Kaltiossa

 

Kaltioon olen kirjoittanut parista suomalaisesta uutuuselokuvasta:

* Laupias taksikuski

* Jope ite

Unelmoijan karttakirja

 

Judith Schalansky

Kaukaisten saarten atlas

suom. Marko Niemi

Poesia 2020

Karttakirjat ovat omanlaisensa kirjallisuuden laji, joilla on suuri merkitys ihmisten käsitykseen siitä millainen maailma on. Kartoista selviää meret, mantereet, maat ja pinnanmuodot. Oleellinen osa kartastoja ovat valtioiden rajat ja ihmisten asuttamat paikat. Vaikka kartastoa monesti ajatellaan luonnontieteiden tuottamien tulosten lahjomattomana ja ideologiattomana julkistamisena, niin lopputuloksissa on usein politiikka ja valtapyrkimykset läsnä.

Kirjailija Judith Schalanskyn syntymävaltio Itä-Saksa on olemassa enää vanhentuneissa ja historiallisissa kartastoissa. Kirjansa esipuheessa hän kertoo, että hänen kouluaikaisissa kartastoissa DDR oli aina omalla sivullaan, yhtenä kauniina kokonaisuutena. Länsi-Saksa oli aina toisella aukeamalla. Maiden yhdistymisen jälkeen hänelle paljastui, että toisen Saksan asukkaille kartta oli aivan toisenlainen. Siinä olivat molemmat maat samalla aukemalla, mutta rajat eivät määritelleet DDR:ää vaan mystisen ”Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen”.

Kaukaisten saarten atlaassa ei ole kuitenkaan kyse maailmanpolitiikasta tai valtasuhteista, ainakaan pääosin. Kirja on saanut alkunsa karttojen lukemisesta, löydöistä ja ihmettelystä niiden äärellä. Maapallolla on paljon eristyneitä ja syrjäisiä saaria, jotka usein ovat pienessä laatikossa varsinaisen emämaansa yhteydessä. Schalansky kertoo ajatelleensa, että kartanpiirtäjät ovat aloittaneet näistä pienistä kohteista ja sitten jatkaneen suurten mantereiden tekemiseen. Siitä seurasi oivallus, että mantereet, suuret massat ovat yhtälailla saaria maailman merissä kuin pienetkin alueet.

Schalansky on antanut teoksen alaotsikoksi Viisikymmentä saarta, joilla en ole käynyt enkä tule käymään. Kyse on siis pelkästään kartastojen ja muiden tietokirjojen tuomista tarinoista ja niiden kauniista kirjallisesta ilmaisemisesta. Moniin Schalanskyn kirjaansa valitsemaan paikkaan on käytännössä mahdotonta päästä, ja suurimpaan osaan matkustaminen vaatii runsaasti aikaa ja rahaa. Lähes puolet saarista on asumattomia. Osan kamaralla on kulkenut vähemmän ihmisiä kuin Kuussa.

Teos ei ole pelkästään Schalanskyn kirjoittama, vaan hän on myös suunnitellut ulkoasun kirjainleikkauksia myöten. Se valittiin julkaisuvuotenaan Saksan kauneimmaksi kirjaksi. Tekijä on edellyttänyt käännöksiltä samaa huoliteltua ulkoasua. Sen toteutuksessa suomalainen kustantaja Poesia on onnistunut hyvin. Kaikki kartat ovat samassa mittakaavassa ja etäisyyttä kuvaavat janat informatiivisia.

Schalanskyn valitsemiin saariin liittyy kiehtovia ja/tai karmaisevia tarinoita. Amelia Earhart aikoi tehdä välilaskun matkalla Tyynen valtameren yli Howlandin saarella. Pilvien vuoksi hän ei kuitenkaan löydä sitä, useampien tuntien etsinnästä huolimatta. St. Kildalla sitkeät ihmiset elättävät itseään keräämällä merilintujen untuvia ja munia. Kaksi kolmesta saarella syntyneestä kuolee kahdeksan päivän tautiin. Norjalaisten löytämästä Pohjoisen jäämeren Yksinäisyyden saaresta tulee ajan mittaan venäläisten Eristäytymisen saari.

Joillakin saarilla on tiheä asutus. Schalanskyn valinnoista väkiluvultaan Kap Verdeen kuuluva Brava, 6804 asukasta. Silti kaksi kolmasosaa kapverdeläisistä asuu muualla kuin kotisaarillaan. Salomonsaariin kuuluvalla Tikopialla on asuttu kolme tuhannen vuoden ajan, asukkaita on nykyisin 1200. Alle viiden neliökilometrin saari on pysynyt elinkelpoisena vuodesta toiseen neljän klaanin päälliköiden huolehtiessa väestön nollakasvusta. Jokaiselle syntyvälle pitää olla oma puutarhansa. Pääsiäissaaren Schalansky nimeää Tyyneen valtamereen heitetyksi sopuliksi.

