Soffa

Joskus joutuu esittämään hassuja kysymyksiä. Esitän yhden nyt. Mistä on sohva Suomeen tullut? Tarkastalen asiaa kahdesta eri näkökulmasta, kahdesta hyökkäyssuunnasta.

Ensinnäkin: mikä on sohvan etymologinen tausta? Netin etymologiset sanakirjat tietävät kertoa, että indoeurooppalaisiin kieliin se on tullut turkin sofan kautta arabian penkkiä tarkoittavasta suffah -sanasta.

Nykyisessä merkityksessään se länsimaissa on tavattu ensimmäistä kertaa vuonna 1717. Tuona vuonna Voltaire tuomittiin Bastiljin vankilaan kärsimään vuoden tuomiota yhteiskuntaa satiirisesti käsittelevien juttujen kirjoittamisesta.

Mutta tällä tapahtumalla ei julkisuudessa olleiden tietojen mukaan ole mitään yhteyttä sohviin.

Toiseksi: milloin sohva alkoi yleistyä suomalaisissa kodeissa? Asiaa on käsitellyt Minna Sarantola-Weiss Helsingin yliopistossa vuonna 2003 hyväksytyssä väitöskirjassaan Sohvaryhmän läpimurto. Sohva tuli tavallisiin suomalaisiin koteihin 1960- ja 1970-luvun vaihteessa osana yleistä kulutus- ja tavarakulttuurin muutosta.

Sarantola-Weissin väitöstiedotteen mukaan merkittävin vaikuttaja oli kuitenkin huonekaluteollisuus: siinä tapahtuneet muutokset olivat ratkaisevia sohvaryhmän yleistymiselle. Uudet materiaalit, lastulevy ja vaahtomuovi, toivat kansalaisten ulottuville uudenlaisen pehmeyden, joka oli yhtäkkiä kaikkien autoilevien saatavissa kaupunkien laitamailla sijaitsevissa huonekaluhalleissa. Nopeassa tahdissa uuteen kauppakonseptiin perustuvat hallit korvasivat aikaisemmat keskustoissa sijainneet erikoismyymälät.

Suuret hallit tekivät entisistä rationaalisista kodinsisustajista hedonistisia kuluttajia, arvioi Sarantola-Weiss. Osaltaan uutta ajattelutapaa levitti myös vuonna 1967 perustettu Avotakka.

Paria vuotta aikaisemmin Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi.

Mutta tälläkään tapahtumalla ei julkisuudessa olleiden tietojen mukaan ole mitään yhteyttä sohviin.

Suomen meripedot

Turussa 1850-luvulla J. W. Lillja & Co:n tykönä kustannettiin ja painettiin mitä moninaisimpia teoksia. Rodolphe Töpfferin Herra Koipeliinista on aikaisemmin ollutkin puhetta. Project Gutenbergin sivuilta löytyy Gustaf Erik Eurénin (1818-1872) kirjoittama, "maalikuvilla selitetty" Suomen maan Meripedot (1855).

Kovin lukuisaa luetteloa meripedoista Eurén ei saanut aikaiseksi, Itämereltä tavataan ainoastaan hylkeitä. Hylkeitä tunnettiin viittä alalajia salaperäinen lakkinorppa (kuvan keskimmäinen) mukaan lukien. Lisäksi Eurén kertoo pohjoisten jäämerten mursusta, joita Pietarissa oli lemmikkinä pidetty. Kaikkiaan siis tarvittiin kuusi "maalikuvaa" meripetojen kuvaamiseen.

Biologisia tietoja karvan värin, kummallisen pään muodon ja erikoisen kyvyn seisoa vedessä lisäksi Eurén ei lakkinorpasta osaa kertoa. Sen sijaan hän kertoo historiallisista havainnoista, joista tuorein on vuodelta 1816. Eurén päättelee, että lakkinorpasta "ovat tulleet monet tarinat merihaltioista ja veden väestä".

Ylipäätään Itämeren meripedot lakkinorppien aiheuttamia harhaluuloja lukuunottamatta eivät ole vaarallisia. Eurén kehottaa tarinan avulla myötämielisyyteen näitä mereneläviä kohtaan:

Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.

Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin, sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi, kiipesi hän lämpimään uuniin.

Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä. Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on, sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä. Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa. Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen leposiansa.

Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni uunin eteen ja nukkui.

Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.

Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky; tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä. Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin.

Gustaf Erik Eurén. Suomen maan Meripedot maalikuvilla selitetyt (1855).

Sananvapaus ja parodia

[Tekijänoikeuden ja parodian suhteesta Turre Legalin Herkko Hietanen on kirjoittanut mainion artikkelin Pelleily sallittu? (pdf) Defensor Legikseen. Katso myös blogimerkintä Parodia tekijänoikeuden rajoituksena.]


Kulttuuriministeri Stefan Wallin on jakanut tämän vuotiset kulttuurilehtituet. Eniten tukea saavat lehdet ovat jo useita vuosia pysyneet pääosin samoina, suurimmat tuet tänä vuonna saivat Teatteri (28 000 euroa), Taide (26 000 euroa), Voima (24 000 euroa) ja Kaltio (21 000 euroa). Pieniä muutoksia kärkikolmikon järjestyksessä ja tukisummissa on havaittavissa.

Kulttuurilehtituen tarkoitus on "ylläpitää yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista, tieteestä, taiteesta tai uskonnollisesta elämästä". Kyse on sananvapauden positiivisesta tulkinnasta, valtio tukee erilaisten ryhmien ja ihmisten oikeutta tuoda mielipiteensä julki. Osaltaan tämän voisi ymmärtää myös riippumattoman mielipiteen julkilausumisen vaatimukseksi.

