Alpo Rusilla on käynyt huono tuuri. Hänen joutumisensa epäilyksen alaiseksi oli päivän pääuutinen, mutta yritykset päästä eroon epäilyistä ovat aina armotta jääneet muiden tapahtumien varjoon. Mahtaa Rusia harmittaa.
Tiedusteluraporttien lähteistä ja historiantutkimuksen lähdekritiikistä muistan, miten ensimmäisissä yleisen historian metodiharjoituksissa yliassistentti antoi luettavaksemme kirjeitä Yhdysvalloista 1950-luvun alusta, McCarthyn kommunistivainojen ajoilta.
Luettavakseni saamani kirje oli jostakin keskilännestä lähetetty kongressiedustajalle. Kansalainen käytti kirjoittamistaan neljästä kappaleesta kolme kommunismin vaarallisuuden kuvaamiseen ja vetoamiseen, että edustaja saattaisi amerikkalaiset epäisänmaalliset kommunistit ahtaalle.
Jäljelle jääneessä kappaleessa hän kertoi nimen X, ja kaupungilla kuulemansa arvelut, että tämä henkilö X saattaisi omata kommunismisympatioita.
Opiskelutoverini oli saanut käsiteltäväkseen tuon em. kongressiedustajan lähettämän kirjeen, jossa arvoisa kansanedustaja kertoi saaneensa kotiosavaltiostaan tiedon, että henkilö X on kommunisti ja McCarthyn pitäisi tehdä asialle jotakin. Eihän sovi, että kommunistit kulkevat vapaana maan ollessa uhattuna.
Samanlaisia kirjepareja oli opetusryhmässä useita. Didaktinen temppu oli hienosti toteutettu: vaikka jossakin arvovaltaisessa kirjelmässä jotakin väitettäisi, niin historiantutkijan olisi suhtauduttava väitteisiin suurella kriittisyydellä ja pyrkimällä todentamaan tai kumoamaan väitteet toisista lähteistä, esimerkiksi sieltä, mistä arvovaltainen kirjelmän laatija itse tiedon on saanut.
Eli ensimmäinen historiantutkijan tehtävä on tarkistaa lähteensä. Jos ne voidaan kiistattomasti oikeiksi osoittaa, niin sen jälkeen mahdollisesti tietoja voi yhdistää muihin tunnettuihin ja todistettuihin tietoihin.
***
Joskus taannoin kirjoitin Agricolan kirja-arvosteluihin jutun, miten kahdessa kaunokirjallisessa tuotoksessa oli historiantutkijan yhteiskunnallista roolia kuvattu:
Pääosassa historiantutkija.
