Talvipuutarhassa

Helsingin talvipuutarhalla on pitkä historia. Viimeksi muistan paikassa käyneeni 1970-luvulla lapsena. Vaikka aikuisen silmät jo ulkoapäin sanoivat, että paikka on pienempi kuin muistoissa, niin silti kokoa piti sisällä hämmästellä. Muutoin paikka tuntui samanlaiselta.

Pillua ja animaatioita

Pillua aloittelijoille from Osuuskunta Animaatiokopla on Vimeo.

Viikonloppuna Helsingissä oli Animatricks-animaatioelokuvafestivaali. Sen lyhytanimaatiokilpailussa palkittiin kaksi filmiä, kotimainen Reetta Aallon Pillua aloittelijoille (Suomi 2015) ja kansainvälinen Agnés Patronin Chulyen, a Crow’s Tale (Ranska 2015). Edellinen on Vimeossa kokonaan katsottavissa, jälkimmäisestä on Youtubessa traileri.

Kolmihenkinen tuomaristo kiitteli Aallon työn lämminhenkistä ja rauhallista otetta. Lisäksi tuomaristo piti animaatiota kauniisti toteutettuna ja nerokkaan pelkistettynä manuaalina naisen kehoon.

Patronin filmi kertoo šamaanien jahtaamasta Chulyenista, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi korppi. Tuomaristo piti elokuvan maagisesta matkasta ikiaikaisen luonnon maailmaan. Teoksen animismin ja animaation välisen yhteyden toteutusta ihailtiin.

Kunniamaininnan kotimaisessa sarjassa sai Annika Dahlstenin Yöperhonen (Suomi 2015). Sitä tuomaristo kuvaili omalaatuisen kauniina kauhufantasiana. Kansainvälisen sarjan kunnianmaininta kohdistui Elena Walfin Some Thingiin (Saksa 2015). Tuomarit pitivät sen omaperäisyydestä ja mielikuvituksellisuudesta.

Animatricksin lyhytanimaatiokilpailuun osallistui yhteensä yli 800 teosta. Niistä 36 pääsi varsinaisen tuomariston ruodittaviksi.


* Animatricks

Väestösuoja

Helsingissä yllättäen tuli vastaan rakennus, joka oli oikeastaan vain naapureidensa tyvi. Ainoastaan pohjakerros, eikä sen enempää. Katolle veivät portaat ja sieltä oli oiva näkymä viereiselle pallokentälle. Kyltti kertoi, että kyseessä väestösuoja. Näin rauhan aikana se oli vuokrattu ilmeisesti kilpapyöräkerhon käyttöön.

Duckenheim avautuu tänään

Tänään kello 17 ovat Duckenheimin taidemuseon avajaiset Helsingissä, Sanomatalon Mediatorilla. "Kiistellyn #Duckenheim-museohankkeen rahoitus on vihdoin varmistunut", kertoi Suomen Duckenheim-säätiön puheenjohtaja ja Aku Ankka -lehden päätoimittaja Aki Hyyppä lehdistötiedotteessa ja jatkoi: "Prosessin nopeuttamiseksi museo toteutetaan yksityisillä varoilla Helsingin ydinkeskustaan. Duckenheimin pääteos sijoitetaan Baanan ja Musiikkitalon välissä olevalle nurmikkoalueelle. Museo nostaa Helsingin turistikohteena todella raskaaseen sarjaan."

Tänään 1934 tuli ensi-iltaan Wilfred Jacksonin ohjaama Viisas Kana Kananen (The Wise Little Hen) -lyhytanimaatio. Pätkis muistetaan erityisesti Aku Ankan ensiesiintymisenä. Kana Kananen kulkee kyselemässä kuka voisi häntä auttaa maissin istutuksessa. Aku astelee veneestään reippaasti Sailor's Hornpipen, 1700-luvulla ensimmäisen kerran muistiinmerkitty merimiesten askarointia kuvailevan kansansävelen tahdissa. Samalla hän ottaa säveleen tehdyn skottilaisen kansantanssin askeleen tapaisia. Kanasen asian kuultuaan kansallisankkamme alkoi valittaa vatsakipuja.

Viisas Kana Kananen on etuoikeutetusti Roope-setä -lehden kuukauden animaationa. Filmi on netissä vapaasti katsottavissa.

