Alueelliset taidetoimikunnat lakkautetaan

Tänään aamupäivällä Opetus- ja kulttuuriministeriö piti tiedotustilaisuuden taidetoimikuntalaitoksen uudistamisesta. Taustalla on pidempi arviointityö, mutta Orpon hallituksen leikkaukset pakottavat ministeriön hakemaan säästöjä myös taiteiden ja taiteilijoiden tukemisesta.

Tällä hetkellä suunnitelmissa on kaksi vaihtoehtoa. Nykyisten 24 taidetoimikunnan (ja lautakunnan) sijaan vuoden 2026 jälkeen olisi ainoastaa yksi tai viisi valtakunnallista taidetoimikuntaa. Maakunnalliset alueelliset taidetoimikunnat (nyk. 13 kpl) lakkautettaisiin kokonaan. 

Yhden tai viiden taidetoimikunnan tukena olisi 100-200 taideasiantuntijan asiantuntijapankki, josta Taiteen edistämiskeskus Taike valitsisi sopivan, esteettömän joukon arvioitsijoita jokaista apurahahakua varten erikseen. Malli olisi hieman samanlainen kuin Suomen Akatemiassa, asiantuntijat tekisivät ehdotuksen apurahansaajista, mutta taidetoimikunnalla oli oikeus poiketa ehdotuksesta.

Asia on vielä viranhaltijoiden valmisteltavana, poliittisia päätöksiä asian etenemisestä tehdään myöhemmin. Kevään mittaan asiasta pyydetään myös lausuntoja valmistelun tueksi. Vertaisarvionnista tullaan joka tapauksessa pitämään kiinni.

Alueellisten taidetoimikuntien lakkauttamista aamupäivän tilaisuudessa perusteltiin muun muassa sillä, että alueellisesta yhdenvertaisuudesta huolehtiminen kuuluu Suomessa pääasiassa kuntien ja hyvinvointialueiden vastuulle. Valtiolla on tässä ainoastaan tasapainottava rooli.

Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunnan puheenjohtajana, jo luottamustehtävän puolesta, näen alueellisilla toimikunnilla merkitystä alueiden omaleimaisuuden säilyttämisen puolesta. Sellaiselle on tarvetta, esimerkiksi Lapua 1976 -elokuva on tänä vuonna siitä oiva esimerkki. Valtakunnallinen Elokuvasäätiö ei tuotannolle myöntänyt tukea, mutta paikallinen aihe on vetänyt 160 000 ihmistä elokuvateatteriin. (Alueellisten taidetoimikuntien apurahoilla ei toki kokonaisia elokuvia tai muitakaan suurtuotantoja tehdä.) 

Orpon hallituksen säästöjä tuskin taiteilijat ja heidän järjestönsä saavat kumottua. Mietinkin, että olisiko helpompi kääntyä kuntien ja hyvinvointialueiden puoleen? Irtoaisiko Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun kunnilta (maakuntaliitoilta) tai Pohjois-Pohjanmaan Pohteelta ja Kainuun hyvinvointialueelta neljännesmiljoona taiteilijoiden apurahoittamiseen vuoden 2026 jälkeen?

Kun valtio pesee kätensä alueista, ottavatko alueet haasteen vastaan?

 

Kuolleet lehdet

 

Kävin katsomassa Aki Kaurismäen uutuuselokuvan jo ensi-illassa. Sen jälkeen olen pitkään miettinyt, mitä elokuvasta kirjoittaisin. Muutama kuukausi aikaa ei ole tuonut uusia ajatuksia tai näkökulmia, käsitykseni elokuvasta on pysynyt melko tarkkaan samana kuin ensimmäisen katsomiskerran jälkeen.

Aki Kaurismäen kaltaiselta auteur-ohjaajalta odottaa, että uusi elokuva sisältäisi jotakin uutta, jonkin elokuvallisen idean tai kuvallisen viestinnän neronleimauksen. Kuolleissa lehdissä tällaisia ei kuitenkaan ole. Kaurismäki tukeutuu jo pitkän uransa aikana aikaisemmissa elokuvissa käytettyihin keinoihin ja ideoihin. Onpa mukana kokonaisia kohtauksia aikaisemmasta tuotannosta, esimerkiksi mikroaterioiden käyttökelpoisuus on suuri pettymys niin Alma Pöystin kuin Matti Pellonpäänkin esittämille roolihahmoille.

Ohjaaja on luultavimmin ollut hyvin tietoinen kaltaisilleen tekijöille asetetusta odotuksesta. "Uuden" puutteeseen hän vastaa elokuvallisesti lainaamalla lyhyen pätkän Jim Jarmuschin The Dead Don't Die (2019) -zombierainasta. Lainan kautta maailmankuuluisuus Adam Driverista tulee yksi Kaurismäen elokuvien tähdistä.