Kaukaisten saarten atlaan suomennos jäi Marko Niemen (1974-2019) viimeiseksi toteutuneeksi työksi. Käännöksen ovat viimeistelleet Kristian Blomberg ja Raisa Marjamäki. Saksankielinen alkuteos ilmestyi 2009 ja englanninkielinen laitos 2010. Suomalainen kustantaja on kertonut harkinneensa julkaisemista pitkään, toivottavasti tämä taloudellinen panostus kantaa hedelmää. Tämä mielikuvitusta ruokkiva ja kaukokaipuuta helpottava teos on palannut käsiini lukuisia kertoja. Missä olikaan neljän asukkaan Tromelin? Mikä olikaan se koiruus, jonka vuoksi Petossaari (Deception) sai nimensä?

Julkaistu Kaltiossa 4/2020.

Kaltiossa

 

Ville Linna

Paavo Tynell - Chasing Light

Kaltiossa

 

Kaltiossa arvio Jenni Toivoniemen elokuvasta Seurapeli.

Rapistuvassa huvilassa Loviisan lähellä

Kaltiossa

Käytiin Kaltion päätoimittajan kanssa katsomassa miten Kiirunan muutto edistyy.

Lehdessä juttu:

Kiirunan uuden keskustan ytimessä on kuvataide

Täydenkuun tansseja

Kaltiossa

Täydenkuun tansseja Pyhäjärvellä

Talous ja yhteiskuntateoria III

Arvio Kaltiossa

Taloudella on historia ja tulevaisuus

Kaltiossa

Kaltio teki reissun Raumalle pari kuukautta sitten. Päätoimittaja kirjoitti, minä kuskasin.

Tavoitteena täysi rulla

Suomen sata vuotta kuvina

Timo J. Tuikka – Heikki Paakkanen
Suomi sata vuotta ja risat
Zum Teufel 2017


Heikki Paakkanen on esitellyt käsityksiään itsenäisen Suomen vaiheista useammissa sarjakuva-albumeissa 1980-luvun lopulta alkaen. Nyt hän koonnut käsityksensä kuvakirjaksi Suomi sata vuotta ja risat, joka on saanut kultapainatuksen jokaiselle sivulle. Suomen itsenäisyyden aika tiivistyy noin sataan tilannekuvaan, joissa kansakunnan kaapinpäällys epätavanomaisessa valossa.

Paakkasen kuva suomalaisten vaiheista ei kaikin osin ole mairitteleva. Piinallisesti Paakkanen nostaa niitä matonkulmia, joiden alle on lakaistu unohduksiin toivottuja asioita. Koko itsenäistyminen oli melkoinen sekametelisoppa. Eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi neljä kertaa, ja vasta tuota viimeistä kertaa on alettu juhlia itsenäisyyspäivänä.

Kirjan tekstit on kirjoittanut historian tohtori Timo J. Tuikka. Vaikka teksti on Tuikan, Paakkasen ääni kuuluu vahvana kaikessa kirjoitetussa. Paakkanen on historiansa lukenut, ja sarjakuva-albumeista uskomattomista käänteistä huolimatta ei varsinaisia faktavirheitä ole. Tämän takeeksi Paakkanen on pyytänyt albumeihinsa historia-auktoriteetteja Lauri Haatajaa ja Markku Jokisipilää kommentoimaan esitettyjä tietoja.

Muoniossa syntynyt Tuikka käsitteli väitöskirjassaan Kekkosen konstit pitkäaikaisen presidentin historiakäsityksiä. Pari vuotta sitten häneltä ilmestyi Vuosisadan sankarit ja pelurit (Otava 2015), josta Paakkanen lienee löytänyt hengenheimolaisen. Suomi sata vuotta ja risat alkoi rakentua yhteistyönä tammikuussa 2016.

Virallisen Suomi 100 -tunnuksen saanut kuvakirja yhdistelee faktoja ennakkoluulottomasti. Akateemisen Karjala-Seuran pitkäaikaisen puheenjohtajan Elmo E. Kailan päähän osui Haviland DH60X:n potkuri toukokuussa 1929 Aulangolla. Tuikka ja Paakkanen jatkavat: ”Menetettyään palan vasemmasta aivolohkostaan Kaila työsti vaivatta väitöskirjansa Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvulla (1931) loppuun.”

Edelleen muistetuista ihmisistä Carl Gustaf Mannerheim taitaa saada eniten mainintoja kirjan kuluessa. Hänet yhdistetään muun muassa Wiipurin Erikoiskorsettiliikkeeseen ja menneisyydenhallintaan. Osa itselle merkityksellisten aiheiden käsittelystä tuntuu ilkeilyltä, mutta sama laidallinen kuuluu kulttuuri-ihmisille kuin poliitikoille ja tiedeviranhaltijoille. Eikä tekijät säästele itseäänkään. Somerolaisen Rauli ”Badding” Somerjoen ”ihmispalvonnan huppuna voidaan pitää innokkaiden paikallistaiteilijoiden suunnittelemaa muistomerkkiä: Badding-pysäkkiä.” Muistomerkki on Seppo Mannisen ja Paakkasen suunnittelema.

