Vuonna 1967 ilmestyi Delfiini-sarjassa kirjoituskokoelma Sivuääniä – viestinnästä ja sen välineistä. Poimin kirjan kirjaston vaihtopisteestä, koska vanhojen ajankohtaista mediaympäristöä käsittelevien tekstien joukossa oli Kari Aronpuron runo Runo on toimenpide.
1960-luvun lopulla sanomalehdet olivat kriisissä (milloin ne eivät olisi olleet?). Televisio (ja radio) nähtiin uhkana sanomalehtien levikille ja kansalaisten oikeudelle saada tietoa ympäröivästä maailmasta.
Tuolloin tiedotusopin assistenttina Tampereen yliopistossa toiminut Pertti Tiihonen tarkasteli television, radion ja sanomalehtien suhdetta. Näkökulmansa viestintään hän aloitti määrittelemällä joukkotiedotusvälineet päivittäiseksi yhdyssiteeksi ihmisten ja maailman välillä. ”Joukkotiedotusvälineet ovat ihmisille tärkeitä siksi, että ne antavat hänelle mahdollisuuden valvoa ympäristöä; ne ovat hänelle turvallisuuden tae”.
Tiihonen tarjosi sanomalehdille uudenlaista roolia selvitä taistelussa televisiota vastaan. Hän näki television (ja radion) nopeana uutistapahtumien kertojana. Tiihonen siteeraa Pierre Lazareffiä: ”kun kansa on kuullut uutisen radiosta tai televisiosta, se kääntyy sanomalehden puoleen saadakseen tietää enemmän, saadakseen paremman kuvan asiasta ja voidakseen rauhassa muodostaa vaikutelman tämän uutisen merkityksestä ja seurauksista”.
Suomalaisten sanomalehtien toimintatapa ei kuitenkaan noudattanut tuota Lazareffin suositusta. Lehdet eivät edes pääkirjoituksissaan syventäneet tapahtuneen tulkintaa saati taustojen selvittelyä. Pääasiassa lehdet tyytyivät toistamaan ihmisten jo televisiosta ja radiosta kuuleman. Samat uutiset toistuivat.
Yli viisikymmentä vuotta sitten käyty keskustelu tuntuu aivan tältä päivältä. Sanomalehdiltä edelleen toivotaan syventäviä ja taustoittavia juttuja. Tiihosen kirjoittama ”[sanomalehdiltä] vaaditaan aineistoa, joka asettaa nämä tapahtumat mielekkäisiin kehyksiin ja osoittaa ne yhteydet, joita tietyillä tapahtumilla on koko sattumusten ketjussa” voisi olla yhtä hyvin eilen pidetystä mediaseminaarista.
