Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Kanadanranskalainen Guy Delisle (s. 1966) on tullut kuuluisaksi sarjakuviksi tehdyistä matkakirjoistaan. Delislen ensimmäisen suomennoksen Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008) takakansiteksti puhuu reportaasisarjakuvasta, mutta enemmän Delisle on velkaa vanhalle tutulle matkakirjaperinteelle.

Delisle perheineen matkailee maailmalla vanhan maailman tapaan. Käynti Burmassa ei ole mikään läpikulkuturistivisiitti, vaan koko perhe muuttaa maahan puoleksitoista vuodeksi. Delislen vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä, joka lähettää työntekijöitä maailman kriisipesäkkeisiin.

Maailmanmaineeseen Delisle on noussut aikaisempien Kiinasta (Shenzhen, 2000) ja Pohjois-Koreasta (Pyongyang, 2003) tekemiensä matkasarjakuvien myötä.

Burma on sotilasjuntan hallitsema maa. Sen nimikin on politisoitu, Delisle yhdistää nykyisin käytetyn ja YK:nkin hyväksymän Myanmarin käytön juntan hyväksymiseen. Ne, jotka eivät junttaa hyväksy, puhuvat maasta Burmana. Yleisradion uutisissa tunnutaan aina molemmat nimet mainittavan.

Delisle lähtee Burmaan Louis-pojan koti-isäksi. Paikalliset naapurit ottavat runsaasti kontaktia pieneen valkoiseen taaperoon, mutta yksin liikkuvaa isää ei noteerata.

Onneksi maassa on muitakin ulkomaalaisia, Delisle päätyy samoille hiekkalaatikoille ja uima-altaille diplomaattirouvien ja heidän lastensa kanssa. Töitäkin Delisle tekee, sarjakuvapiirtäjä nähdään piirtämässä sarjakuvia. Jättääpä Delisle jälkensä burmalaiseen kirjallisuuteen kuvittamalla yhden paikallisille lapsille tarkoitetun kirjan.

Delisle käy keskuskeluja maan tilanteesta niitä tuntevien kanssa, mutta diktatuuri on kovin yllätyksellinen valtiomuoto. Vallastaan varmoilla ei ole tarvetta vaalia julkiskuvaansa ja tehdyistä päätöksistäkin tiedotetaan vain välttämätön. Sekin vasta sitten, kun päätökset on tarpeen panna toimeen.

Esimerkiksi maan pääkaupunkia vaihdetaan noin vain yllättäen. Keskelle viidakkoa rakennetaan uusi hallintokeskus.

Yletön valta tuottaa myös hassuja lopputuloksia, ainakin ulkopuolisen mielestä. Burmassa huhujen mukaan jonkin johtajan taikauskon vuoksi suuremmat setelit eivät noudata kymmenjärjestelmää. Käytössä on 15, 45 ja 90 kyatin seteleitä.

Maassa autolla ohittaminen on todella vaikeata, koska juntta muutti yllättäen liikenteen oikeanpuoliseksi. Mutta koska saatavilla on ainoastaan vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tarkoitettuja autoja, joissa ratti on oikealla puolella, vastaan tulevan liikenteen havainnointi toisen auton perässä on mahdotonta. Bussit käyttivätkin paljon apukuskeja vastaantulevia seuraamaan.

Kylläpä tuli entisille brittiläisille siirtomaaisännille näytetyksi!

Alkututustumisen jälkeen albumi muuttuu junnaavaksi. Mitään ei oikein tapahdu, pyöritään samoissa kuvioissa, mietitään huhuja.

Tyhjäkäyntiä jatkuu pitkään. Delisle epäilee saattaneensa erään paikallisen piirtäjän hankalaan asemaan. Tämä ottaakin etäisyyttä ja Delisle saa aiheen pelätä. Jos tuttavuus häneen onkin tuottanut paikallisille ongelmia virkavallan kanssa?

Sitten alkaa tapahtua. Avustusjärjestöjen työ tehdään mahdottomaksi ja Delislen vaimon järjestö päättää vetätyä maasta. Pääkaupunki muuttaa, ja muitakin sisäisiä uudelleenjärjestelyjä toteutetaan.

Lähdön läheisyys ja muutokset saavat Delislen aktivoitumaan. Hän tutustuu maahan laajemmin, käy klinikoilla, meditoimassa munkkiluostarissa ja huomaa tottuneensa kuumuuteen.

Vaikutelmaksi teoksesta jää, että ihmisen pelkojen summa on vakio. Diktatuurissa eläessä hallitsijoiden oikkujen pelko nappaa tästä vakiosta melkoisen osan, joten esimerkiksi vaarallisten myrkkykäärmeiden kammolle jää vähemmän.

Delislen sarjakuvassa on hetkensä. Omaelämäkerrallistyyppisen sarjakuvan malli on tässä läsnä pelkistyneimmillään, ja sellainen on hyvin herkkä kaatumaan. Merkintöjä Burmasta pysyy kuitenkin pystyssä ja nautittavana harvinaisen kohteensa ja sen eriskummallisuuksien ansiosta. Elämästä diktatuurissa ei ole liikaa totuudenmukaisia ja ajankohtaisia kuvauksia. Diktatuurit yleensä pitävät huolen, ettei sellaisia pääse syntymään.