Suomi sata vuotta ja risat on parhaimmillaan sopivina annoksina nautittuna. Tyylikkäiden kuvien äärelle kannattaa pysähtyä pidemmäksi aikaa, sillä niistä löytyvät kaikki tekstissä mainitut elementit ja hieman enemmänkin.

Julkaistu Kaltiossa 5/2017

Saamelaiskaltio

Kaltion tuorein numero on saamelaisnumero. Sen päätoimittajina olivat Matti Aikio ja Rita Magga-Kumpulainen. Numero ei ole ensimmäinen laatuaan, Aikio pääkirjoituksessaan muistuttaa, että huhtikuussa 1966 oli edellinen, ja sen päätoimitti itse Nils-Aslak Valkeapää 23-vuotiaana vasta valmistuneena opettajana.

Valkeapää vertasi 1966 saamelaisten tilannetta Yhdysvaltojen mustien asemaan. Hän oli optimistinen, jos Amerikassa mustia aletaan pitämään ihmisinä, niin saamelaistenkin tilannekin parantuisi.

Itsenäisyyspäivän tienoilla ilmestyvä saamelaiskaltio ei ole sattumaa. Juhlavuotta on juhlittu yhdessä, tillsammans ja together. Pohjoisesta Suomesta katsoen Espoon kolmannen virallisen kielen tilalla olisi voinut olla joku muu kieli.

Kymmenisen vuotta sitten Norjassa pohdittiin voisiko maan kouluissa opettaa kaikille oppilaille yhden kurssin verran (pohjois)saamen alkeita ja saamelaista kulttuuria. Ajatus ei toteutunut, mutta Etelä-Norjaa myöten on alkuperäiskansan kulttuurin pyhät paikat merkitty ja noteerattu. Saanan sinivalkovalaisu ei olisi Norjassa onnistunut.

Kaltion nettisivuilla on luettavissa osa lehden jutuista. Kaikki lehteen kirjoitettu julkaistaan myös pohjoissaameksi. Valitettavasti käännöstyö vie aikansa. Saamennos on netissä luettavissa tammikuussa 2018.

Tutustukaa ja tilatkaa!



* Kaltio 6/2017

Länsimaiden tragedia

Tatu Vaaskivi
Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia
toim. Jukka Pennanen
Tiberiuskirjat 2017


Oululaisen, nuorena menehtyneen Tatu Vaaskiven (1912-1942) maine on kantanut nykypäivään saakka. Vaaskiven muistoa vaalittaisi kaupungissa enemmänkin, jollei 1990-luvulla olisi puolivahingossa purettu hänen viimeistä asuinpaikkaansa Hietasaaressa. Kaupunginkirjaston nettisivuille on kuitenkin laadittu hyvä kooste Vaaskiven elämästä ja teoksista.

Vaaskiven muistoa vaalii myös Tiberiuskirjat, joka on julkaissut jo useita uusia painoksia hänen kirjoistaan. Viimeisin uusintajulkaisu on Huomispäivän varjo, joka alkujaan julkaistiin vuonna 1938. Teos on jatkoa edellisenä vuonna ilmestyneelle Vaistojen kapinalle, joka popularisoi psykoanalyysiä.

Huomispäivän varjo on saanut alaotsikokseen Länsimaiden tragedian. Siinä on selkeä yhtymäkohta maailmansotien välisenä aikana paljon luettuun Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon. Vaaskivi sattuvasti huomauttaa, että kulttuuripessimisti Spengler kirjoitti teoksensa ”vastalauseeksi kulttuurioptimismille ja edistysuskolle” jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sodan jälkeen vuosina 1918-1922 se resonoi hyvin valitsevaan ajatteluun ja kulttuurimorfologiseen kiinnostukseen.

Vaaskiven tyylilaji mainituissa kahdessa teoksessa on esseistiikka. Hän tekee analyysiä ajastaan, tosin osaamatta nähdä tulevaa sotaa. Tälle on syynsä. Jälkihuomatuksessa Vaaskivi myöntää teoksen paljon velkaa Eino Kailan ajattelulle, joka on saanut hänet monin kohdin haistamaan ”henkisen ummehtumisen tympeän, kitkerän ja tervettä taistelumieltä herättävän lemun”. Kokonaisuus on Spenglerin ajattelun tuomista 1930-luvulle. Länsimainen kulttuuri oli Vaaskiven mielestä monin kohdin analoginen antiikin lakastumisen lakastumisen kanssa. Kirja tarjoaa monenlaista mielenkiintoista pohdittavaa vielä 2010-luvulla, esimerkiksi pakanallisen jumalasuhteen kautta. Paradoksit näkee hyvin historian läpi.

Teoksen toimittanut Jukka Pennanen on laatinut tarkat selitykset Huomispäivän varjoihin. Ne osoittavat, että Vaaskivi todella viljeli vierasperäisiä sanoja ja mainitsi koko joukon entisaikain vaikuttajia.

Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlinnan yhteydessä on nostettu esiin erilaisia teemoja itsenäistymisen ajoilta. Yksi niistä on se, että vuonna 1917 puolet suomalaisista oli alaikäisiä, lapsia (0-14-vuotiaita) oli 35 prosenttia väestöstä. Suomalaiset olivat keski-iältään hyvin nuori kansa, 1910-luvulla syntynyt mies saattoi odottaa elävänsä 43-vuotiaaksi. Tatu Vaaskiveä on usein kuvailtu nuorena paljon aikaansaaneeksi ihmiseksi. Väestöhistoriallisia faktoja tarkastellen Vaaskivi oli aikansa lapsi ja myöhemmin nuoruuteen ja elämän kiihkeyteen liittyvät lausunnot ovat anakronistisia. Tuolloin ihmiselo oli lyhyt ja jäljen jättääkseen piti tarttua toimeen ajoissa.

Julkaistu Kaltiossa 4/2017.

Eeron eka kerta

Petteri Tikkanen
Eka kerta
Like 2017

Eeron tarina jatkuu. Viidennessä osassa päähenkilö ottaa ensimmäisiä itsenäisen elämän askelia. Petteri Tikkasen omaelämäkerrallinen Eero-sarja sai tunnustetun alun, kun uutisankkuri Matti Rönkä valitsi sarjan ensimmäisen osan Eero (Like 2009) Sarjakuva-Finlandian voittajaksi vuonna 2010. Rönkä perusteli valintaansa näin: ”Yksinkertainen, mutta koskettava, tärkeäkin tarina. Sen kuvakerronta on huoliteltua ja tyylikästä, jossa vähäisillä yksityiskohdilla on aina tarkoitus. Draama on eheä – Eeroa koetellaan, ja hän päätyy tilanteeseen, josta ei ole paluuta. Mutta kivut kasvattavat, suurentavat.” Samat sanat voisi sanoa sarjan seuraavistakin osista, Mopo (2011), Autoerotiikkaa (2013), Armeija (2014) ja uutuudesta Eka kerta (2017). Sarjan neljä ensimmäistä osaa on julkaistu saksaksi yhteisniteenä Blitzkrieg der Liebe (Avanta 2014).

Ensimmäisen kerran lisäksi viidennessä osassa keskeisessä osassa on itsenäistyminen, omilleen muuttaminen. Vanhempien luona tila käy ahtaaksi. Ekaan kertaan osaltaan ohjaa se, että Suosikin keskiaukeamajulisteen Lucy Ewing, näyttelijä Charlene Tilton ei enää herätä samanlaisia fantasioita kuin aikaisemmin. Tilton päätyy taiteltuna koulupöydän alalaatikkoon.

Suurin elämänmuutos on kuitenkin opiskelupaikan saaminen. Kaikki ovat iloisia Eeron puolesta, paitsi yksi, rakkauden kohde. Opiskelujen aloittamiseen siis tuntui liittyvän enemmän kuin kotikaupungin taakse jättäminen. Sarjakuvan viimeinen ruutu kuitenkin tuo Eerolle helpotuksen. Orastava rakkaus saanee jatkoa.

Vaikka sarjakuva on omaelämäkerrallinen, tunnistettavia maisemia tai katukuvia Tikkasen kotiseudulta ei työssä ole. Itse koettu kasvaa yleisinhimilliseksi, esimerkiksi sulakkeen vaihtaminen ei ole pelkästään sulakkeen vaihtamista, vaan itsenäistymisen merkki. Toistuva teema sarjan kirjoissa on se, että elämä kantaa haasteiden yli. Jos jotakin iisalmelaista sarjasta etsii, niin lähinnä mieleen tulee Eeron hiusmalli. Iisalmen torilla oleva Kalapoika-patsas on saanut lainata hiustyylinsä Tikkasen Eerolle. Tosin uusimmassa albumissa Eeron tyyli on kantta lukuunottamatta toinen, takatukka ei enää lainehdi vaan on nyrhityn oloinen. Sellainen taisi olla tuolloin muotia.

Petteri Tikkanen on kertonut, että Eeron tarina jatkuu. Seuraavat teokset eivät välttämättä ole yhtä omaelämäkerrallisia kuin tähän asti. Sarjakuvan Eeron elämä lähtenee omaan suuntaansa.

Tikkasen huoliteltua siveltimen jälkeä on nautinto seurata. Sivusommitelmat ovat harkittuja ja toimivia. Ensimmäisen kerran sarjakuvan lukee nopeasti, mutta siihen palaa useampia kertoja. Toisilla lukukerroilla teoksesta nauttii hitaasti ja yksityiskohtiin uppoutuen. Teknisen taituruuden lisäksi Tikkanen osaa sujuvan tarinan kuljettamisen, luoda tunnelmakuvin kokonaisia arjen maailmoita.



Julkaistu Kaltiossa 4/2017.

Kokeellisuuden purskahdus

Juri Joensuu
Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi
Poesia-vihko #6
Poesia 2016


Lukion kirjallisuuden viimeisellä kurssilla käsiteltiin tulevaisuutta. Tuolloin, 1980-luvun puolivälissä, lehtori nosti erityisesti esille Karri Kokon runokokoelman Uno Boy (WSOY 1982) kertoen runouden tulevaisuudessa laajemmin siirtyvän samaan kokeelliseen suuntaan. Teos ei kuitenkaan 1980- tai 1990-luvun mittaan tuntunut saavan seuraajia. Ei Kokon eikä kenenkään muunkaan kirjoittamana. Toki Kari Aronpurolta ilmestyi säännöllisesti kirjoja, mutta hän oli aloittanut uransa jo vuonna 1964 (Peltiset enkelit, Kirjayhtymä) ja jatkoi omalla linjallaan.

Aronpuron runoilijan uran alkuun liittyi kokonainen kokeellisen kirjallisuuden buumi. Yleensä julkaistuista kirjoista mainitaan Pentti Saarikosken On muistojemme lehdet kuolleet (Otava 1964) ja ilmiöstä puhutaan osana 1960-luvun murrosta. Kerätessään tuota kirjallisuutta Juri Joensuu kuitenkin huomasi, ettei voi puhua koko 1960-lukua koskettaneesta ilmiöstä. Julkaisut sijoittuvat melko tarkkarajaisesti vuoteen 1965 ja sitä ympäröiviin vuosiin. 1964-1966 ilmestyi noin kolmekymmentä kokeelliseksi laskettavaa kirjaa. Noihin kuuluvat muun muassa Osmo Jokisen Nollapiste, Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi ja Timo K. Mukan Täältä jostakin.

Kokeellisuuden ytimessä oli kollaasi, erityisesti tekstikollaasi. Saarikosken Mitä tapahtuu todella? teoksesta ammentanut Henrik Alceniuksen Mitä tämä on (1964) sai aikalaisilta myönteisen vastaanoton vaikka lainattu tulkitsi omista sanoistaan rakennetun irrationaalisen maailman. Joensuu poistaa teksteistä muotoilut ja asettaa ne rinnakkain. Enää ei voi erottaa kumpi on kumpi. Kokeellisissa teoksissa tarkasteltiin lisäksi kirjaa muotona ja luotiin abstraktioita. Löydettyjen tekstien hyödyntäminen levisi myös äänilevyteollisuuteen kun M. A. Numminen julkaisi kaksi singleä vuonna 1966.

Suomalaisella ilmiöllä on kansainvälinen tausta, mutta täällä kokeileminen oli huomattavasti pienimuotoisempaa ja epäsystemaattista. Esimerkiksi Ryhmä 65:n hahmottelema korttipakkamuotoinen romaani oli maailmalla toteutettu useampaan kertaan (suomeksi julkaistuja ovat esimerkiksi Vladimir Nabokovin Kalvas hehku ja Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä).

”Tutkittava ilmiö ja sen aineisto järjestyy kuin itsestään lyhyen ja poikkeuksellisen ajanjakson sisälle”, kirjoittaa Joensuu. Tätä 30-sivuista Poesia-vihkoa voisi luonnehtia aineiston esitteleväksi tutkimussuunnitelmaksi. Sen julkaisemista puoltaa erityisesti jo kokeellisen kirjallisuuden kokoamisen tuoma uusi tieto lyhyen ajan poikkeuksellisuudesta. Muuten kokeellisuus on Suomessa ennen 2000-lukua jäänyt yksittäisiksi teoksiksi, kuten Kokon Uno Boyn julkaisemiseksi 1982. Jatkossa ilmiö on tarkoitus sitoa ajalliseen taustaansa.

Julkaistu aikaisemmin Kaltiossa

Kalevala norjaksi

Mikael Holmbergin Kalevalan uusi norjannos on ilmestynyt. Näin ilmoitti Holmberg facebookissa ja Kalevala-blogissaan.

Oli ilo haastatella Holmbergiä vuoden ensimmäiseen Kaltioon. Juttu on luettavissa myös netissä.



* Kalevalan sininen. Kaltio 1/2017.

Junassa Kajaaniin

Risto Oikarinen
Nälkämaan laulu
Otava 2016

Runoilijana aikaisemmin tunnettu Risto Oikarinen (s. 1978) on siirtynyt proosaan. Viime vuonna julkaistu esikoisromaani kantaa jo nimessään helsinkiläistyneen kirjoittajan taustoja. Nälkämaan laulu on Ilmari Kiannon kirjoittama ja Oskar Merikannon säveltämä kainuulaisten maakuntalaulu. Oikarinen tunnetaan myös muusikkona, klarinetin ja saksofonin soittajana. Myös romaanin päähenkilö on saksofonisti, joka aloitti opintonsa klarinetilla, koska Kajaanissa ei ollut 1980-luvulla saksofonin soitonopettajaa.

Oikarisen Nälkämaan laulu alkaa Helsingistä Uudenmaankadulta. Saksofonisti kiirehtii Kajaaniin menevään junaan. Romaani rakentuu junamatkan ympärille. Tuntikausien matkalla entiseen kotikaupunkiin on aikaa käydä läpi erilaisia muistoja ja havainnoida kanssamatkustajia. Kirja jaksottuu junan pysähtymispaikkojen mukaan. Pasilassa ei vielä pysähdytä, mutta Tikkurilassa kyllä.

Päähenkilö on matkalla Eino Leino -päiville, jossa hänellä on keikka. Kajaanilla on kunniakas jazz-historia, joka osaltaan on vaikuttanut romaanin kertojan uravalintaan. Nyttemmin jazz on pääosin menneisyyttä,  mutta sentään romaanissa Eino Leinon runoihin on tilattu jazzimprovisaatioita. Tietysti lapsuus ja Kainuun Jazzkevään jokavuotinen vieras Richie Cole elävät vain muistoissa.

Junamatkalla on aikaa käydä läpi mieleen tulevaa. Kajaanin historia sekoittuu henkilöhistoriaan luontevin kytköksin. Kajaanin linna on ollut monenlaisten tapahtumien paikka menneisyydessä ja nykyisyydessä. Linnan raunioilla on ollut kulkijaa Napoleonin voittajaa, tsaari Aleksanteri I myöten. Perinteet elävät kaupungissa ja siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Matkakertomuksen muoto antaa Oikariselle mahdollisuuden ottaa mukaan kirjaansa kaikenlaista, kaikkea mitä matkalla sattuu ajatuksiin pullahtaa tai mistä tulee toisten matkustajien kanssa puhe. Tekijä kiittelee erityisesti Reijo Heikkisen paikallishistoriallisia kirjoituksia. Niistä onkin ammennettu paljon. Oikarinen ei kuitenkaan ole hyväksynyt Heikkisen ajatusta siitä, että ensin oli silta, sitten vasta linna. Siksi sillalla on oikeus olla siinä missä se on.

Kirja käy mainiosti sujuvasanaiseksi Kajaanin kulttuurihistorian pääpiirteiden katsaukseksi. Samalla saa annoksen jazztietoutta ja muun muassa kuvan luterilaisen ehtoolliskäsityksen syntyhistoriasta. Viini on Kristuksen verta, joka on säilyttänyt viinin ominaisuudet. Junamatka on yhtä ajatusten virtaa, jota lyhyet pysähdykset asemilla eivät juurikaan katkaise. Kuopion jälkeen virta vain vuolastuu.

Lopetus tuntuu ensin pikkunäppärältä, mutta tarkemmin ajateltuna niin kaiken pitääkin tapahtua. Ajatukset matkan aikana ovat niin paljon kaikessa muussa kuin Paltaniemen kuvakirkon keikassa. Nälkämaan laulukin soitettiin muistojen Saksassa.


Julkaistu Kaltiossa 1/2017.

Kirjasta on kirjoittanut myös bleue ja Marissa Mehr.

Naisten sukuelimet

Liv Strömquist
Kielletty hedelmä
suom. Helena Kulmala
Sammakko 2016


On olemassa kirjoja, joiden olemassaolon toivoisi olevan tarpeetonta. Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin (s. 1978) Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt) on yksi niistä. Strömquistin sarjakuvateoksen aiheena ovat ’naisen sukuelin’, sen ’tieteelliset’ tulkinnat ja politisoiminen. Ruotsissa suosittu tekijä lähestyy aihetta tiukasti polemisoiden. Lähestymistapaan on selkeät syyt.

Tätä kirjoitettaessa Donald J. Trump on ollut kaksi päivää Yhdysvaltain presidentti. Tänä aikana Trump on jo ehtinyt kieltää valtiolta perhesuunnitteluun rahoitusta saavilta kansalaisjärjestöiltä aborttineuvonnan ja aborttien tekemisen maailmalla. Valkoisen talon jakaman uutiskuvan mukaan päätöstä allekirjoitettaessa paikalla oli seitsemän miestä.

Kielletyn hedelmän aluksi Strömquist esittelee seitsemän miestä, jotka ovat hänen mielestään olleet aivan ”liian kiinnostuneita siitä, mitä tavataan kutsua naisen sukuelimeksi”. Tuo kiinnostus on pääsääntöisesti ollut naisille haitallista, ja se on johtanut jopa ruumiinsilpomisiin ja haudanhäpäisyihin. Klitoris on ollut monille mainituille eriskummallinen ajatuksiin sopimaton ja poistettavaksi joutava osa naisen ruumista. Salemin noitavainoja johtaneille (naimisissa olleille!) miehille klitoris oli todellinen ihmetys, joka todisti sellaisen haltijan olevan paholaisen liittolainen.

