90 kirjaklassikkoa kiireisille

Romaanikirjallisuuden laajalla saralla ei auta tunnustaa lukemattomuuttaan. Siksipä on syntynyt oma kirjallisuudenlajinsa, joka auttaa ongelmassa. Jos ei pysty tunnustamaan lukemattomuuttaan, niin avuksi on tarjolla muun muassa Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2008). Lisäksi on tarjolla monentasoisia tiivistelmiä, pidempiä ja lyhyempiä. Uusin tulokas lajityyppiin on Henrik Langen 90 kirjaklassikkoa kiireisille (WSOY 2009).

"Täydennä sivistystäsi ja lue tiiliskivet yhdessä vilauksessa", mainostetaan kirjan takakannessa. Isolla vielä kerrotaan, että klassikot (ja muutamat tunnetut roskaromaanit) ovat sarjakuvina!

Kriittiselle sarjakuvatutkijalle jää heti vaikutelma, että sarjakuvat olisivat jotenkin helppolukuisia ja -tajuisia, ja siten teos olisi vieläkin helpompi. Sarjakuvat voivat olla helppoja, mutta mitenkään yksioikoisesti ei tällaista näkemystä sovi viljellä.

Viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet, ettei sarjakuvaa välttämättä osata lukea. Tämä onnettoman sarjakuvalukutaidon ryhmä on juuri sama, jonka voisi olettaa olevan kirjan pääasiallinen kohderyhmä. Langen kolmen ruudun koosteet ovat onneksi melko tekstipainotteisia, joten kovin kehittynyttä kuvanlukutaitoa ei edellytetä.

Nimensä mukaisesti Langen teoksessa on käsitelty 90 klassikkoa tai muuten tunnettua teosta. Sisällysluettelon mukaan kuljetaan Bret Easton Ellisin Amerikan psykosta Paulo Coelhon Alkemistiin. Joka tapauksessa 90 kirjaa on vain pintaraapaisu länsimaisen romaanin historiaan.

On toki teoksessa mukana muillakin kirjaimilla alkavia teoksia: Syvä uni, Da Vinci -koodi, Luolakarhun klaani, Hiiriä ja ihmisiä, Jali ja suklaatehdas, 2001 avaruusseikkailu ja Raamattu. Muutamia mainitakseni.

Painostus vaikuttaisi enemmän olevan menestysromaanien esittelyssä. Mutta on mukana oikeita klassikkojakin, kuten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

Marcel Prous kirjoitti yli tuhat sivua muistoista, joita kertojan mieleen nousee, kun hän kastaa madeleine-kakkusta teehen.

Hänen muistonsa sisältävät runsaasti seksiä, usein kahden naisen välistä. Kirjailija on ranskalainen, niin että nämä ovat aika tavanomaisia ranskalaismuistoja.

Muistot lavenevat tarinoiksi: ihmiset nauravat, itkevät, makaavat toistensa kanssa ja yrittävät kaikin keinoin kiivetä yhteiskunnassa ylöspäin. Kertoja tietysti päättää lopussa kirjoittaa äsken luetelluista muistoista romaanin. Kätevää.

Menestysromaanien typistäminen näyttäisi yllättäen olevan vaikeaa. Esimerkiksi Langella on vaikeuksia keksiä Okalinnuista sanottavaa edes kolmen ruudun verran.

Parhaimmillaan Langen tiivistelmä kirjaklassikoista olisivat jossakin arvostetussa päivä- tai viikkojulkaisussa. Yksi kerrallaan. Yksiin kansiin koottuinakin stripit toimivat. Parhaiten kuitenkin nauraa sellaisille, jotka on jo itse oikeina kirjoina lukenut.

Charles Bukowski: Pystyssä kaiken aikaa

Henri Chinaski juo. Ja makaa huorien kanssa. Ja juo lisää. Se on bukowskilainen tapa elää.

Oulun seudun latureittejä

Kalevan urheilutoimitus oli maaliskuussa 2008 piirrellyt Oulun kaupungin ja naapurikuntien latureittejä. Kynän jälki on kuin aseemisessa runossa!
Nämä tulevat siis nimetyksi löydetyiksi aseemisiksi.

