uusien tilanteiden ja saappaiden mittoihin vaikka lähtökohdat eivät järin kaksiset ole.

Elokuvakriitikkoja lainatakseni: ohjaaja J.J. Abrams tuo seikkailuhengen takaisin Tähtien sotaan. Sarjan paras elokuva sitten vuoden 1983.

* Rane Aunimo Demokraatissa.
* Jussi Ahlroth Hesarissa.
* Olli Sulopuisto Domessa.
* Jouni Vikman Episodissa.
* Olli Kangassalo Kulttuuricocktailissa.

Uppoava Titanic

Huhtikuussa 1912 uponneesta Titanicista on tullut monin tavoin aikamme symboli. Nämä muutamat pilakuvat kertonevat parhaiten miten aluksen uppoamisen tulkitaan kuvaavan aikaamme.

Titanicin kaltaista alusta suunniteltiin pitkään. Suuri koko ja matkustajamäärä arvelutti joitakin, että entäs jos käykin huonosti valtamerellä?

Yksi pohtijoista oli amerikkalainen Morgan Robertson (1861-1915), joka kirjoitti kioskikirjallisuutta. Hänen isänsä oli merikapteeni, joten tekniikka ja merillä liikkuminen oli pojallekin tuttua. Robertson palveli itsekin laivoilla ja yleni perämieheksi asti. Vuonna 1898 hän julkaisi pienoisromaanin Futility, or the Wreck of the Titan (Turhuus, tai Titanin onnettomuus).

Robertsonin Titan oli hämmästyttävän samanlainen neljätoista vuotta sitten jäävuoreen törmänneen Titanicin kanssa. Myös Titan törmäsi jäävuoreen, samoilla seuduilla kuin Titanic.

Vuonna 1912 teoksesta otettiin uusintapainos, ilmeisistä syistä. Aikaisempi julkaisu ei sen suurempia intohimoja ollut herättänyt. Uusintapainoksen myötä Robertsonia pidettiin selvännäkijänä, ennustajana, mutta kirjailija itse kiisti tämän. Hän nyt vain oli hyvin perillä matkustajalaivoista ja niiden uusimmista trendeistä.

Mikään uusi ei synny hetkessä tyhjästä. Uutta pohtiessa kannattaisi ottaa huomioon heräävät epäilyttävät ajatukset, pohdinnat siitä mikä voisi mennä pieleen. Titanicin tapauksessa ne olivat ilmiselvät.



* Morgan Robertson Futility, or the Wreck of the Titan (1898, toinen painos 1912)

Uudempien aikojen Jules Verne

Risto Isomäki

Kurganin varjot

Tammi 2014

347 s.

Tietokirjailija ja tiedetoimittaja Risto Isomäki (s. 1961) on julkaissut kaunokirjallisia teoksia koko uransa ajan. Kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) herätti laajempaa huomiota. Siitä lähtien hänen teoksiaan on luettu laajemmin ja kirjailijan toiveen mukaisesti hän on saanut ilmastopoliittiselle viestilleen laajemman yleisön. Isomäki maalailee kirjoissaan lähitulevaisuuden ratkaisuja ja uhkakuvia tyypillisesti tutkijapariskunnan tekemisten kautta. Pariskunnan alat sopivasti valiten Isomäki saa keiteltyä monitieteisen, uskottavan sopan.

Tuoreimmassa ekokatastrofidystopiassa Kurganin varjot ollaan 2030-luvun Mustallamerellä. Osin suomalaistaustainen arkeologi Alexander Tšerkassov ja meribiologi Irina Tšerkassova joutuvat Venäjän ja Ukrainan aroilla ja rannoilla todistamaan seurauksia, jotka syntyvät Gibraltarinsalmen sulkemisesta. Ilmastonmuutos nosti merenpintaa ja Välimeren sulkemisella ajateltiin suojeltavan monta kaupunkia ja laajoja maa-alueita helposti. Samalla saatiin uutta maata kiinteistökehitettäväksi ja valtavan suuri vesivoimalaitos Euroopan reunalle.