Zombie-elokuvan lainaaminen tuntuisi antavan viitteen, että Kaurismäki tekee elokuvan kuin vanhasta muistista, tavoittelemattakaan mitään uutta. Samantapaisesti hän on viitannut elokuvaan liittyvissä haastatteluissa. Karkeasti yleistäen ajatuksen voisi tiivistää seuraavasti: "Olen elokuvaohjaaja, ja elokuvaohjaajat tekevät elokuvia."

Kuolleet lehdet on hieno, kaikki palkinnot ja arvostuksen ansainnut elokuva. Aikaisemmin Kaurismäen tunnusmerkeiksi syntyneet keinot yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka toimii erittäin hyvin.

Keskisarja ja Pohjolan n-sana

 

Kansanedustaja, tietokirjailija Teemu Keskisarjan puhe eduskunnassa on herättänyt laajaa keskustelua. Hän ujutti rasismitiedonannosta käytyyn keskusteluun n-sanan, kiertotietä käyttäen. Ranskalainen 1800-luvun rotutieteilijä olisi muka käyttänyt suomalaisista "Pohjolan n***t" termiä, ja rasismin historian esittelyn nimissä tämä tuli saada sanoa ääneen kansanedustuslaitoksen suuressa salissa.

Selvittelin mistä tämä "pohjolan neekerit" -ilmaisu on oikeasti peräisin, ja lopputulos on se, että anonyymilta Wikipedian käyttäjältä vuodelta 2009. Mitään sen suurempaa todistetta siitä, että tällaista ilmaisua olisi koskaan käytetty, ei näytä olevan. https://t.co/vn4mT5t6mT

— Ahto Apajalahti 🇫🇮🇪🇺 (@ahtoapajalahti) September 8, 2023

Ahto Apajalahti selvitteli heti tuoreeltaan termiä, ja sille ei internetissä olevien aineistojen perusteella löytynyt mitään perustetta. Joku on sanaparin wikipediaan lisännyt, ja sieltä se on päätynyt Keskisarjan käyttöön.

Halusin kuitenkin tarkistaa, mitä annettavaa painetulla sanalla olisi tähän keskusteluun.

Keskisarja on käyttänyt termiä Aleksis Kivestä kirjoittamassaan teoksessa Saapasnahka-torni sivulla 61. Tässä kohtaa hän viittaa Oiva Ketoseen, "Ketonen 1989, 16-19". Kuten Anssi Sinnemäki Agricolaan kirjoittamassaan arviossa Alemman Keskisarjan Kivi toteaa, lähdeluettelossa ei ole tällaista teosta. Ketoselta luetteloon on päässyt ainoastaan Jaakko Anhavan toimituksen vuonna 1993 tehty artikkeli Aleksis Kivi ja August Ahlqvist.  Se on kokoelman sivuilla 126-136, joten kyse ei ole siitä.

Vuonna 1989 Ketonen on julkaissut teoksen Kohtalon vaihtoehdot: Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Sen sivuilla 16-19 käsitellään aihetta, johon Keskisarja Saapasnahka-tornissa viittaa. Tosin Ketonen ei mainitse mitään keltaisesta rodusta, joten sylttytehdas on wikipediassa.

Ketonen käsittelee viitatuilla sivuilla suomalaista identiteettiä ja sen pohjustukseksi kertoo kreivi J-A. de Gobineaun käsityksistä suomalaisista. Ketosen mukaan Gobineau yritti olla tieteilijä, mutta moninpaikoin käsitykset ovat sellaisia, "jotka saattoivat sellaisinaankin kelvata Hitlerin puheisiin". Ketonen on lukenut alkukielisen Gobineaun teoksen Essai sur l'inégalité des races humaines (1853-1855), tai ainakin sen neljännen osan, jonka sivuille 5 ja 64 hän viittaa. 

"Puhuessaan skandinaavisista valtioista [Gobineau] mainitsi kolmantena ryhmänä orjat, "basanée et difforme", epämuodostunutta ja ahavoitunutta parkitun lampaannahan väristä rotua, jota oli mahdotonta olla tunnistamatta suomalaiseksi. [Gobineaunkin] ihanteenaan oli rodun puhtaus."

Seuraava kappale on Keskisarjan tapauksen kannalta erittäin mielenkiintoinen.

Ketonen kertoo, että Gobineaun teos käännettiin saksaksi vasta vuosisadan vaihteessa (julkaistiin 1902). Ludwig Schemannin, yhden keskeisen natsien rotuteoreetikon, käännöksessä ei noudatettu alkuteoksen sanamuotoja, vaan saksantaja lisäili joukkoon omiaan.

Schemannin käännöksessä suomalaisista puhuttiin Ketosen mukaan "mustanruskeina" kun alkuteoksessa oli "tummanruskea". 

Suomalainen sivistyneistö ja tutkijat 1900-luvun alkupuolella tutustuivat maailman aatevirtauksiin lähinnä saksankielisistä teoksista. "Pohjolan n****t" on saattanut olla käytössä virheellisen käännöksen vuoksi. Alkukieliseen teokseen perehtynyt Ketonen tässä Keskisarjan viittaamassa kohdassa kumoaa sen käsityksen, että Gobineau olisi tuollaisen termin synnyttänyt.