(tarkempia latukarttoja: Oulu, Haukipudas, Kiiminki, Muhos, Kempele ja Oulunsalo. Yhteiskartta (pdf))

Typeryyden aikakausi

Berliinin kirjeenvaihtajani ystävällisesti vinkkasi, että Age of Stupid -niminen dokumentti kannattaisi katsoa jos joskus Suomeen tulee. Eilen illalla FST5 sen esitti nimellä Typeryyden aika (2008). Kyse on kehyskertomukseltaan vuoteen 2055 sijoittuvasta draamadokumentista, jossa jossakin Huippuvuorien tienoilla olevassa ihmiskunnan arkistossa ihmetellään miten maailma pääsikin tuhoutumaan.

Franny Armstrongin ohjaamassa dokumentissa käsitellään monia tuttuja ilmastonmuutoksen ilmiöitä, sekä pieniä että suuria. Käydään New Orleansissa ihmettelemässä Katrinan tuhoja, tsunamin aikaansaannoksia ja Alpeilla jäätiköiden sulamista. Tulevaisuuden ihmettelijää näyttelee Pete Postlethwaite.

Tekoja ympäristön ja kestävän energiantuotannon on tehty, mutta moni on jäänyt toteutumatta. Neljä viidestä Iso-Britannian tuulipuistosta on jäänyt rakentamatta paikallisten asukkaiden vastustuksen vuoksi.

Intiasta esitellään Jeh Vadia -niminen mies, joka aikoo saada maanmiehensä lentokoneisiin. Halpalentokoneyhtiöiden perustajalla oli ehkä jaloja motiiveja, muttei ajatustakaan tekojensa laajemmista vaikutuksista. Ilmasto ei tosiaankaan kiittäisi, jos kaikki 15 miljoonaa Intian päivittäistä junamatkustajaa alkaisi käyttää lentokoneita.

Tulevaisuudesta ihmetellään, että oliko syy tuhoutumiseen se, ettemme pitäneet itseämme pelastamisen arvoisina?

Liikenne painottuu dokumentissa monin tavoin. Koskettava esimerkki on sveitsiläinen alppiopas Fernand Pareau. Hän asuu Alppien yli/läpi menevän tien varrella. Pareau kasvattaa omat perunansa, samoin saksalaiset. Mutta saksalaisten perunat kulkevat Pareaun kodin ohitse rekoissa Etelä-Italiaan pestäviksi ja muussattaviksi, ja sitten rekoissa takaisin saksalaispöytiin.

Olisi ehkä sveitsiläisiltä parempi idea kieltää rekkojen läpiajoliikenne kuin minareetit.

Dokumentin kuluessa alkaa ihmetellä ovatko nämä ihmiset oikeasti olemassa vaiko ei. Erityisesti Jeh Vadia vaikuttaa kovin fiktiiviseltä hahmolta, ja sen jälkeen muutkin haastateltavat kovin karrikoiduilta ja ihanteellisilta. Onko tämä draamaa vain?

Age of Stupid -nettisivuilta selviää, että elokuva on osa laajempaa kampanjaa jolla pyritään vaikuttamaan Kööpenhaminassa meneillään oleviin neuvotteluihin. Ymmärtääkseni haastatellut ovat ihan oikeita henkilöitä Jeh Vadiaa myöten, ainakin jos sivuja on uskominen.

Typeryyden ajalla on puolensa, etenkin paikallista tuotantoa ja jalostusta puolustaessa. Mutta hyvä dokumentti jättäisi katsojansa pohtimaan toisenlaisia asioita kuin henkilöhahmojensa olemassaoloa. Ehkä olen liian akateeminen suhtautumistavoiltani kuuluakseni dokumentin kohderyhmään.

* Age of Stupid
* Dok: Typeryyden aikakausi (Dok: Dumhetens tidevarv, ohjelma Yle Areenassa 6.1.2010 saakka, suomenkielinen tekstitys)

Sininen marmorikuula

Yksi tunnetuimmista valokuvista maapallosta otettiin tänään 1972 kello 12:39 Suomen aikaa. The Blue Marble, Sininen marmorikuula.

Sikäläisenä aamuyönä Kennedy Space Centeristä oli lähtenyt matkaan Apollo 17-lento kohti kuuta. Maailman tiedonnälän tyydytykseksi tämäkin Nasan kalusto oli varustettu monin kameroin. Sininen marmorikuula tuli ikuistetuksi jo menomatkalla, "noin" viisi tuntia ja kuusi minuuttia lähdön jälkeen.

Apollo 17:n laitteistot kuvasivat valo- ja videokuvaa suuret määrät. Nasa on arkistoinut kaiken huolella, tämä kuuluisa kuva sai tunnuksen AS17-148-22727.

Ennen julkaisua kuvalle tehtiin yksi temppu. Se käännettiin ylösalaisin.

Alkuperäisellä filmillä Etelänapamanner oli kuvan yläosassa ja Pohjois-Amerikka ja Arabianniemimaa alhaalla. Kuva käännettiin ilmiselvistä syistä, me länsimaiset olemme tottuneet ylhäällä olevaan pohjoisen. Ja kai olemme totuttaneet muunkin maailman samaan näkemykseen.

Apollo 17 oli kuudes ja viimeinen maalaisten matkoista kiertolaiselleen. Tulevaa ajatellen matkalla tehtiin tärkeä havainnon vahvistus: paikan päällä todettiin, että Taurus-Littrow-muodostumassa kuun pinnan ylimmät 30 senttimetriä eristävät päivällä auringon kuumuuden ja yöllä pakkasen. Siellä olisi kuunkamarassa lämpövaihteluilta suojassa niinkin matalalla.

Tulevan kuuaseman paikkoja siis katseltiin.

Lennolla otetusta kuvasta on sittemmin tullut suosituin Nasan kuvista. Muistutetaan siis, että kuvan tekijänoikeudet ovat Nasan. Julkisin varoin tuotettuna Nasa ei ole kuitenkaan oikeutettu perimään maksuja julkaisuoikeuksista, ainoastaan sille tulleista kopiotilauksista.

Sinisestä marmorikuulasta niitä on tullut eniten. Nykyisin painokelpoinen kuva on Nasan sivuilta ladattavissa.


* Nasa: AS17-148-22727

Piereskely ilmastonmuutoksen edistäjänä

Eilen Wikipedian etusivulla kysyttiin, että "tiesitkö ihmisen päästävän tutkimusten mukaan keskimäärin 13,6 pierua vuorokaudessa?" En tiennyt, enkä ihan noin suureksi olisi osannut määrää veikata.

Sen kuitenkin tiedän, että suolikaasut ovat osa maailman ympäristöongelmaa. Asiastahan on keskusteltu laajalti lehmien yhteydessä. Maailman lehmät päästelevät kaasuja niin, että merenpinnat uhkaavat nousta.

Eräät tiedemiehet ovatkin esittäneet, että tulisi kehittää geeniteknologian avulla uudenlainen nauta. Hiilidioksidi- ja metaanipäästöjä tuottava peräaukkokaasuttelu saataisi kuriin korvaamalla nykyinen suolisto kengurun vastaavalla. Kengurun kaasueritys ei sisällä ilmastolle haitallisia tuotteita.

Nisäkäsolentoina myös ihmisten päästöt sisältävät hiilidioksidia ja metaania. Määrät vaihtelevat suuresti, enimmillään pieruista voi olla yli puolet näitä ilmastonmuutosta edistäviä aineita.

Huomattava on, että metaania tuottaa ainoastaan joka kolmannen ihmisen suolisto. Hiilidioksidia sen sijaan tuottaa jokainen.

Ihmisen keskimääräinen päiväpäästö vaihtelee sekin suuresti, puolesta aina kahteen litraan. Pääasiallisesti rumpsautukset sisältävät hajuttomia, ilman sisältämiä ainesosia (vety, typpi, happi). Haisevan osuuden pierukaasuun tuottaa elimistön pieneliöt, suoliston fauna ja floora. Erityisinä pieniä rikkipitoisuuksia (hajua) ihmisflatukseen tuottavina eliöinä mainitaan paksusuolen E. coli-, klebsiella- ja clostridium-sukuiset bakteerit.

Ruokavaliolla on suuri merkitys ilmastonmuutosta edistävien kaasujen suolituotokselle. Runsaasti yksinkertaisia hiilihydraatteja sisältävät ruoat (liha, kala, marjat, pähkinät, kananmuna) synnyttävät lopputuotteen tuotannon yhteydessä vain vähän hiilidioksidia. Sen sijaan paljon monimutkaisia hiilareita sisältävät ruoat (pavut, porkkanat, rusinat, banaanit, sipulit, maito) ovat varsinaisia hiilidioksidin tuottajia.

Ihmisen hiilidioksidin tuotannon kannalta kasvisruokia tulisi siis välttää, ja suosia lihaeväitä. