Kävin kirjastossa lainaamassa jälleen kerran joitakin liikennehistorian perusteoksia. Harmikseni tielaitoksen historia oli kiinnostanut jotakuta muutakin, mutta hyllyssä oli jotakin, johon aikaisemmin en ollut törmännyt. Mikko Laaksosen Turun raitiotiet (Kustantaja Laaksonen, 2008).
Turun raitiovaunuliikenne on nykyisin kuriositeetti, joka joskus mainitaan Helsingin ratikoista puhuttaessa. Että oli niitä joskus Turussakin. Enenevässä määrin Turun raitiovaunuja ovat puheessa pitäneet Turun vihreät. Päätös lakkauttamisesta 1970-luvulla oli järkyttävää lyhytnäköisyyttä ja tämä liikenne pitäisi polkaista uudelleen katuja kulkemaan.
Lainasin Turun raitiotiet. Teos osoittautui lähemmässä tarkastelussa suurelta osin nostalgiseksi muisteloksi. Suuri osa teoksesta on valokuvia noista keltaisista, sähköllä kulkevista raideliikennöitsijöistä. Esitellään kalustoa, veto- ja perävaunuja. Tarkat luettelot on otettu mukaan teokseen.
Raitiovaunut kulkevat kuvissa keskustassa mukulakivetyksillä, Tuomiokirkkosillalla ja kauempana asutusalueilla hiekkateilläkin. Paljon purettua Turkua on kuvissa raidekulkijoiden lisäksikin.
Tekstin osuus jää vähäisemmäksi ja lukuisten tietoiskulaatikoiden vuoksi sirpaleiseksi. Olennainen historiasta kuitenkin selviää. 1890 aloitti hevosrautatie yksityisenä yrityksenä. 1905 linja sähköistettiin ja omistus siirtyi saksalaisille. Ensimmäisen maailmansodan loppumelskeiden lähestyessä 1917 kaupunki lunasti yhtiön. Kalustoja uusittiin, raideverkkoa kasvatettiin, kunnes 1950-luvulla reitit eivät enää kaupungin kasvun mukana edenneet. Kannattamattomia lenkkejä alettiin lakkauttaa.
Siirryttiin dynaamisille vuosikymmenille, jolloin muutos oli ajan sana. Tätä vaihetta Laaksonen olisi voinut tarkastella muutoinkin kuin virheen näkökulmasta. Auto ja modernisaatio jäävät nostalgian ja haikailun alle. Autojen tuontisäännöstely purettiin 1963 ja moottoriteitä alettiin rakentamaan, ei se oikein riitä selitykseksi.
Raitiotieliikenteen purkaminen ei 1950- ja 1960-luvuilla ollut ainoastaan Turussa tehty ratkaisu. Monissa kaupungeissa ympäri Euroopan tehtiin vastaavia päätöksiä raiteiden ja kaluston vanhentuessa. Linja-autoihin investoiminen oli paljon halvempaa.
Laaksonen nostaa esille erityisesti Oslon, jossa myös päätettiin häätää ratikat autojen tieltä. Lakkautuspäätöksestä Norjan pääkaupungissa alkoi pitkä valituskierre, joka päättyi vuonna 1977 päätöksen pyörtämiseen.
Teos alkaa ärsyttää, ja kun tulen sivulle 194 vastaan pamahtaa otsikko "Lakkautus valmisteltiin tarkoitushakuisesti". Kuka tämä kirjoittaja oikein on? Viimeiseltä sivulta löytyy vastaus: vihreiden Turun kaupungin varavaltuutettu.
Kirjan tarkoitus kääntyy sitä itseään vastaan. Olen aloittanut lukemaan historiateosta Turun raitioteistä, mutta se paljastuukin Turun vihreiden poliittiseksi pamfletiksi.
Älkää ymmärtäkö väärin. Kannatan raitioteiden palauttamista Turkuun, tuen vilpittömästi Tampereen kaupungin ja Oulun ympäryskuntien pyrkimyksiä paikallisen pikaraitioliikenteen aloittamisesta. Iloitsen, että toimiva sellainen on Savonlinnasta itään.
Tunnen itseni huijatuksi lukijaksi. Lepyn tästä kyllä, ainahan historia tuodaan esille jossakin nykypäivän tavoitteen markkinointimerkityksessä. Nyt pääsi yllättämään.
Lokakuun alussa 1972 raitiovaunut lakkasivat kulkemasta Turussa. Toivottavasti dynaamista muutosta ajavat grynderit tänä päivänä näkisivät raitiovaunuissa potentiaalia. Sukari ainakin on Pieksämäen Ideaparkkiinsa lupaillut omaa paikallisliikennejunaa.