Isomäki rakentaa teoksensa, myös tämän uusimman, inhimillisen tietämyksen varaan. Maailmassa on paljon tietoa ja teorioita, mutta tieteen tieto on luonteeltaan sellaista, ettei se anna suoria vastauksia ongelmiin. Laajoissa kokonaisuuksissa voi jäädä joku muuttuja huomioimatta joka muuttaa ratkaisun tuhoksi. Isomäki pyörittelee näitä tietoja ja teorioita erilaisia mahdollisuuksia tarkastellessaan. Toimintatapa on kuin Jules Vernellä, joka 1800-luvun insinööritieteiden voittokulussa yhdisti maapallon tuntemuksen kasvun ja uudet teknologiat seikkailutarinoiksi.

Jules Verne nojautui romaaniensa huipennuksissa usein oman aikansa tieteen todennäköisenä tai ainakin mahdollisena pitämään. Esimerkiksi Niilin alkulähde osoittautui todellisuudessa Vernen tarinaa mutkikkaammaksi tapaukseksi. Sama saattaa päteä Isomäen esittämiin ajatuksiin. Kurganin varjoissa pohditaan tätäkin samalla kun pikaisesti kerrataan Isomäen aikaisempien romaanien teemoja.

Maailma on 1800-luvun lopulta muuttunut. Tekniikan voittokulku ei enää ole uskottava sanoma kuten Vernen aikoihin. Tosin nykyisen insinööritaidon saavutukset Vernen esittäminä eivät olisi olleet uskottavia. Isomäen uhkakuvat tuntuvat todellista ja uskottavilta.  

Julkaistu Kaltiossa 2/2015.

Blogeista ainakin Booking it some more ja Kalaksikukko ovat käsitelleet kirjaa. 

Valerian ja tuhansien planeettojen kaupunki

Ensi vuoden tammikuussa aloitetaan Ranskassa kuvaamaan uutta Valerian-elokuvaa. Marraskuussa 1967 Pilotessa alkaneet Valerianin ja Laurelinen seikkailut ajassa ja avaruudessa saivat sarjakuvamaailmassa päätöksen vuonna 2010. Käsikirjoittaja Pierre Christinin (s. 1938) ja piirtäjä Jean-Claude Mézièresin (s. 1938) pitkä saaga koostuu 21 sarjakuva-albumista, jotka ovat vuosien varrella vaikuttaneet useisiin science fiction ja fantasiaelokuvien tekijöihin. Usein mainittu esimerkki on George Lucasin Tähtien sota -sarja, jonka nykyisen neljännen osan ravintolakohtaukset ovat lähes suoraan Valerianista. Mézières on itsekin ollut mukana lavastamassa useita tieteiselokuvia.

Uuden Valerianin ohjaa Luc Besson. Aikaisemmin hän on tehnyt yhteistyötä Mézièresin kanssa Viidennessä elementissä (1997). Elokuvan maailma oli tuttu Valerianin ystäville. Lentäviä takseja oli esimerkiksi Vallan piireissä (1994).

Luc Besson on kertonut Valerian-elokuvan valmisteluista säännöstellysti. Valerianin ja Laurelinen rooleihin on kiinnitetty Dane DeHaan ja Cara Delevingne. Viimeisimmän paljastuksen mukaan elokuvaan on palkattu myös amerikkalainen laulajatähti Rihanna. Hänen roolihahmonsa nimeä ei paljastettu, roolin kerrottiin kuitenkin olevan "merkittävä".

Elokuvan nimenä tässä vaiheessa kulkee Valérian and the City of a Thousand Planets. Se tuo mieleen albumisarjan toisen osan, Tuhannen planeetan valtakunnan (1971). Valtakunta, imperiumi, on vain vaihtunut kaupungiksi. Samaan suuntaan viittaa neljäs ilmoitettu näyttelijävalinta. Komentaja Arün Filittin (juuri nyt en saa tarkistettua hahmon suomenkielistä nimeä) rooliin on nimetty Clive Owen.

Tuhannen planeetan valtakunnassa Valerian ja Laureline selvittelevät rappeutuvan imperiumin ongelmia. Sen päättäjiltä on kadonnut usko tulevaisuuteen. Aiheena tämä on yhä ajankohtainen, tosin toisella tavalla kuin 1970-luvun alussa. Vuoden 2017 aikana nähtäneen miten Besson saa Valerianin uuteen lentoon.


* IMDb: Valérian and the City of a Thousand Planets

Tulevaisuuden Raahessa vuonna 2000

Suomalaisen spekulatiivisen fiktion luettelossa mainitaan, että oululaisessa Kaiussa ilmestyi huhtikuussa 1896 tarina Vuonna 2000 Raahessa. Siinä kuvitteellisen Raahen Uutisten toimittaja ei saanut oman paikkakuntansa lehdessä kertoa mitä kaupunkilaiset ajattelivat vaan hänen oli vaalittava kaupungin mainetta. Mikään dystopia tarina ei kuitenkaan ollut.

Pohjanmaan rautatie suunniteltiin alkujaan kulkemaan Raahen kautta. Tätä linjausta ei toteutettu, koska paikalliset porvarit vastustivat uuden liikennemuodon tulemista kaupunkiin. Laivarahdit olivat kauppiaille tärkeä tulonlähde eikä niitä haluttu vaarantaa. Niin rautatie rakennettiin sisämaahan nykyiselle reitilleen.

Ei kulunut kauan kun raahelaiset porvarit ymmärsivät millainen virhe oli tullut tehtyä. Huolintaliikkeet suuntasivat laivansa sellaisten kaupunkien satamiin, joista oli helppo siirtää rahti suoraan junaan edelleenkuljetettavaksi. Raahelaisten vaalima laivaliikenne hupeni.

Vielä vuonna 2000 ei sopinut puhua eikä pukahtaa tuosta virhearviosta. Kaupungin mainetta oli vaalittava.

Uskaltanen paljastaa, että tarina päättyi onnellisesti. Viimein vuonna 2000 Raahe sai lupauksen rautatiestä. Todellisuudessa junaa ei tarvinnut näin kauan odottaa. Sivuraide Raaheen valmistui vuonna 1899. Se tosin piti toteuttaa yksityisellä rahalla, valtio lunasti radan vasta vuonna 1926. Henkilöliikenne radalla loppui 1966, toisenlaisella linjauksella se saattaisi edelleen jatkua.

Tulevaisuuden kuvitelmat ovat vahvasti ankkuroitu kirjoitusaikansa maailmaan. Nimimerkki Aslakin kirjoittama Vuonna 2000 Raahessa on kiinni omassa ajassaan tavallista enemmän.


* Vuonna 2000 Raahessa. Jatkokertomukset.

Harry Harrisonin väestöräjähdys

Tänään 1925 syntyi yhdysvaltalainen tieteiskirjailija Harry Harrison (k. 2012). Hänen dystopioitaan on suomennettu kohtalaisesti, niitä tuli 1980-luvulla luettua kun oli skifistä innostunut. Nykyään puhuttaisiin spekulatiivisesta fiktiosta.

Harry Harrisonin teokset eivät olleet genrensä kärkikastia. Ruostumaton teräsrotta ja sen jatko-osat tuntuivat enemmän kioskikirjallisuudelta kuin vakavasti otettavalta luettavalta. Osaltaan kustantaja ja sen ratkaisut tekstin paketoimisessa tuotteeksi lisäsivät tätä mielikuvaa.

Harrison erottui sisällöillään. Genreen laajasti kuului positiivisen tulevaisuudenuskon luominen. Insinööritaito oli arvossaan ja ihmisen tekniseen kykyyn ratkaista ongelmansa uskottiin laajasti. Harrisonin teoksissa asiat tuntuivat menevän entistä hullummiksi vaikka lukijan mielestä kaikkien olisi pitänyt tajuta ettei tällä tiellä hyvä seuraa.

Tulevaisuuden kuva oli pessimistinen. Harrisonin päähenkilöt olivat kyynistyneet, eivät uskoneet voivansa muuttaa maailmaa. Tämä oli paljolti kioskikirjallisuuden sisältöä. Harrison vei kuitenkin jutun eri tasolle.

Tilaa! Tilaa! -teoksen ylikansoitettu, taantunut maailma oli kirjoitusajankohtana 1960-luvulla uusi avaus (alkuteos Make room! Make room! 1966). Voisi ajatella, että Harrisonin kokemukset Mexico Cityssä ja Dublinissa -- hän asui molemmissa kaupungeissa -- ovat vaikuttaneet tämän kirjan syntyyn. Rooman klubi 1970-luvun alussa kasvun rajat laajempaan keskusteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1999. Sen filmatisointi Maailma vuonna 2022 (Soylent Green, Yhdysvallat 1973) on vielä tulevaisuutta.

Pääosa Harrisonin teosten suomennoksista on 1990-luvulta. Niihin en enää jaksanut tarttua, mielenkiinto oli suuntautunut toisaalle. Tänään tuntuu siltä, että Harrisonin kirjat ovat sellaisia nuoruuden lukemistoja joihin ei ole syytä palata. Uusi lukukerta saattaisi karistaa paljon mielikuvista.

Tohtorin uusi suunta

Suomalaisetkin saivat nähdä brittiläisen Doctor Who -televisiosarjan 50-vuotisjakson samaan aikaan muun maailman kanssa. Jakso näytettiin televisiossa tai elokuvateatterissa yhteensä 90 eri maassa. Tämä on yksi merkki muuttuvasta mediasta. Internet on muuttanut fanikulttuurin samanaikaiseksi kaikkialla maailmassa, ja enää televisioyhtiöt tai elokuvien levittäjät eivät voi markkinoida tuotteitaan alueellisesti eriaikaisesti niin kuin tapa oli pitkää 2000-luvulle. Markkinoiden muuttumista jopa pyrittiin teknisesti ja lainsäädännöllä estää, mutta kysyntä ohitti laillisen tarjonnan. BBC on viisaasti lähtenyt mukaan muutokseen.

Doctor Who oli pitkää brittien oma juttu. Ajan ja avaruuden rajoja jatkuvasti ylittävä tohtori oli 1980-luvun lopulla jäädä tv-sarjojen historiaan. Uusi tuleminen vuonna 2005 osana laajempaa kiinnostusta brittiläisyyttä kohtaan teki sarjasta maailman menestyksen. Toki spekulatiivisen fiktion ystävät olivat noteeranneet sarjan jo aikaisemmin ympäri maailman, Suomessakin sarjalla oli faneja ja ystäviä vaikka sitä ei täkäläisillä julkisilla tv-kanavilla nähtykään.

50-vuotisjuhlajaksossa koko tv-sarjalle annettiin uusi suunta. Tohtori ei enää ole koditon vaeltelija, joka hämmästyttävän usein päätyi Lontooseen korjaamaan ihmiskunnan asioita. Juhlajakson käsikirjoitti Steven Moffat, joka on toiminut sarjan pääkäsikirjoittajana vuodesta 2010. Samainen Moffat on käsikirjoittanut Spielbergin Tintti-elokuvan ja luonut uuden Sherlockin.

Moffatin nimi Doctor Who-jakson käsikirjoittajana aiheuttaa faneissa pelko- ja jännitystiloja. Viidessäkymmenessä vuodessa tv-sarjalle on kertynyt kaikenlaista vakiintunutta käytäntöä. Tarinan universumi on monin osin kartoitettu ja luonnosteltu. Pääkäsikirjoittajana Moffat on muuttanut monia yksityiskohtia ja kumonnut luodun universumin lakeja.

Nyt juhlajaksossa muutettiin yksi iso asia tohtorin taustasta. Sen juonivat kolme tohtorin inkarnaatiota yhdessä, toteutukseen tarvittiin kaikkiaan kolmeatoista tohtoria.

Tohtorilla on nyt toivoa. Hän ei ole pelkkä koditon, hyväsydäminen auttaja.

Ulos aurinkokunnasta

Nasan vuonna 1977 matkaan lähettämä Voyager 1 on nyt varmasti aurinkokunnan ulkopuolella. Aurinkokunnasta sateliitti poistui ilmeisesti jo viime vuoden elokuussa, mutta vasta nyt tiedot ovat niin varmoja, että asiasta on voitu kertoa.

Samoihin aikoihin lähetetty Voyager 2 on kulkenut hieman eri reittiä suurten planeettojen ohitse ja ilmeisesti sekin on jo poistunut aurinkokunnasta. Voyager 1 kulki Titanin ohitse, Voyager 2 kulki lähempää Uranusta ja Neptunusta. Voyager 1:n nopeus on suurempi kuin sisaraluksensa. Ykkönen matkaa 17,6 kilometriä sekunnissa, kakkonen 15,6.

Varovaisuuden Voyagereiden sijainnista ymmärtää eräiden teorioiden kautta. On nimittäin esitetty, että heliösfääri suojaisi avaruudessa kulkijoita. Aurinkokunnasta ja siten heliosfääristä poistuttuaan alukset joutuisivat tähtien välisessä avaruudessa niin ankariin olosuhteisiin, että ne tuhoutuisivat. Näin ei siis ole tapahtunut, ja tuo teoria taitaa olla väärä.

Voyagereiden lähettämisaikaan liittyy eräs koulumuisto. Kirjoitin aineen näistä suuria kaasuplaneettoja ja ulkoavaruutta tavoittelevista sateliiteista. Opettajalta oli jäänyt uutiset Voyagereista näkemättä, eikä hän tiennyt sellaisten olemassaolosta. Niinpä juoduin puhutteluun, jossa terotettiin ettei asia-aineissa saanut keksiä juttuja, kertoa satuja.

Yritin puolustautua, että sellaiset Voyagerit ovat taivaalla ihan oikeasti, mutta se ei auttanut. Opettajan mukaan sateliitteja ei voinut niin kauas lähettää.

Mutta siellä ne opettajan tiedoista huolimatta edelleen kulkevat ja lisäävät tietämystämme maailmankaikkeudesta ainakin 2020-luvulle saakka.

Khan

Uuden Star Trek -elokuvan innoittamana katsoin eilen DVD:ltä alkuperäisen Star Trek -tv-sarjan jakson Space Seed. Siinä tavataan Khan Noonien Singh ensimmäistä kertaa. Uusi elokuva on toista aikajatkumoa, siinä Khania ja hänen miehistöään eivät löydä Kapteeni Kirk kumppaneineen.

Khanin tausta on kuitenkin sama, joskaan uudessa elokuvassa sitä ei esitellä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Ensitapaamisen yhteydessä USS Enterpricen tietopankeista kaivetaan esiin, että Khan oli Eugeniikkasotien aikakaudella luotu supersotilas, yli-ihminen joka ei pysynyt kenraaliensa renkinä. Vuosina 1992-1996 Khan hallitsi diktaattorina yli neljäsosaa maapallosta, Lähi-idästä kauas Aasiaan.

Benedict Cumberbatchin valinta uuden elokuvan Khaniksi on keskusteluttanut. Aiemmin häntä on esittänyt meksikolainen Ricardo Montalbán (1920-2009). Hollywood-elokuvissa ymmärrettävästi ei enää uskalleta esittää kolmannen maailman henkilöitä pahoina. Peribritti Cumberbatch on oudointa, mitä uskalletaan esittää.

Hahmon nimi Khan Noonien Singh viittaa ainakin mongolien muinaisiin johtajiin kaaneihin ja sukunimi Intian sikheihin. Singh-nimellä on paha kaiku myös Mustanaamiossa, aina 1500-luvulta lähtien Mustikset ovat taistelleet Singh-merirosvoja vastaan. Koko legenda sai alkunsa, kun nämä merirosvot surmasivat erään Kit Walkerin isän. Tosin Mustanaamion Bengali sijaitsee Afrikassa, eikä sillä ole mitään tekemistä Intian valtameressä olevan Bengalinlahden kanssa.

Kuten tv-mainoksessa päivitellään, ei ole tämä nykyisyys sellainen kuin menneisyydessä luvattiin. Vaikka elätetään jo 2010-lukua, niin ei tiede taida Khanin kaltaisia superihmisiä luoda. 1990-luvulla ei käyty sotia geenimanipulaation avulla. On luotu ainoastaan rikkaruohomyrkyn kestäviä viljalajikkeita. Ja viidentoista vuoden jälkeen on käynyt ilmi, ettei se rikkaruohomyrkky edes kaikkia rikkakasveja hävitä.



* Hannu Salmi. Huominen on eilinen. Widerscreen.

12, kaunokainen

François Schuiten
12 kaunoikainen
suom. Kirsi Kinnunen
Arktinen banaani
2012
88 s.


Suomessa François Schuiten muistetaan lähinnä Benoît Peetersin kanssa yhdessä tekemästä Kuumetta Urbicandessa -albumista (Like 1991). Taidokkaasti piirretty tulevaisuuden fantasia oli pidetty ja ylistetty, mutta ei löytänyt Suomesta tarpeeksi ostavaa yleisöä. Teosta saa edelleen (netti)kirjakauppakanevien kautta.

