Maailman pohjoisin tammi

 

Sunnuntai kului mukavissa äänimaailmoissa Haaparannan rautatieasemalla Haparator-äänifestivaalilla. En aikaisemmin ole käynyt rautatieaseman sisätiloissa, rakennus on pitkään ollut paikallinen nuorisotalo. Nyt junaliikenteen alettua uudelleen Haaparantaan saakka, talo on alkuperäisessä käytössään. Junavuorojen väliin sunnuntai-iltapäivänä mahtui myös taidetapahtuma.

Aseman seinällä oli vanha pohjoisten seutujen kartta. Muutamin paperinuolin kerrottiin Lapin nähtävyyksistä. Hieman Haaparannan kaupungin eteläpuolella oli Ruotsin itäisin piste, Aavasaksalla oli tsaarin jahtimaja ja aivan Tornion ja Haaparannan rajan tuntumassa maailman pohjoisin tammi.

Kyselin paikallisilta onko tammea vielä olemassa, mutta tämä nähtävyys oli nykyisille ihmisille tuntematon. Festivaalin loppuessa oli jo niin pimeää, ettei tammea toimittanut samalla reissulla lähteä etsimään.

Metsämuseo Luston kokoelmissa on Erkki Laitakarin vuonna 1938 ottama valokuva, joka esittää Suomen pohjoisinta tammea. Ruotsin puolella ilmeisesti sama puu oli nimetty maailman pohjoisimmaksi?

Pohjoisin tammi ei enää ole, jos se enää on olemassakaan. Vuoden 1952 Silva Fennicaan kirjoittamassaan artikkelissa Paavo J. Ollinmaa kertoo 

Maamme pohjoisin istutettu tammi ei kasvane enää Torniossa, kuten viime aikoihin saakka asia on ollut, vaan todennäköisesti Kolarin Vaattojärvellä mv. Vieno Kortelaisen talon pihalla.

Nyttemmin pikaisen googlailun perusteella Ruotsissa kasvaa tammia ainakin Kiirunan korkeudella. Suomessa samoja puita on ainakin Rovaniemen Juurakkotiellä, jos Kolarin puu ei ole tänne asti selvinnyt. Norjassakin tammia on istutettu eri paikkoihin. 

Vanhat sanomalehdet kertovat

Lehtitietojen mukaan Tornion tammen olisi istuttanut konsuli Karl Adolf Govenius vuonna 1863. 1900-luvulle tultaessa puu sijaitsi Rantakadun (nyk. Länsiranta) varrella Soveliuksen/Sallisen puutarhassa. Istuttaja kerrottiin kuparilaatassa, joka oli kiinnittetty puuhun.

Varhaisin maininta tammesta on Tornion Uutisissa heinäkuussa 1906.

Huolimatta ijästään, noin 30 vuotta, on tammi hyvin kestänyt pohjolamme kylmät ja myrskyiset talvet ja kesät. Tuota merkillisyyttä käyvät täällä kävijät, etenkin naapurimaasta, katselemassa. Ja näkemisen arvoinen se onkin, sillä se on tuuhea kuin konsanaan Etelä-Suomessa kasvanut. Tämä puu olisi jotenkin vahva, jos ei se maan pinnalta olisi haarautunut kahdeksi rungoksi.

Ruotsalaisten lisäksi puu alkoi saada mainetta kotimaassa. Vuonna 1907 Limingan kansanopistolaiset kävivät tutustumassa tammeen.

Puu on saanut paikallista mainetta, ja sitä pidettiin arvossa. Kesällä 1909 tammesta oli katkottu oksia. Siihen reagoitiin useilla yleisönosastokirjoituksilla paikallisissa lehdissä. Yksi puun kohtelusta huolestunut kirjoitti Tornion Lehdessä:

Tiettävästi on se maailman pohjoisin tammi ja herättääkin muukalaisten huomion kuullessaan siitä. Sentähden onkin tieto siitä levinnyt kaikille Euroopan kulmille.