Vielä pitää mainita, että Tinttikin mainitaan albumissa. Delisle muistelee ennen matkaa saamiaan rokotuksia ja käyntiä Pasteur-instituutissa. Sehän on Tinteissä mainittu ja tietenkin nuo ruudut ovat instituutissa esillä.

Pilakuvien Idi Amin

Tänään on kulunut 30 vuotta siitä, kun ugandalaiset saivat tarpeekseen Idi Aminista ja antoivat hänelle lähtöpassit. Amin ehti verisesti diktaattorin ottein hallita maata kahdeksan vuoden ajan. Omalaatuinen nyrkkeilijämestari ja appelsiinien syöjä ehti tulla länsimaissa pilapiirtäjien suosikkihahmoksi.

Idi Amin antoikin aihetta piirtää, niin hyvässä kuin pahassa. Jotkin teot ovat sellaisia, että niitä kykenee käsittelemään vain naurun kautta. Toisaalta diktaattorien oikut ovat pilapiirrosideoita suoraan, kuvitusta vaille.

Pilapiirroksessakaan ei voi esittää mitä tahansa, ainakaan päätoimittajan mielestä. Hiljan ilmestyi Jerelle Krausin kokoama teos All the Art That's Fit to Print (And Some That Wasn't) (Columbia University Press 2008), jossa The New York Timesin entinen toimittaja luo katsauksen pilakuviin, jotka jätettiin lehdessä julkaisematta.

Joukossa on yksi Idi Amin.

Perulaisen Carlos Llerena Aguirren pilakuva oli liian totuudenmukainen, toimituksen mielestä liian ronski, jotta se olisi voitu julkaista. Pilakuvassa on huumorielementti, mutta se on liian heikko vapauttamaan katsojan nauruun.

Eivät pilapiirtäjätkään joka päivä terävimmillään ole. Dwane Powellin piirros näyttää, miten asian olisi voinut ilmaista paremmin:



Vanhempia pilapiirroksia Idi Aminista, tai kenestäkään muusta ei juurikaan netistä löydä. Ylin Aminin kunniamerkkien määrää kuvaava karikatyyri on illustrationreview.comin vapaasti käytettävissä olevia kuvia.

Aminin kuolema vuonna 2003 Saudi-Arabiassa herätti maailman pilapiirtäjät vielä kerran muistelemaan 1970-luvun käyttöhahmoa. Pakistanilaisen Shahidin Drawn Conlusionia en ymmärrä. Pilakuvat ovat hyvinkin kulttuurisidonnaisia.

Guardianille pilapiirroksia tekevän Zapiron piirroksen ymmärrän. Zapiro laittoi Aminin nimeämään seuraajakseen Liberian Charles Taylorin.



Vaikka Taylor ei mikään pulmunen ole ollutkaan, tosiasiassa Aminin paikan julmurina ja karikatyyrinä on perinyt Zimbabwen Robert Mugabe.

* Googlen kuvahaku Robert Mugabe cartoon

Löytöretki Helsinkiin

Julia Donner on kertonut ja Taneli Eskola kuvannut Helsinkiä teoksessa Löytöretki Helsinkiin (Multikustannus 2008). Kyse on flaneerauksesta, Walter Benjaminkin alussa mainitaan. Siis kävelyretkistä, joilla ei varsinaisesti ole muuta tarkoitusta kuin antaa ympäristön tehdä vaikutus kävelijään.

Hyvin Donner ja Eskola ovat tehtävässään onnistuneet. Suuri osa kirjassa kuvatuista paikoista on kehä kolmen ulkopuolellakin asuvalle tuttuja, Töölönranta, Kaisaniemen puisto, Linnanmäen seudut. Roihuvuoreenkin olen sattunut, joskaan en aivan Eskolan kuvien maisemiin.

Kulkijoiden tähtäimessä on ollut tavallinen ja arkinen, eivät monumentit ja merkkipaikat. Eskolan kuvien perusteella Helsinki vaikuttaisi olevan kauneimmillaan syksyllä. Väriä vaihtavat lehdet sointuvat hyvin taustalle jäävään vanhaan rakennuskantaan. Hienoja otoksia on aivan alkukeväästäkin, etenkin virtaavasta vedestä.

Donner lainaa paljon runoilijoilta. Lassi Nummea tietenkin, mutta maailmankirjallisuudesta myös.

Ja puhuu paljon puista.

Puiden istuttajalle lupaillaan pitkää elämää, mutta toisaalla puiden kaatajien pään menoksi suunnitellaan puiden arvon rahallista määrittämistä. Donner kuuluu niihin, joiden mielestä ei puita "turhaan" saisi kaataa.

Mutta jos puita ei kaadeta, ei uusiakaan voida istuttaa. Helppo on flaneeraajan seisahtua vanhan puun äärelle vaalimaan ja kuvittelemaan kaikkea sen näkemää, mutta entäs omanikäisen puun vierellä?

Nelikymmenvuotias tammi ei vielä ole mikään näyttävä ja suojelustatusta saava luontokappale. Se kaadettu kaksisatavuotinen lehmuskin on joskus ollut 40-vuotias. Saatanko suoda sille mahdollisuuden elää paljon kauemmin kuin minä?

Kaupunginpuutarhureilla on keinonsa tähänkin. Eräs tammi sai luvan kasvaa Oulun kaupungintalon edustalla vasta kun se oli täyttänyt viisikymmentä vuotta. Aikaisemmat vuotensa se oli kasvanut jossakin muualla, flaneeraajien ulottumattomissa.

Löytyy Löytöretkistä Helsinkiin kuva mahdollisesta alkuvuosien kasvupaikasta: A. Partasen kasvihuone Vantaanjoen varrelta.

Kirja houkuttelee suunnittelemattomille kävelyretkille, asuipa sitten missä tahansa kaupungissa. Yhteys luontoon, toiseen ihmiseen on löydettävissä.

Keke Vaara ja tanssipyssy

Uuden Aku Ankan (15/2009) toivesarjana oli Carl Barksin Tanssipyssy. Akkarin alati kielen kanssa viilaava toimitus oli nimennyt vanhan tarinan uudelleen, ja samalla myös tarinan käännöstä. Viimeksi tarina on suomennettu uusiksi Carl Barksin koottujen XXV -osaan (julkaistu 2008).

Vuodessakin tarinaan oli löydetty uusia jujuja. Uutena tietona voidaan nyt kertoa, että Kookostanian vallankumouksellisten johtaja on Keke Vaara.

Inducksiin uutta lehteä ei vielä eilen oltu ehditty indeksoida, joten tarinan aikaisempi nimi oli hakusassa. Löytämistä helpottava koodikin (WDC 278) oli alkuruudusta jätetty pois.

Sen sijaan wikipedian Luettelossa Disneyn sarjakuvien nimiväännöksistä oli Keke Vaara jo mainittu. Vaara oli lisätty Muut ihmiset -alaotsikon alle kello 12.47.

Etsivä löysi kuitenkin. Aku Ankassa toivesarja on julkaistu aikaisemmin vain kerran, numerossa 35/1965 nimellä Aku Ankka ja poikien vaarallinen ase. Kootuissahan tarinoiden nimiä ei ole suomennettu, Barksin kynänjälki on säilytetty englanninkielisiä otsakkeita myöten. Have gun, will dance.

Yhdysvalloissa marraskuussa 1963 ensimmäisen kerran julkaistu Tanssipyssyssä on vahva 1940-luvun tunnelma. Ulkoisista (Brutopian onnellinen kansa) ja sisäisistä (lisätienestejä haaliva valtion virkakunta) vihollisista piti varoittaa.

Barks on saanut tarinan valmiiksi jo alkuvuodesta 1963. Huhtikuussa hän lähetti kiitoksin varustetun kopion sarjakuvasta idean antaneelle Malcolm Willitsille. "Käytin tavallaan vanhan atomipommitarinan kaavaa Cheerio -lehdestä. Huomaat varmasti sen olevan melko lailla 40-luvun tyyliin kirjoitettu", Barks saatesanoissaan totesi.

Lieko vanhat tunnelmat tuonut mieliin juuri päättynyt Kuuban ohjuskriisi. Helmikuussa 1963 Kennedyn julistama Kuuban matkustus- ja kauppasaarto on edelleen voimassa, joskin Obama taisi väläytellä niiden höllentämistä.

Onneksi aina valmis passipoliisikunta on lahjomatonta ja isänmaan asialla.

(klikkaa kuvia, niin näet kuplatekstit paremmin)

Pikisaarentie 10

Tänään 17.30 Pikisaaren ammattiopistolla esitellään suunnitelmia Pikisaaren lisärakentamiseksi. Yksi uusi talo saaressa on rakenteilla, koko tonttinsa kokoinen ilmestys.

Tulevalle rakentamiselle mittakaavan ja mittasuhteet antaa mielestäni tämä kuvissa oleva talo Pikisaarentie 10:ssä. Kaupungista tultaessa se on rinteen päällä, keskeisimmällä paikalla. Siksi se on suunnanantaja. Se rakenteilla oleva uusi ei ole tämän talon mitoista lähtöisin.

Vahinko vain talo on käyttökiellossa. Ollut jo useamman ajan, en tiedä miksi. 1980-luvulla kaupunki remontoi monta Pikisaaren taloa "standarditason" mukaan, ehkä siinä syy. Muuttui sitten asuinkelvottomaksi.

"Pikisaaren kympin" arvo on kyllä oivallettu. Parikin työryhmää taitaa istua miettimässä miten kaupungin näyteikkunan keskeinen koriste saataisi kulttuuritalokuntoon.

Yksi ryhmistä on tarveselvitystyöryhmä.

Jos tarveselvittäminen kovin pitkään jatkuu, saa paikalle asentaa uuden mittatikun.