Strömquist johdattaa lukijan menneisyyden hassuista ajatuksista suoraan nykypäivään. Monet muun muassa oppikirjoissa esitetyt näkymykset naisen sukuelimestä ovat yhtälailla harhaisia ja todellisuutta vastaamattomia. Ei ihme, että moni nuori peilin ääressä hämmentyy omasta kehostaan.  ”Valistavat” tahot ovat tietämättömiä tai – yhä useammin – niitä on kielletty rahoituksen menettämisen uhalla kertomasta asiallista tietoa.

Sarjakuvana Kielletty hedelmä on vahvasti tekstipainotteinen. Tyyli on tuttu muista sarjakuvista, joiden sisältö on pamflettimaista. Tekstin, sitaatin tai lainauksen, voi piirtää ja ja tiettyjen sanojen korostamiseksi on käytössä suuri määrä keinoja. Niitä Strömquist käyttää monipuolisesti. Siksi suomenkielisen painoksen toteuttaminen on vaatinut huomattavan paljon työtä. Siinä Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä ovat onnistuneet mainiosti.

Keskeistä Strömquistin sarjakuvissa on kansanvalistustyö. Koska tulilinjalla on moni aikaisempi ’valistaja’, niin hän osaa suhtautua omaan tekemiseensä huumorilla. Omasta viestistään hän ei tingi. Analogioiden ja käänteiskuvien avulla tekee näkyväksi absurdit ajatukset, joita naisista esitetään. Valistusta ja ennakkoluuloista vapaata tietoa tarvitaan yhä edelleen, Trumpin päätösten jälkeen entistä enemmän. Sitä Strömquist tarjoaa terveen epäilyn siementen kanssa, jotka auttavat arvioimaan tarjottua tietoa.


Julkaistu Kaltiossa 1/2017

Kielletystä hedelmästä on kirjoittanut myös Suketus.

Kaltion toimittelukunta piirroskuvana

Hiljan ritariksi lyöty Ville Ranta pitää ranskankielistä sarjakuvablogia. Tuoreimmassa merkinnässä ollaan muun muassa mukana Kaltion toimituskokouksessa. Tämän viikon kokouksessa olin paikallaolijoista vanhin, kuten kuvasta käy ilmi.

Kaltio ei tee poikkeusta suomalaisessa kokoustamisessa. Kahvi on olennainen osa sitä.

* Kaltio
* En Vain. Ville Ranta

Rakkaudesta kaupunkiin

Auli Särkiö
Ruohosinfonia
Poesiavihkot # 4
Poesia 2016


Osuuskunta Poesia aloitti viime vuonna Poesiavihkot-sarjan, jossa julkaistaan kirjaa lyhyempiä itsenäisiä kirjallisia kokonaisuuksia. Taustalla on muissa maissa yleinen chapbook-formaatti, joka ei ole aikaisemmista yrityksistä huolimatta kotoutunut Suomeen. Ainakin laadun puolesta päätoimittaja Kristian Blombergin johdolla tehdyt Poesiavihkot ovat olleet menestys. Toistaiseksi sarjassa on julkaistu essee ja kolme runoteosta. Sarja on avoin myös proosalle.

Ruohosinfonia on Auli Särkiön (s. 1990) toinen teos. Vuonna 2010 ilmestynyt esikoisteos Sarmatia julkaistiin viime vuonna Ranskassa. Pääasiassa musiikkitoimittajana työskentelevä Särkiö on nimennyt poesiavihkonsa suuren tuntuisesti Ruohosinfoniaksi. Klassisesti sinfonialla tarkoitetaan laajaa orkesteriteosta, ja tämä määritelmä tuntuisi sotivan julkaisevan kirjasarjan tarkoitusta vastaan.

Taidemusiikin salat hallitseva Särkiö kuitenkin tietää mitä tekee. Sinfonia on viime vuosikymmeninä  riisunut mahtipontisimman, mahlerilaisen tai sibeliaanisen viittansa ja teosmuodossa on tuotettu huomionosoituksia mitä erilaisimmille asioille. Ajateltakoon vaikka Leif Segerstamin yli kolmea sataa sinfoniaa. Esimerkiksi Oulussa kantaesitetty sinfonia 208 Cess(n)a Cärävän 208 Kärajan sai aiheen pienlentokone Cessnasta ja sen peltien tärinästä.

Särkiön Ruohosinfonia on ylistys kaupunkiluonnolle. Tekstissä vilahtelevasta vihreästä rautiotievaunusta päätellen kaupunki olisi Helsinki, mutta on viesti yleistettävissä muuallekin. Cityvihreä juna on tuttu näky suurimassa osassa Suomea.

Särkiö seuraa miten nurmikosta kehittyy ruohikko. Apuna hän käyttää konkreettisen runouden keinoja. Tasaisesta pisterivistä alkaa nousta pilkkuja, pisteitä ja kirjaimia kun säännöllinen leikkaaminen lakkaa. ”miten tämä / jättipalsamikoiranheisihaavantaimi- / viidakko / yhdessä yössä / puretun talon paikalla”

Liikenne on leimallista kaupungeille. Aina on joku menossa tai tulossa, mahdollisuuksia liikkumiselle eri välineillä on paljon. Vaikka kulkuväylät, tiet, sillat ja raiteet, ovat ahkerassa käytössä, niin silti ”leviävät / pilveilevät hiukset, nestemäinen ruohikko / taivas täyttyy suortuvista”.