Schuitenin viime vuonna julkaistu 12 kaunokainen on ylistyslaulu Belgian rautateitä vuosina 1939-1962 palveleille Atlantic 12-sarjan höyryvetureille. Raoul Notessen André Huetin kanssa suunnittelemia futuristisen virtaviivaisia vetureita tehtiin kaikkiaan kuusi, yksi niistä (sarjanumero 12.004) säästyi rautatieläisten piilottamana romutukselta ja kunnostettiin 1985 Belgian rautateiden 150-juhlia varten. Veturia käytetään juhlatilaisuuksissa edelleen.

Schuitenin tarinassa 12.004:n kuljettaja oli Léon Van Bei. Tarina on fantasia ajasta, jolloin rautatiet korvataan köysiradoilla. Vesivoimalaitosten vuoksi veden pinta nousee kaikkialla, kokonaisia kaupunkeja autioituu, liikenne siirtyy ilmaan. Rautatieläisten työyhteisö tuhoutuu, väkeä irtisanotaan, vain osa pääsee hoitamaan köysiratoja.

Van Bei on keuhkonsa työssään menettänyt vähän yli 50-vuotias veturinkuljettaja. Eläke oli lähellä, eikä hän ollut kiinnostunut uudesta. Hän päätti varastaa työkumppaninsa, estää sen romutuksen. Teosta joutui vankilaan. Tuomion jälkeen hän etsi muuttuneesta maailmasta, veturien hautausmaalta vanhan tutun kaunokaisensa.

Tarinaa voi lukea allegoriana jälkiteollisen yhteiskunnan teollisuudesta ja infrastruktuureista. Vaikka köysirataverkko on aivan uusi, sitäkin saneerataan kovalla kädellä heikon kannattavuuden vuoksi. 12.004:n kaltaisille kuljetusvälineille ei tällaisessä maailmassa ole tilaa.

Aivan täysin ei ammattiylpeyteen, täsmällisyyteen ja omistautumiseen perustuva maailma ole kadonnut, Van Bei saa seuraajan.


Mika Lietzén kirjoitti albumista tuoreeltaan arvion Kvaakkiin: Veturi ja sen kuljettaja. Eilen itse Kvaakkiin kirjoitin Marko Turusen elämästä.

Kaikki hyvä ...

Eilen Kutosella esitettiin Star Trek: The Next Generation -tv-sarjan viimeinen jakso. Tai tarkkaan ottaen viimeisen jakson jälkimmäinen osa All Good Things ... part 2. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, tahtoivat ohjelman tekijät todeta seitsemännen ja viimeisen tuotantokauden päätteeksi. Kaikkiaan syntyi 178 tv-ohjelmaa.

Kutonen esittää vielä tänään muistelujakson, jossa katsojat pääsevät ohjelman kulisseihin tutustumaan miten kaikki tehtiinkään. Muistelua on luvassa myös keskiviikkona, torstaina sarja alkaa alusta uudelleen. Sama aika ja sama kanava. Kutonen kello 18.

All Good Things ... on saanut suomenkieliseksi nimekseen Rajana taivas. Sekin kuvaa viimeisten jaksojen sisältöä, mutta jäähyväisten jättäminen on esillä toisin tavoin. Sarjan päätteeksi ollaan ajan ja antiajan paradoksien äärellä. Kapteeni Picard vie Enterprisen kolmessa eri ajassa samaan paikkaan ja on tuhota koko ihmiskunnan ennen kuin se syntyykään.

Kerran kohdattu tulevaisuus ei välttämättä ole tapahtuva tulevaisuus. Sekin on yksi ajan paradokseista. Ihmisen vapaa tahto on aikaa voimakkaampi, ainakin Star Trekin käsikirjoittajien mielestä.

Jos nyt talven ja kevään aikana on seurannut tv-sarjan kokonaan, niin sitä tuskin kannattaa aloittaa katsomaan uudelleen. Ohjelman sisällöt tuskin muuttuvat. Ajan paradokseja tarjoaa lisää samaan aikaan TV2:n Doctor Who.

Leonard Nimoy levylaulajana

Tänään 1931 syntyi Leonard Nimoy, joka muistetaan Star Trekin Spockina. Muistellaan miehen levytuotantoa. 1960-luvulla tv-sarjan menestys ei poikinut tuotantoyhtiöille lisätuloja video- tai dvd-myynteinä. Näyttelijät sen sijaan saattoivat leventää leipäänsä levylaulamalla. Star Trekistä niin tekivät William Shatner ja Nimoy.