Duckenheim on siis osa Aku Ankan 80-vuotisjuhlia. Kello 17 luvassa on paneelikeskustelu Suo, kuokka ja Aku Ankka, jossa panelisteina on muun muassa Kari Korhonen sekä Maija Vilkkumaa. Aku Ankka -lehti aloitti juhlinnan jo viime viikolla juhlaisemalla juhlanumeron, jossa oli Laura Honkasalon ja Ville Tietäväisen johtosarja ja juhlaliite.

Illalla olemme viisaampia pääteoksen suhteen.


* Kuukauden animaatio: Viisas Kana Kananen (1934)

Francis-turbiini

Joskus on hyvä muistuttaa itselle mieleen millaisista laitteista oikein kirjoittaa. Juuri kirjoitin tehtailija Antti Kekäläisen asennuttaneen Viannankosken länsirannalla olleeseen myllyyn 1920-luvun alussa kaksi Francis-turbiinia, joista toinen antoi voimaa myllylle, toinen pyöritti  30 kW 220/380 V vaihtovirtageneraattoria.

Vajaan vuoden sisään olen kahdessa paikassa nähnyt käytöstä poistettuja Francis-turbiineja. Englantilaissyntyinen insinööri James B. Francisin (1815-1892) mukaan nimetyn, 1850-luvulla kehitetyn turbiinin hyötysuhde oli aikaisempia huomattavasti parempi.

Suomessa Francis-turbiineja asennettiin 1890-luvulta 1930-luvulle runsaasti vesivoiman hyödyntämiseksi. Usein asennuspaikka oli jo olemassaoleva mylly tai voimalaitos. Helsingin kaupunki sai virtaa tällaisten turbiinien keräämästä energiasta, Kuusaankoskella saha ja mylly saivat käyttövoimansa pystyakselisella mallilla.

Viannankoskessa 1920-luvun Francis-turbiinit olivat käytössä vuoteen 2011, jolloin Savon Voima korvasi ne uudemmilla.

Kuusaankoskella Laukaassa näytillä oleva
pystyakselilla ollut Francis-turbiini.

Tekniikan museossa Helsingissä esillä olevat kaksi vaaka-akselilla
olevaa Francis-turbiinia.

Linjoilla

Helsingin Kallion kaupunginosan tunnetuimpia katuja lienevät linjat. Fredi lauloi kulkevansa Kolmatta linjaa takaisin, Toisella linjalla asui pitkästä elokuvasarjasta tuttu Puupään perhe. Pekka, Pätkä ja talonmies Pikkarainen tosin kertoivat asuvansa Voikukankadulla, mutta talo tuli tutuksi.

On Toinen, Kolmas, Neljäs ja Viides linja. Ensimmäistä linjaa on turha etsiä samoista kortteleista kuin muita linjoja. Ensimmäinen linja on olemassa ainoastaan ruotsiksi, Första linjen.

Kun muut linjat ovat käytännössä Kallion halki kulkevia teitä, niin ensimmäinen on vain kahden korttelin mittainen pätkä Eläintarhanmäellä. Aikoinaan Helsinkiä kaavoitettaessa Kallion etelärantaan suunniteltiin eläintarhaa alueen huvila-asutuksen tilalle. Eläintarha sijoitettiin lopulta Korkeasaareen, mutta nimi jäi elämään, samoin kuin Eläintarhantien suuremmat huvilatontit. Nykyisin niillä on kaupungin rakennuksia: muun muassa Helsingin kaupunginteatteri ja Kallion terveysasema.

Suunnitelmiin jätettiin mahdollisuus ensimmäiselle linjalle mahdollisuus venyä täysimittaiseksi tieksi. Se jäi toteutumatta. Niinpä kadun nimikin on suomeksi typistetyssä ja yhdyssanasäännöistä piittaamattomassa muodossa Ensi linja.

Mmäinen jäi rakentumatta.

Tekniikan maailmoita ja sananheittoa

Reissussa en päässyt kunnolla koneen ääreen, hotellin aulan tietokoneen yksityisyyden suoja vaikutti kovin epäilyttävältä ja Helsingin kirjastoissa käyttöön olisi vaadittu kirjastokortti ja salasana. Niinpä päivittäiseen julkiseen kirjoittamiseen ei ollut luontevaa mahdollisutta, koska en omaan kannettavaan ole investoinut.