Kohtalon vaihtoehtoja kirjoittaessaan Ketonen oli ollut liki vuosikymmenen tieteen akateemikko. Tämän aseman ja Ketosen aikalaisille muutenkin yleisen käytännön mukaan kollegoita ei osoiteltu tai nolattu virheellisten käsitysten levittämisestä (muuten kuin oppiriidoissa). Ketonen oikoo harhaluulon vulgääriin kieleen sortumatta ja jättää viittaamatta virheen tehneeseen. 

Hyväntahtoinen korjaus on Keskisarjalta huomaamatta tai ymmärtämättä. Käyttämästään lähteestä huolimatta hän ryntää käyttämään ja edelleen levittämään tieteen jo hylkäämää käsitystä.

  

Junnilan kravatti eli mikä on katumuksen aste?

 

Elinkeinoministeri Vilhelm Junnila sai tänään aamupäivällä eduskunnan luottamuksen äänin 95-86. Pääministeri Petteri Orpo kertoi käyneensä vakavan keskustelun Junnilan kanssa. Tässä puhuttelussa Junnila oli kiistänyt äärioikeistoyhteytensä ja pahoitelleensa sanomisiaan ja tekojaan.

Tänään tämä nöyrtynyt ministeri esiintyi eduskunnassa petokravatissa. Sosiaalisessa mediassa eläimen on tulkittu olevan mesimäyrä, eli valtiovarainministeri Riikka Purran lempieläin, yhdysvaltalaisten äärioikeiston tunnuseläin. 

Vastaväitteissä eläimen on sanottu olevan pesukarhu eli supi. 

Olipa eläin mesimäyrä tai supi, niin kravattivalinnallaan Junnila jatkaa aikaisempaa kaksoisviestintää. Supi oli yksi Luftwaffen ylipäällikkö Hermann Göringin suosikkieläimiä, Eurooppaan laji levisi Göringin istuttamana vuonna 1934. 

Pesukarhu tunnetaan erityisesti rosvon naamarista. Sitä pidetään älykkäänä, koska se osaa hyödyntää ihmisten niille tarjoamia mahdollisuuksia.

Kravatilla Junnila kertoo kannattajilleen, että puheista ja katumuksesta huolimatta hän aikoo jatkaa entisellä linjalla.

 

  

Kiskoteekki

 

Kuva vaunut.org sivuilta.

Ylen Elävässä arkistossa on VR:n esittelyfilmi 1970-luvulta. Siinä kerrotaan muun muassa kiskoteekkivaunusta, jossa nuorison matka on sujunut discon merkeissä. Lähinnä tilausliikennekäytössä ollut vaunu oli remontoitu Pasilassa tehtyyn 1940-luvun satapaikkaiseen perusmatkustajavaunuun. Remontin jälkeen se kulki tunnisteella Eikd 22348.

Varsinaisen käyttöuransa jälkeen kiskoteekki siirrettiin Rautatiemuseoon. Voisi ajatella, että museo on säilyttänyt vaunun sellaisenaan, ja yleisö voi käydä siellä fiilistelemässä tunnelmia.

Näin ei kuitenkaan ole. Vaunu on kunnostettu 1950-luvun asuunsa, kahvila- ja matkustajavaunuksi. Vaunu on osa VR:n Valtteri-perinnejunaa, joka aloitti liikennoinnin yhtiön 150-vuotisjuhlinnan yhteydessä 2012.

Muutokset herättävät liikenneperinteen säilyttämiseen liittyviä filosofisia kysymyksiä. Museologian professori Janne Vilkuna taannoin pohti suomalaista museoajoneuvolainsäädäntöä oman 1970-luvulla nuorisomuodin mukaisesti kunnostetun 1950-luvun moottoripyöränsä kautta. Museoajoneuvolta vaaditaan alkuperäisyyttä, usein kuulee sanottavan, että museoauton pitää olla kuin tehtaalta suoraan tullut.  

Entä jos ajoneuvo on kokenut tärkeimmät kulttuurihistorialliset hetkensä jossakin muussa muodossa kuin suoraan pakasta otettuna? Eikö se silloin olisi säilytettävä tai kunnostettava juuri tuohon asuun? Entä jos työkone ei tehtaalta tuotuna toiminutkaan Suomen olosuhteista ja siihen oli pakko tehdä muutoksia, jotta se täyttäisi tarkoituksensa? 

Kulttuurihistoriallisissa museoissa joudutaan pohtimaan tämän tapaisia kysymyksiä ennen korjausten ja kunnostusten aloittamista. Rautatiemuseolla on luultavasti hyvät perustelut siihen, miksi he ovat päätyneet tekemään kiskoteekista tavallisemman kahvila- ja matkustajavaunun. Kiskoteekki joka tapauksessa elää VR:n mainoksessa ja Elävässä arkistossa.

* Teppo Moilanen on pohtinut museoajoneuvojen museaalisuutta Tekniikan Waiheissa 2021 julkaistussa artikkelissa.