Kaupunki on iso orkesteri, jonka ”eliöiden hiljainen mumina” jää usein kulkijalta huomaamatta. Särkiö kiinnittää katseen ja auttaa kuuntelemaan kaupungin orkestroitua sinfoniaa. Luonto on oleellinen osa myös rakennettua ympäristöä. Saattavatpa jopa ”kädenkokoiset silmut” räjähtää katukivien läpi.

Särkiön Ruohosinfonia on myös äänitaideteos. Se kantaesitettiin Runokuu-runofestivaalilla elokuussa 2016. Kokonaisuus toimii hyvin myös tekstinä, joka nostaa esille kaupungin unohdetumpaa puolta. Jatkuvaan liikkeeseen ja muutokseen mahtuu muistutus siitä, mitä pysähdyksestä seuraisi.



Julkaistu Kaltiossa 6/2016.

Johannes ja Valkoiset tuplat

En tainnut vuosi sitten blogissa mainita, että Kaltion nettilehdessä oli juttu Valkoisista tuplista. Rutherford Chang on tehnyt albumien keräämisestä taidetta.

Sattumalta huomasin, että Valopolku-blogissa on jo 2014 käsitelty Oulun sarjakuvaseuran julkaisemaa Johannes-sarjakuvaa. Ei siitä pitkästi ole kirjoitettu, mutta mainittu kuitenkin.



* Valkoiset tuplat. Kaltio 1/2016
* Johannes - poliittisesti epäkorrekti. Valopolku

Hölynpölyä

Edward Lear
Hölynpölykirja
suom. Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas 2016


Edward Learin (1812-1888) Book of Nonsense (1846) on usein saanut kunnian olla limerikkirunouden perustava teos, vaikka runokaava on tunnettu aina 1300-luvulta lähtien. Tiukasti määritelty ulkoinen muoto ja absurdi sisältö kohtasivat Learin limerikeissä niin mainiosti, että hänen teoksensa nousi nopeasti nonsense- ja lastenkirjallisuuden kaanoniin. Aikaisemmin limerikit olivat yleensä vähintäänkin pikkutuhmia rallatuksia, joten viktoriaanisen ajan taustaa vasten ymmärtää hyvin miksi Lear nostettiin limerikin luojaksi.

Learia on suomennettu hyvin vähän, ennen nyt julkaistua Ville-Juhani Sutisen Hölynpölykirjaa on käännetty vain muutamia satunnaisia runoja ja yksi tarina, Mielikuvituksellinen matka maailman ympäri (Weilin+Göös 1980). Ne ovat pääosin Kirsi Kunnaksen käsialaa. Sutinen on suomentanut Learia alkutekstiä mahdollisimman paljon kunnioittaen. Lear ei aina ollut tarkka limerikin kaavan noudattamisessa, joten nämä loppusointurikot toistuvat suomennoksessa.

Oleellinen osa Learin Hölynpölykirjaa ovat hänen itsensä tekemät naivistiset piirrokset. Lear oli toiselta ammatiltaan taidemaalari, joten kuvitus on tehty harkitusti tekstiin liittyväksi. Suomennokseen on nämä piirrokset otettu mukaan, joskin kustantaja olisi voinut olla tarkempi niiden painoasussa. Nyt useiden kuvien viivat pikselöityvät sahalaitaisiksi. Tekstipainotteisessa kirjallisessa kulttuurissa kuvitus jää usein toissijaiseksi, tai se jätetään jopa kokonaan pois. Osa Learin hölynpölystä on kiinteästi kytketty siihen tehtyyn kuvaan. Joskus jää miettimään kumpi on ollut ensin, teksti vai kuva.

Limerikeissä keskeisessä roolissa ovat oudot ja eriskummalliset ihmiset. Omituinen ulkomuoto, valtava parta, pitkä nenä tai jalat ei kuitenkaan ole pilkan kohde, vaan useimmiten asian vain todetaan olevan niin. Sama pätee runojen ihmisten omituisiin tapoihin, aidalla istumiseen, jänisten syöntiin tai varpailla kävelyyn. Lear ei tehnyt eroa sosiaalisten normien mukaan elävien tai niitä rikkovien välillä. Ulkomuotoja ja toimintatapoja oli maailmassa joka lähtöön.

Maailmankirjallisuuden klassikkoihin kuuluvan Hölynpölykirjan suomentaminen ja kustantaminen on tietysti kulttuuriteko. Moni myöhempi kirjallisuudenlaji on saanut virikkeitä näistä viisirivisistä älyttömistä neronleimauksista.

Julkaistu Kaltiossa 2/2016