Mutta nyt raportointia muutamien päivien viiveellä.

Torstai-iltana käsin Cafe Mascotissa katsomassa Poetry Jameja. Millaisia runoiltamia pääkaupunkiseudulla oikein pidetään?

Harhailin Kalliossa baaria etsimässä sen verran kauan, että ensimmäinen esiintyjä Merja Virolainen oli jo lopettelemassa omaa osuuttaan kun tilaisuuteen tulin. Pian lavalla oli jo juontaja Kasper Salonen kiittämässä Virolaista ja spiikkaamassa Eino Santasta sisään.

Santanen esitti nimirunon uusimmasta kokoelmastaan Tekniikan maailmat (Teos 2014). Pitkä, yhdeksän osainen runo soveltui hyvin lavalla esitettäväksi. Santanen esitti sen kolmesta eri tasosta, aluksi istuen, lopulta tuolilta seisten.

Lopuksi Santanen kertoi seteleille kirjoittamastaan runoudesta. Hän oli kirjoittanut 20 euron seteliin uuden runon. Sen luettuaan runoilija suuntasi tiskille tilaamaan ja aikoi maksaa juuri kyseisellä rahalla. Runo lähti kiertoon.

Tauon jälkeen jatkettiin musiikkipitoisella ohjelmalla. Sanataiteellinen ulottuvuus oli näissäkin esityksissä. Bentality räppäsi englanniksi ja Laineen Kasperi suomeksi. Näiden esitysten aikaan sali täyttyi entisestään, musiikki houkuttelee ihmisiä enemmän kuin pelkkä sana. Tämä on Oulussakin monta kertaa todettu.

Laineen Kasperi reppuineen tuli lavalle kuin reissujätkä. Laine heitti riimejä sekä poetry slamin hengessä ilman taustanauhoja että niiden kanssa.

Illan päätteeksi oli mikki avoinna, eli kaikki halukkaat pääsivät lavalle. Tässä vaiheessa pitkä ajomatka etelään alkoi jo tuntua ja blogistin piti poistua unten maille.

Kirjoittajan piti vaalia mainettaan. Eihän sellainen sovi, että ravintolaan nukahtaa. Sammuminen on eri asia, kuten uutissirkus taannoin muistutti.

Tiede- ja teknologiamuseo

Voimalaitosmuseo Tekniikan museon yhteydessä.

Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden blogissaan kirjoitti suunnitellusta Tiede- ja teknologiamuseosta Ylen uutisen perusteella. Uutisessa Helsingin yliopiston vararehtori Kimmo Kontula päivitteli, että "Helsingistä ja oikeastaan koko Suomesta puuttuu tiede- ja teknologiamuseo". Hieman kummastelin väitettä, koska hiljan kävin Tekniikan museossa, joka sijaitsee nimenomaan Helsingissä.

Piti kaivella asiaa. Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen sivuilla on tiedote, jonka mukaan "Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, Helsingin kaupunki ja Tekniikan museo ovat käynnistäneet esiselvityksen yhteisen tiede- ja teknologiamuseon perustamisesta". Taustalla on Helsingin yliopiston päätös luopua Arppeanumista. Suuri yleisö ei ole käynyt museossa halutusti, joten siitä "tullaan luopumaan vuoden 2014 loppuun mennessä". Lakkautuspäätöstä pehmennetään seuraavasti: "mutta sen näyttely jatkaa elämäänsä. Yliopisto tekee päärakennukseen uuden yliopiston historiaa esittelevän perusnäyttelyn, joka avataan yliopiston 375-vuotisjuhlavuonna 2015".

On aivan ymmärrettävää, ettei nykyisinä julkisuuden hallinnan aikoina päällimmäisenä kerrota oman organisaation huonoa viestiä. Parempi kertoa tulevasta uudesta.

Nähtävästi ollaan siis yhdistämässä yliopistojen museotoimintoja Tekniikan museoon? Tai ainakin on alettu tehdä esiselvitystä tähän suuntaan. Ensi vuoden alussa olemme tässä suhteessa viisaampia.

Uutisoinnin taustalle siis jäi, että Suomen vanhin museorakennukseksi tehty Arppeanum vuodelta 1869 ei ensivuoden jälkeen enää palvele museona.

