Caspak-trilogia valmis

 

Suomentamani Edgar Rice Burroughsin Caspak-trilogian päätösosa on julkaistu. Kustantamo Helmivyön kustantama teos on saatavilla esimerkiksi Adlibriksestä tai Bodista.  

Mr. Holmes

 

Perjantaina Yle Teemalla esitettiin Bill Condonin ohjaama Mr. Holmes (Iso-Britannia 2015). Elokuvassa tavattiin Sherlock Holmes (Ian McKellan) ikämiehenä pohtimassa viimeistä tapaustaan, jonka jälkeen hän vetäytyi eläkkeelle mehiläisten hoitajaksi. Se ei käykään niin yksinkertaisesti, koska muistihirmun käämit pätkivät.

Holmesin seikkailut teki maailmalle tutuksi uskollinen apuri John Watson. Elokuvassa Watson on vain pienessä sivuroolissa omalääkärinä. Condon johdattaa Holmesin elokuviin katsomaan Kelmotin tapauksen filmatisointia, ja mestarietsivämme poistuu teatterista hämmentyneenä. Watson on kirjoittanut omiaan! Mutta miten tapaus oikeastaan meni?

Taloudenhoitajan (Laura Linney) nuoren pojan Rogerin (Milo Parker) sysimänä Holmes alkaa selvittää tapaustaan. Erinäisten apukeinojen avulla juttu alkaa muistua.

Holmesin humanististen alojen tuntemus ja kyky empatiaan ovat Watsonin Punaisten kirjainten arvoituksessa kirjoittaman mukaan olemattomia. Elokuva kuitenkin osoittaa, ettei koskaan ole liian vanha oppiakseen jotakin uutta. 

Elokuvana Mr. Holmes tuo paljon kaluttuun ja lukuisasti versioituun hahmoon uusia ulottuvuuksia. Tällä kertaa niitä ei haeta viemällä etsivä uuteen ympäristöön tai uusien kumppanien kautta, vaan syventymällä hänen itsensä sisäiseen elämään. Toteutus on onnistunut.

   

Mobilia-palkintoehdokkaana

 Väitöskirjani Koeajoja on tieliikennehistorian Mobilia-palkintoehdokkaana. Palkinto jaetaan Mobiliassa 28. tammikuuta 2022. Parin vuoden välein jaettavan palkinnon saajiksi ehdolla on kaikkiaan neljätoista teosta. 

• Jari Kurkinen: Asta Salomäki – Kahdeksan vuosikymmentä liikenteen ja kaupan parissa (2020)

• Jari Kurkinen: Jari Välikangas Oy – Härmäläisen yrittäjäsuvun tarina (2020)

• Kari Sane: Helsingin liikennevalojen historia (julkaistu verkossa)

• Hannu Laitinen: Sukulan linja Oy (Linja-auto- ja koriteollisuusmuseo Lavia Oy, 2020)

• Reijo Valta: Koeajoja – Auton käyttöönotto Suomessa 1900–1918 (Jyväskylän yliopisto, 2021)

• Kimmo Kiiski ja Matti Tolvanen: Uusi tieliikennelaki 2020 (Edita 2021)

• Jake Nyman: Oi niitä autoja. Tarinoita ja musiikkia muistojen valtateiltä (Gummerus, 2021)

• Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat (Minerva Kustannus Oy, 2021)

• Jukka Vesterinen: Henkilöautoja Suomesta (Alfamer, 2019)

• Jussi Muotiala: Pappa-Tunturista Tigeriin (Alfamer, 2020)

• Panu Nykänen: Kun tietokoneet ottivat ohjat. Autoalan koulutuksen kasvu ja kansainvälistyminen. Vuodet 1960–2010. (Suomen Autoteknillinen Liitto ry, 2020)

• Jussi Jäppinen: Viimeisen kesän maisemia. Aikamatkailua Suomessa 1939–2019 (Atena, 2019)

• Jouni Koskiniemi: Siellä kuljetimme kerran (Jouni Koskiniemi, 2021)

• Johanna Erjonsalo ja Jetro Stavén: Tie vie – museotiet suomalaisuuden peilinä (verkkonäyttely, 2021)

Palkintoa on jaettu vuodesta 2004 lähtien. Edellisen kerran sen voitti Pirkko-Liisa Kastarin teos Artturi Tiura, linja-automiehen elämä ja autot (2019).

Maailman pohjoisin tammi

 

Sunnuntai kului mukavissa äänimaailmoissa Haaparannan rautatieasemalla Haparator-äänifestivaalilla. En aikaisemmin ole käynyt rautatieaseman sisätiloissa, rakennus on pitkään ollut paikallinen nuorisotalo. Nyt junaliikenteen alettua uudelleen Haaparantaan saakka, talo on alkuperäisessä käytössään. Junavuorojen väliin sunnuntai-iltapäivänä mahtui myös taidetapahtuma.

Aseman seinällä oli vanha pohjoisten seutujen kartta. Muutamin paperinuolin kerrottiin Lapin nähtävyyksistä. Hieman Haaparannan kaupungin eteläpuolella oli Ruotsin itäisin piste, Aavasaksalla oli tsaarin jahtimaja ja aivan Tornion ja Haaparannan rajan tuntumassa maailman pohjoisin tammi.

Kyselin paikallisilta onko tammea vielä olemassa, mutta tämä nähtävyys oli nykyisille ihmisille tuntematon. Festivaalin loppuessa oli jo niin pimeää, ettei tammea toimittanut samalla reissulla lähteä etsimään.

Metsämuseo Luston kokoelmissa on Erkki Laitakarin vuonna 1938 ottama valokuva, joka esittää Suomen pohjoisinta tammea. Ruotsin puolella ilmeisesti sama puu oli nimetty maailman pohjoisimmaksi?

Pohjoisin tammi ei enää ole, jos se enää on olemassakaan. Vuoden 1952 Silva Fennicaan kirjoittamassaan artikkelissa Paavo J. Ollinmaa kertoo 

Maamme pohjoisin istutettu tammi ei kasvane enää Torniossa, kuten viime aikoihin saakka asia on ollut, vaan todennäköisesti Kolarin Vaattojärvellä mv. Vieno Kortelaisen talon pihalla.

Nyttemmin pikaisen googlailun perusteella Ruotsissa kasvaa tammia ainakin Kiirunan korkeudella. Suomessa samoja puita on ainakin Rovaniemen Juurakkotiellä, jos Kolarin puu ei ole tänne asti selvinnyt. Norjassakin tammia on istutettu eri paikkoihin. 

Vanhat sanomalehdet kertovat

Lehtitietojen mukaan Tornion tammen olisi istuttanut konsuli Karl Adolf Govenius vuonna 1863. 1900-luvulle tultaessa puu sijaitsi Rantakadun (nyk. Länsiranta) varrella Soveliuksen/Sallisen puutarhassa. Istuttaja kerrottiin kuparilaatassa, joka oli kiinnittetty puuhun.

Varhaisin maininta tammesta on Tornion Uutisissa heinäkuussa 1906.

Huolimatta ijästään, noin 30 vuotta, on tammi hyvin kestänyt pohjolamme kylmät ja myrskyiset talvet ja kesät. Tuota merkillisyyttä käyvät täällä kävijät, etenkin naapurimaasta, katselemassa. Ja näkemisen arvoinen se onkin, sillä se on tuuhea kuin konsanaan Etelä-Suomessa kasvanut. Tämä puu olisi jotenkin vahva, jos ei se maan pinnalta olisi haarautunut kahdeksi rungoksi.

Ruotsalaisten lisäksi puu alkoi saada mainetta kotimaassa. Vuonna 1907 Limingan kansanopistolaiset kävivät tutustumassa tammeen.

Puu on saanut paikallista mainetta, ja sitä pidettiin arvossa. Kesällä 1909 tammesta oli katkottu oksia. Siihen reagoitiin useilla yleisönosastokirjoituksilla paikallisissa lehdissä. Yksi puun kohtelusta huolestunut kirjoitti Tornion Lehdessä:

Tiettävästi on se maailman pohjoisin tammi ja herättääkin muukalaisten huomion kuullessaan siitä. Sentähden onkin tieto siitä levinnyt kaikille Euroopan kulmille.

Pohjoisessa menestynyt tammi sai sen omistajan tekemään muitakin kokeiluja. Tornion Uutiset kertoi elokuussa 1912 hänen saaneen omena- ja päärynäpuut kukkimaan, tosin puita oli pidetty juhannukseen saakka sisällä. Samana vuonna tammi oli tehnyt ensimmäiset terhonsa.

Tornion tammi katoaa kotimaisista lehdistä pariksi vuosikymmeneksi kunnes 1930-luvun lopulla sitä esitellään useissa lehdissä yksittäisenä pikkutietona. Torniosta tehdyissä reportaaseissa tammi mainittiin paikallisena erikoisuutena. Lokakuussa 1939 Karjala kertoi:

Katselemme kunnioituksella puuta, jota on hoidettu huolellisesti, mm. on molempien runkojen tueksi oksien alapuolelle kierretty rautalankaa asianomaisine, kuorta suojelevine puunkappaleineen.

  Puun myöhemmistä vaiheista ei ole vielä tietoja. Selvittelen asiaa.

Kulttuurikurmuutus onkin iltalypsy hevosurheilulle

 

Muutama päivä sitten kulttuuriministeri Kurvinen piti tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin tarkennetusti miten kulttuurialan tukia pienennetään Veikkausvoittovarojen supistuttua. Erityisesti liipaisimella olivat kulttuurilehtien ja vähälevikkisen kirjallisuuden tilaus- ja ostotuet kirjastoille. Ne oli tarkoitus lakkauttaa kokonaan.

Kurvinen oli pitänyt tiedotustilaisuutensa kesken hallituspuolueiden neuvotteluiden. Pääministeri Marin ei pitänyt menettelyä hyvänä, ja onkin vakuutellut kulttuurialan 18 miljoonan löytyvän jostakin toisaalta. 

Tänään illalla keskustan pelikuvio paljastui. Maa- ja metsätalousministeri Leppä tuli julkisuuteen kertomaan, että jos kulttuurille kompensoidaan veikkausrahojen menetys, niin se täytyy tehdä myös hevoskasvatukselle ja -urheilulle.

Leppä on pitänyt tätä ajatusta esillä koko ajan, mutta suurta medianäkyvyyttä se ei ole saanut. Esimerkiksi 2019 hän vaati Kuninkuusraveihin suurempia palkintoja ja syyskuussa 2020 hän tviittasi: "Hevoskasvatus ja -urheilu vaatii vakaan rahoitusnäkymän, jotta jalostustoimintaa voidaan suunnitella pitkäjänteisesti". Tänään hän on toistanut vaatimuksen.

Kulttuurialan ihmisten ja hevosten saamien palkkioiden määristä on keskusteltu aika ajoin jo pitkän aikaa. 1980-luvulla näyttelijöitä ja kulttuuriystäviä järkyttivät tiedot, että Rauta-ajan kuvauksiin osallistuneet hevoset saivat suuremman korvauksen kuin pienemmissä rooleissa olleet näyttelijät. 

Nyt käynee siis niin, että jos kirjastojen kulttuurilehtitilauksia tai vähälevikkistä kirjallisuutta halutaan tukea, niin Kuninkuusraveihin on annettava korkeammat voittopalkkiot.