Vuonna 2006 Kaltio sai vielä kolmanneksi eniten kulttuurilehtitukea, 24000 euroa. Samoin 2005.

Vuoden 2006 tukeen ei vielä vaikuttanut helmi-maaliskuinen Kaltion hallituksen koheltaminen lehden verkkosivuilla julkaistusta Ville Rannan Muhammed, pelko ja sananvapaus -sarjakuvasta. Hallitus vastoin lehdistönvapautta puuttui julkaisun sisältöön ja erotti päätoimittajan, koska hän ei taipunut omistajan tahtoon. Lakihan nimenomaan kieltää omistajaa puuttumasta päätoimittajan (yksittäisiin) ratkaisuihin.

Seuraavana vuonna 2007 Kaltion tukea laskettiin kolmella tuhannella. Kaltion paikan kärkikolmikossa sai Voima. Voiman riippumaton ja kriittinen linja on nostanut sen tukea parilla tuhannella vuosittain jo useampien vuosien ajan.

Voima ei ilmoittajien perumien mainosten vuoksi linjaansa muuttele. Sen sijaan lehti tuottaa yhteiskunnallista keskustelua luodakseen mainosparodioita (kuva yksi näitä parodioita).

Mutta taitaa olla parodioiden tekemisen aika Suomessa ohi. Oikeuden edessä kertoo Helsingin hovioikeuden päätöksestä, jonka mukaan Matti Nikin tekemä parodia on "tekijänoikeuslaissa tarkoitetun tekijänoikeuden ilmeinen loukkaus".

En tunne asian taustoja tarkemmin, mutta toivon ettei tämä olisi merkki yhdysvaltalaisen kanteiden ja vastakanteiden tekemisen kulttuurin saapumisesta Suomeen.

Oulu muistaa

Oulussa, kuten kaikissa muissakin Suomen kaupungeissa muistetaan menneitä tapahtumia, ihmisiä ja tekoja patsain, muistomerkein ja muistolaatoin. Tässä muutamia, kaikkiaan näitä löytyisi varmaan sadoittain.

Lasten loman aluksi tuli kamala flunssa, toivottavasti huomenna enempi tekstiä.

Clausewitz

Tänään vuonna 1780 aloitti maallisen vaelluksensa yksi historian tunnetuimmista sotateoreetikoista, Carl von Clausewitz. Pitkään olin siinä uskossa, että miehen toinen nimi oli Maria, mutta kuten saksan wikipediassa kerrotaan niitä oli kaksi ja ei lainkaan naisellisia: Philipp Gottfried.

Olkoon niin, kun ei ole kastetodistusta josta tarkistaa. Ainakin hautapaadessa muistetaan:

Hier ruht in Gott
Carl Philipp Gottfried von Clausewitz
koenigl. General-Major u. Inspecteur der Artillerie
geboren 1 Juni 1780
gestorben 16 Nov 1831

Clausewitz tunnetaan lentäväksi lauseeksikin muodostuneesta "sota on politiikan jatkamista toisin keinoin" tokaisusta. Teoreetikolla itsellään ei ollut tarkoitusta lanseerata tällaista ajatusta, sen ovat tehneet hänen lukijansa ja tulkitsijansa.

Clausewitz ei itse ehtinyt järjestellä julkaistavaksi teokseksi ajatuksiaan. Hänen päätarkoituksensa oli tutkia ja selittää Napoleonin sotia, sotataidon edistäminen. Hänen kuolemansa jälkeen koostettiin kolmiosainen Vom Kriege, joka julkaistiin 1832. Sittemmin teksteistä on koottu ja valikoitu mitä erilaisimpia laitoksia ja valikoimia.

Suomessa Clausewitzin kirjallisen työn laajuus on jäänyt huomiotta. Erkki Hannulan 1924 suomentama Sodasta on vain reilun sadan sivun mittainen. Alaotsake kyllä kertookin: valikoima ajatelmia.

O. V. Kaarnakari suomensi vastaavan mittaisen kokoelman 1980 (nimellä Ajatuksia sodasta ja johtamisesta), joka herätti WSOY:n ottamaan 1981 toisen (tarkastetun) painoksen Hannulan suomennoksesta.

Art House teetti uuden suomennoksen Heikki Eskelisellä Wolfgang Pickertin ja Wilhelm Ritter von Schrammin koostamasta ja jälkisanoilla varustamasta laitoksesta vuonna 1998. Neljäs painos tästä Sodankäynnistä -teoksesta on otettu 2005.

Kaarnakarin suomennoksestakin on toinen painos: vuonna 1999.

Alkuteos löytyy ainakin Project Gutenbergistä ja clausewitz.comista.

Englanniksi saatavissa olevista laajin ja ansiokkain lienee Peter Paretin kokoama ja kääntämä (1976). Paret on koonnut Clausewitzin kirjoituksista toisenkin kokoelman: Historical and political writings (1992).

Clausewitzin suurin merkitys siinä, että hänen vaikutuksestaan strategiaan ja taktiikkaan jakautunut sotatiede on 1900-luvun kuluessa muuttunut kolmijakoiseksi: näiden kahden perinteisen, sodan voittamisen ja taistelun voittamisen taidon väliin on syntynyt sotaoperaation voittamisen taito.

Operaatioon saattaa liittyä taistelu tai sarja taisteluita, mutta ei välttämättä. Operaatiolla voidaan muuttaa esimerkiksi mielialoja.

Siviilipalvelusmiehen on parasta lopettaa tähän, ennen kuin nolaa itsensä.

On Clausewitzillä edelleen eläviä kulttuurisia ja kielellisiäkin vaikutteita. Ilman Clausewitzia eräskään jääkiekkovalmentaja ei puhuisi prinsiipeistä ja maksiimeista.