Pohjoisessa menestynyt tammi sai sen omistajan tekemään muitakin kokeiluja. Tornion Uutiset kertoi elokuussa 1912 hänen saaneen omena- ja päärynäpuut kukkimaan, tosin puita oli pidetty juhannukseen saakka sisällä. Samana vuonna tammi oli tehnyt ensimmäiset terhonsa.

Tornion tammi katoaa kotimaisista lehdistä pariksi vuosikymmeneksi kunnes 1930-luvun lopulla sitä esitellään useissa lehdissä yksittäisenä pikkutietona. Torniosta tehdyissä reportaaseissa tammi mainittiin paikallisena erikoisuutena. Lokakuussa 1939 Karjala kertoi:

Katselemme kunnioituksella puuta, jota on hoidettu huolellisesti, mm. on molempien runkojen tueksi oksien alapuolelle kierretty rautalankaa asianomaisine, kuorta suojelevine puunkappaleineen.

  Puun myöhemmistä vaiheista ei ole vielä tietoja. Selvittelen asiaa.

Torniossa, rajalla

Viime päivinä uutisia seuratessa kiinnostus Pohjois-Suomea ja Torniota kohtaan on ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Tornio on leppoisa pikkukaupunki, jossa on rajanaapurin vaikutuksesta mukavia kahviloita.

Tornio ei ole ensimmäistä kertaa ihmistulvan kohteena. Ensimmäisen maailmansodan aikaan koko Venäjän laajan imperiumin ainoa toimiva yhteys läntiseen maailmaan oli Tornion kautta. Ihmisten lisäksi valtakunnan posti kulki kaupungin kautta ja sitä varten oli rakennettu kuljetuslinja joen ylitse. Alkusyksystä kokonaisuudessaan uudistettuna avatun Tornionlaakson maakuntamuseon ensimmäinen vaihtuva näyttely muistelee noita aikoja.

Ihmis-, posti- ja rahtitulva oli molemmille pikkukaupungeille, Torniolle ja Haaparannalle, ihmetys. Vajaassa neljässä vuodessa muutokseen lienee totuttu. Maailmansodan jälkeen paluu rauhaan ja rauhallisuuteen on varmaan ollut myös yhtäläinen äkillinen muutos.

Kuten aikaisemmin jo mainitsin, noina vuosina Tornionjoen suulla tavattiin muun muassa vallankumousjohtaja Lenin ja leskikeisarinna Maria Fjodorovna. Kaltion toimituksessa olemme tarkastaneet tietoa, jonka mukaan Jugoslavian myöhempi johtaja Josip Broz Tito olisi samoihin aikoihin ollut näillä tienoilla. Ne tuntuvat pitävän paikkansa. Tito osallistui vallankumoukselliseen toimintaan Venäjällä ja hän pyrki Tornion kautta länteen. Aivan Tornioon saakka hän ei päässyt vaan jäi kiinni. Häntä säilytettiin poliisin huostassa Oulun Puistolan kellarissa joitakin öitä ennen toimittamista Pietariin vankilaan.

Nykyinen ihmistulva ei mittasuhteiltaan ole lähelläkään sadan vuoden takaista. Asiaan kannattaa käydä perehtymässä Tornionlaakson maakuntamuseossa.

* Tornionlaakson maakuntamuseo: Tornio ja Haaparanta, ensimmäisen maailmansodan solmukohtia

Tornion tk-obeliski

Marraskuun lopulla Tornion Nordbergin möljällä paljastettiin kaupungin tuorein julkinen veistos, Teija ja Pekka Isorättyän (molemmat s. 1980 Torniossa) Särkynyt lyhty (2013). Teos on saanut paikkansa Tornion julkisten veistosten ja muistomerkkien luettelossa. Sen aihe ei ole tavanomaisin ja siksi veistoksesta käytiin pitkä paikallinen keskustelu.

Alakulttuurit ja kulttuurihistorian kummajaiset saivat teollisuusmenneisyydellä höystetyn obeliskin Tornionjoen rantaan, siitä voi päätellä miten keskustelussa lopulta kävi. Teokseen on koottu esineitä sieltä täältä, Lapin Kullan kuljetushihnat ovat muotouneet laulajaksi ja pontikkapannu on kerrankin luvan kanssa julkisesti esillä. Joen puolelle on Terveiden Käsien levynkannesta tuttu kuva-aihe. Viime vuonna kyseessä olevan levyn julkaisemisesta tuli 30 vuotta. Parhaiten teos taidetaan tuntea Terveiden Käsien patsaana.

Terveiden Käsien lisäksi toinen nimetty veistokseen ikuistettu on Kalkkipappina tunnettu Pietari Aapo Herajärvi (1830-1885). Kylähulluna ja taitavana pilkkalaulujen tekijänä tunnettu Kalkkipappi on innostanut myöhemmät sukupolvet monenlaisiin kaunokirjallisiin tuotoksiin.

Lähestyessämme Särkynyttä lyhtyä siihen syttyivät valot. Oli juuri se hetki, jolloin hämäräkytkin katsoi pimeän tulleen. Särkynyt lyhty sai valon.    

Rosa Liksom Torniossa

Eilen Aineen taidemuseolla oli esittelemässä Finlandia -näyttelyään ja kertomassa Hytti n:o 6 -kirjastaan Rosa Liksom. Museon kahvio oli täynnä, olihan taiteilija synnyinseudullaan Tornionjokilaaksossa. Kirjaesittelun jälkeisestä keskustelusta ei muualta tullut oikein saanut tarttumapintaa, niin paikallisia käsitteleväksi puhe meni.

Liksomin ajatus Finlandia-valokuvien taustalla oli käsitellä kansallisia aiheita ja monumentteja nykyaikaan tuovalla, ravistelevalla tavalla. Ensimmäiset ideat kaatuivat toteuttamisen mahdottomuuteen, mutta yleiseurooppalainen keskustelu musliminaisten pukeutumisesta antoi keinon: tuoda puhetta nostattanut burka uusiin maisemiin.

Burka ei ole uskonnollinen vaate, Liksomin mukaan se on syntynyt 1300-luvulla Afganistanin suurmogulin kolmen kauniin tyttären ja vaimon vaatetukseksi. Myöhemmin myös muu hoviväki sai luvan käyttää sitä. Vaatteen kuninkaallinen alkuperä teki siitä kiinnostavan muillekin, läpi yhteiskuntaluokkien. Nykyisin se on lähinnä köyhien käyttämä.

Kuvauksia varten Liksom sai Suomen suurlähettilään kautta 25 aitoa ja alkuperäistä burkaa Kabulista. Yksi sikäläiseltä torilta ostettu Suomen lipun sininen burka kiersi yleisössä mielenkiintoa herättäen. Useat jopa kokeilivat sitä.

Burkia on myynnissä monia eri värejä. Suomen lipun sinisiä, joita Liksom kuvausprojektiaan varten nimenomaan halusi, sai ilman erikoistilausta. Liksom on kuvannut burkaan pukeutuneita naisia videolle ja valokuviin useiden vuosien ajan. Hänen kokemustensa mukaan suomalaiset pukeutuivat mielellään vaatteeseen ja viihtyivät siinä. Kiinalaiset puolestaan olivat pitäneet sitä ahdistavana ja riisuneet sen pois heti kuin oli mahdollista.

Vaikka burka on peittävä vaate, niin Liksomin kokemusten perusteella se ei ole anonyymiksi tekevä. Kun ei näe kasvoja, alkaa kiinnittää huomiota muuhun olemukseen: kokoon, ryhtiin, kävelytyyliin. Näin vaatteen sisällä oleva paljastuu niin yksilönä kuin kulttuurinsa edustajana.

Liksomilla oli tarkoitus kuvata pohjoisessa jatkoa sarjaansa. Hän oli jo matkalla taidemuseolle suunnitellut kuvauspaikkoja.

Hytti n:o 6 (WSOY 2011) taustalla oli Liksomin esikoisteoksestaan voittama J.H. Erkon palkinto. Rahalla saattoi ostaa liput junamatkalle Venäjän halki. Romaaniksi matkamuistot alkoivat muuttua tyttären kysyttyä mikä on Neuvostoliitto? Äidin pitkä selitys ei tyydyttänyt tytärtä. Tästä sisuuntuneena Liksom kolmessa päivässä kirjoitti teoksen perusrungon. Pitäisihän hänen osata maassa olleena ja Venäjästä kiinnostuneena jotakin asiasta sanoa.

Romaanin ulkoinen kehys on Liksomin tekemältä Ulan Batorin matkalta. Kirjan Vadim oli Sergei, eikä Sergei ollut lainkaan niin fiksu tai komea kuin Vadim.

Kirjan suosio yllätti niin kirjailijan kuin kustantajan. Ensimmäinen painos oli viisisataa kappaletta, toinen nopeasti otettu kaksi ja puoli tuhatta. Finlandia-ehdokkuus ja Finlandia-palkinto saivat kirjailijan muuttamaan suhdettaan lukevaan yleisöön. Ennen näitä Rosa Liksom ei ollut koskaan kotimaassa esiintynyt julkisesti kirjailijana. Palkinnon myötä suhde lukijoihin tuli tärkeämmäksi, ja nyt hän on kolmen vuoden ajan kiertänyt Suomeakin kertoen teoksistaan.

Tilaisuuden lopuksi Liksom signeerasi teoksiaan. Tunkua pöydän ääreen riitti.

Näyttelyyn Aineen taidemuseossa voi tutustua 2.2.2014 saakka.

Perämeren kaaren museoita (41-50/100)

Eilen kävin Kemin taidemuseossa Christelle Masin ja Leena Kankaan Outoja hedelmiä - Des fruits étranges -yhteisnäyttelyn avajaisissa. Lähdin matkaan ajoissa, että ehtisin tutustua matkan varrella ja hieman pohjoisemmassakin oleviin museoihin. Suuri osa kaupunkien välisissä nykyisissä ja entisissä maalaiskunnissa olevista kotiseutumuseoista oli kiinni, ilmoitut aukioloajat olivat hyvin rajalliset. Haukiputaalta Tornioon saakka kaikki kotiseutumuseot toivat kunnan entisessä lainajyvämakasiineissa. Iin kotiseutumuseo oli saanut ympärilleen kolme muuta rakennusta, mutta muutoin ulkomuseoalueita ei ollut syntynyt. Simon kotiseutumuseo oli perin ahtaalla tontilla, Alatornion hautausmaalla.

Ensimmäinen pysähdys oli Iin kotiseutumuseo, tai oikeastaan museokahvila Huilinki. Neljän rakennuksen kokonaisuus oli Iin kirkon ja Iin Haminan välisellä alueella. Museorakennusten korjaukseen oli saatu varoja EU:lta, osana Haminan kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen kunnostusta. Kolme kokoelmia esittelevää rakennusta oli kukin nimetty omaksi museokseen, kotiseutumuseon lisäksi oli kalastus- ja maatalousmuseo ja uittomuseo. Samalta kokonaisuudelta ne kuitenkin valokuvanäyttelyn sisältäneen museokahvion kanssa muodostivat.

Olisi suonut, että rakennusten korjaamisen lisäksi olisi näyttelyäkin mietitty uusiksi. Pitäjänmakasiinissa oli aikoinaan säilytetty viljamakasiinin toiminnallisia rakenteita, siitä pisteet.

Kuivaniemen kirkonseudun tiesokkeloista en löytänyt paikallista kotiseutumuseota. Kun bensamittarin valo syttyi, piti huoltoaseman kautta siirtyä seuraavalle paikkakunnalle. Simonkylän museotie on 1700-luvun puolivälistä, Kustaa II Aadolfin Suomen vierailua varten raivattu. Tsaari Nikolaikin kulki tietä Torniossa käydessään 1819. Simojokisuussa oleva kylä vaikuttaisi olleen varakas, ja vanhoja talonpoikaistaloja pihapiireineen on vaalittu. Tie kulki usein talon ja sen aittojen välistä.

Museotieltä poikkesi sivutie, jonka päässä oli Pahnilan museo. Vuonna 1886 tälle paikalle siirretty talo ja pihapiiri ovat säilyneet melko alkuperäisessä asussa talossa 1970-luvun alkupuolelle asuneen "Visu-Eemin" ansiosta. Perikunta lahjoitti pihapiirin museoksi vuonna 1985.

Simon kirkon läheisyydessä olleen Simon kotiseutumuseon ulkoa päin tarkastettuani suuntasin Kemijoen pohjoisrannalle. Keminmaan kotiseutumuseo oli ovella olevan lapun mukaan suljettu koko kesän 2013, vaikka kunnan nettisivuilla toista kerrottiin. Ainoastaan niittokonetta ja heinäharavaa sai ihastella.

Vieressä oleva Pyhän Mikaelin kirkko oli auki, ja edelleen Nikolaus Rungius (k. 1629) siellä muumioituneena makasi. Samaan aikaan kirkkoon tuli linja-autostaan päätellen kokkolalainen ryhmä turisteja. "Ska vi sjunga" tiedusteli eräs joukosta, ja välittömästi lähti virsi.

Vaikka viime vuosina olen oppinut pitämääm veisuuta mukavan ruumiillisena toimintona poistuin paikalta Valmarin museoon. Sekin on Kemijoen pohjoisrannalla, Valmarin suvun kunnalle 1980-luvulla myymä pihapiiri. Jos Simonkylän Visu-Eemi ei ollut sisustukseen turhia sijoittanut, niin Valmarit olivat. Oli pianoa, peiliä ja Singerin konetta. Valokuvakin omasta talosta seinällä.

Pahnilan ja Valmarin museoiden kaltaiset alkuperäisellä paikallaan olevat paikallismuseot tuntuvat puhuttelevan nykykävijää enemmän. Rakennuksilla ja esineillä on henkilöityvä tarina. Siksi kai suurin osa yleistä tavoitteleva kotiseutumuseo oli kiinni, mutta Pahnila ja Valmari auki.

Aineen taidemuseon pihalta näkyi Ruotsi.

Vielä oli aikaa ennen avajaisia. Suuntasin Tornioon Aineen taidemuseoon. Eila ja Veli Aineen kokoelmien ympärille syntyi museo vuonna 1986. Museossa oli kaksi näyttelyä, pääosin omiin kokoelmiin perustuva Vauhtia ja vaaroja (5.1.2014 saakka) ja Sirpa Särkijärven Costume play (22.9.2013). Kansakunnan tutuista tauluista edellisessä oli esillä Albert Edefeltin Pariisitar (1901) ja yksityiskokoelmasta lainassa ollut Akseli Gallen-Kallelan Bil-Bol. Särkijärven näyttelylle nimen antanut työ herätti ajatuksia pohjoisen kansoista.

Ennen kuin sujautin moottoritietä takaisin Kemiin poikkesin tarkistamassa Alatornion kotiseutumuseon ulkomuodon. Museota oli pidetty heinäkuussa laajemmin auki, nyt elokuussa ainoastaan sunnuntaisin. Laajempiin kulttuurihistoriallisiin esityksiin pyrkivät Tornionlaakson maakuntamuseo ja Kemin historiallinen museo olivat molemmat kiinni. Edellisen rakennusta remontoidaan, jälkimmäinen on muuttamassa uusiin tiloihin Kemin kulttuurikeskukseen.

Sitten olinkin sopivasti avajaisissa. Kuvassa Christelle Mas ja Leena Kangas kuuntelevat virallisia avajaispuheita ja odottavat omaa vuoroaan. Etualalla Masin installaatio Synnytetyt (multa ja kananmunat, 2013).