Shatnerin Deccalle tekemä The Transformed Man (1968) sai tylyn vastaanoton. "Eihän se edes laula levyllään", oli yleinen aikalaiskommentti, ja sittemmin levy on usein esillä maailman huonointa levyä mietittäessä. Nimoyn Dotille tekemä esikoinen Music from Outer Space (1967) oli vastaavanlainen 'spoken word' tuotos.

Nimoy vältti kuitenkin ankaran kritiikin avaruussaundeilla, ja nopealla toisella levyllä Two Sides of Leonard Nimoy (1968). Toisella Nimoy lauloi, puhe-esityksiä oli vain kaksi. Tyylilajina oli pääasiassa folk. Levyllä oli yksi Nimoyn sanoitus. Folk-linjalla tv-tähti pysyi lyhyen levytysuransa loppuun saakka.

Leonard Nimoy selviytyi levytyksistä kunnialla. Mitään maailmoja mullistavia teoksia ei syntynyt, mutta ihan kuunneltavaa kuitenkin. Kai levyjä meni kaupaksikin, koska kolmen, neljän vuoden aikana ilmestyi kaikkiaan viisi levyä. Viimeisillä oli Nimoyn itsensä säveltämiä ja sanoittamia biisejä.

Levytysuran päättymisen jälkeen (viimeinen levy ilmestyi 1970) Nimoy suuntasi kirjallisille areenoille. Vuonna 1973 ilmestyi ensimmäinen runokokoelma You & I. Seuraavan kymmenen vuoden aikana ilmestyi kuusi runokokoelmaa ja omaelämäkerta I Am Not Spock (1975).




Youtubessa kuunnelluin Nimoyn biiseistä taitaisi olla I Walk the Line. Tuotannon heikoimpia hetkiä lienee Twinkle, Twinkle, Little Earth.

James T. Kirkin tuleva syntymäpaikka

Yhdysvaltain Iowan osavaltion Riversidessa on muistolaatta, jossa kerrotaan sen olevan kapteeni James T. Kirkin tuleva syntymäpaikka. James Tiberius tulee syntymään tänään 22. maaliskuuta. Kirkin tulevasta syntymävuodesta on erilaisia käsityksiä. Kuvan muistolaatta ehdottaa vuotta 2228, englanninkielinen wikipedia 2229 ja Star Trek Encyclopedia 2233. Viimeisimmän on myös Memory Alpha hyväksynyt viralliseksi kaanonin mukaiseksi tiedoksi ja täsmentää sen tähtipäivämääräksi 1277.1. Vaikka Kirk olikin syntynyt maassa, niin nuoruutensa hän vietti Tarsus IV:llä. Se päättyi 13-vuotiaana siirtokunnassa tapahtuneeseen joukkomurhaan.

Star Trekin maailmoissa tuttua kapteeni Kirkiä näytteli pitkään William Shatner. 1960-luvun televisiosarjan jälkeen Shatner tuotiin valkokankaalle Kirkinä aina vuoteen 1994 saakka. Nyttemmin Kirkiä näyttelee Chris Pine.

Iowan Riverside ei ole mikään suuri paikka. Maaseutupaikkakunnalla oli vuoden 2010 väestölaskennan mukaan 993 asukasta. Vuonna 1872 perustettu kaupunki ei koskaan ole ollut suuri. Vuonna 1985 asukkaat pohtivat teemaa kesätapahtumalleen. Eräs Steve Miller muisti Star Trekin luojan Gene Roddenberryn kirjoittaneen, että James Kirk olisi syntyvä Iowassa. Valtuusto ehdotti, että Riverside julistautuisi Kirkin tulevaksi syntymäpaikaksi. Asiasta otettiin yhteyttä Roddenberryyn ja tämä suostui ideaan.

Niinpä Riversidella on teema kesäjuhlilleen. Tosin Paramountin vaatimat lisenssimaksut nimien käytöstä ovat olleet seutukunnalle aivan liikaa. Siksi Kirkin pronssipatsas jäi toteuttamatta ja Star Trek ja Enterprise -nimiä ei julkisesti ole missään. Sentään taajamassa on USS Riverside, Voyage kotimuseo ja ehkäpä muutama turisti enemmän kuin aikaisemmin.