Tekniikan museon perusnäyttelyssä esiteltiin vanhaa rakennustekniikkaa.

Puhelun välittämiseksi on käytetty useita eri teknologioita.

Tennispalatsi (35/100)

Helsingin Tennispalatsin museoista toiminnassa oli enää toinen. Kulttuurien museo oli sulkenut ovensa toukokuussa, ja palaa takaisin Kansallismuseon katon alle. Väläyksen kokoelmista sai kuitenkin postikorttijakelusta.

Helsingin taidemuseon vaihtuvien näyttelyiden tila oli avoinna. Vasta lähtiessä huomasin, että sisäänkäynnin lukuisten kieltojen joukossa oli myös valokuvaaminen kielletty. Näyttelynvalvojat eivät tästä kiellosta sisällä informoineet. Onneksi näyttelyt levisivät myös ulkotiloihin, venäläisen AES+F taideryhmä kolme suurta veistosta oli Tennispalatsin lähipiirissä ja kaupungin kaduilla valomainostettiin Happy End? -näyttelyä runsaasti. 

Kun takana olivat käynnit Kiasmassa ja Emmassa, niin ajattelin jaksaisinko vielä uutta annosta nykytaidetta. Tennispalatsi ainakin nykyisellä näyttelyllä tuntui näistä kolmesta helpoiten sulatettavalta. Nykyistä kulutusyhteiskuntaa kritisoitiin muun muassa antiikin Midaksen ja Trimalkion kautta. Sellainen herättää mieleen ikuisia, ratkaisemattomia kysymyksiä, ei uuden synnyttämisen siemeniä. Kapitalismin kritisoinnissa oli näennäisyyden leima.

Päivälehden museo (34/100)

Päivälehden museo on Helsingin Sanomain ja suomalaisen sanomalehden erikoismuseo. Pysyvissä näyttelyissä esitellään toimitus- ja painotyötä, kumpaakin omassa osastossaan. Kellarikerroksessa ovat koneet ja laitteet, katutasossa toimitus ja uutistyö.

Vaihtuvassa näyttelyssä esitellään lapsille suunnatusti 40 vuotta täyttävää sarjakuvaviikinki Harald Hirmuista. Dik Brownen hahmo on näyttävästi esillä kadulle. Päivälehden museossa on viime vuosina ollut useita sarjakuva-aiheisia näyttelyitä. Kaikki esitellyt hahmot ovat ymmärrettävästi olleet Sanoma-konsernin julkaisemia. Pienemmässä vaihtuvassa Viimeinen mohikaani -näyttelyssä oiottiin pahimpia populaarikulttuurin luomia mielikuvia Pohjois-Amerikan intiaaneista.

Harald näyttelyssä pystyi testaamaan sarjakuvatietämystään. Testin tehtyään sai viikinkidiplomin!

Remingtoneja olen kesän mittaan nähnyt useissa museoissa.

Tuoreemmat ladontalaitteet vaikuttivat vähemmän
käyttökelpoisilta kuin vanhemmat. Tämä Quodritek 1200
oli 1970-luvulta.

Karin tutut hahmot.

Painovirhepaholainen vaani.

Kiasma (29/100)

Nykytaiteen museon Kiasman viiteen kerrokseen mahtuu näyttely jos toinenkin. Useimpiin näyttelyihin kuului dokumentti tai pitkä kuvallinen esitys. Iltapäivä hurahti museossa helposti, vaikka Jonas Mekasin kokeelliset elokuvat jätin suosiolla väliin. Dokumentin valokuvaaja Jouko Lehtolan (1963-2010) maksasyövästä ja elämän viimeisistä vaiheista katsoin, samoin Marjo Kanervon  työskentelelyä kuvaavan. Eeva-Liisa Ahtilan kolmelle tai neljälle pinnalle heijastettuja töitä oli tarjolla monta, joista vain osaan jaksoi pitkäksi venyneellä museokäynnillä perehtyä.

Yhteen mutta antoisaan jäi Helsingin museovierailut perjantaina.

Jouko Lehtolan Hesarin Kuukausiliitteestä tuttuja kuvia.

Osa romanialaisen Dan Perjovschin
piirrosinstallaatiosta.

Ahtilan taloveistos. 

Marja Kanervo räikkälöi tiiliseinää.
Filmillä leijuva pöly alkoi tuntua omassa nenässä asti.