Otavan Non Stop -kirjasarja on edennyt kuudenteen osaan. Tämän paksun, kovakantisen kokoelman sankareita ovat smurffit. Kaiken loogisuuden mukaan oikeastaan pitäisi olla strumffit, sillä tällä enemmän alkukielistä nimitystä muistuttavalla nimellä pienet siniset tontut Ruudussa ja Non Stopissa suomalaisille lukijoille esiteltiin. Jo aikaisemmin oli ilmestynyt muutama Muffe-albumia, ja vasta 1980-luvulla tuli käyttöön anglismi smurffit.
Smurffit on jo toinen Peyon hahmoihin perustuva kokoelma Otavan kirjasarjassa. Aikaisempi oli Benjamin, jonka kokoelma ilmestyi pari vuotta sitten. Alkujaan smurffit olivat Peyon pääsarjakuvan Johannes ja Pirkale sivuhahmoja, mutta suuren suosion saatuaan ne erkaantuivat omaksi sarjakseen.
Nyt julkaistussa kokoelmassa on pitkä esipuhe, jossa kerrotaan sarjakuvan alkuvaiheista, tekijöistä ja tarinoiden taustoista. Kokoelman kanteen päässyt Smurffiina esiintyy vain syntytarinassaan, ja jo lapsena se tuntuu hyvin ongelmalliselta. Peyon naiskuvassa ei ole kehumista. Samaa mieltä oli Peyon puoliso Nine Culliford (joka väritti miehensä sarjakuvat), ja tarinan vuoksi hän ei kahteen viikkoon puhunut puolisolleen. Työtahti oli kiivas, joten suuriin muutoksiin ei ollut mahdollisuuksia. Smurffiinan ulkomuotoa Peyo pohti ankarasti viimeiseen hetkeen saakka.
Suurimmassa osassa tarinoita seikkaillaan puhtaalla poikaporukalla. Näistä tarinoista erityisen mainio on Smurffaattori, jossa Suursmurffin lähdettyä pitkälle matkalle keräämään tyräkkiä, muut smurffit päättävät valita itselleen johtajan. Tarina on sisällötään edelleen hyvin ajankohtainen.
Smurffit on mainio kokoelma, se taustoittaa suosikkisarjakuvia ja tarjoaa nostalgisen retken omiin varhaisiin lukukokemuksiin. Joistakin sarjakuvaruuduista tuli mieleen, miten ala-asteelaisena luin näitä tarinoita meillä hoidossa olleille lapsille. Erityisesti suosittelen kokoelmaa niille, jotka tuntevat smurffit vain animaatioista. Tarinoissa on taustalla enemmän kuin animaatiot kykenevät tuomaan esille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti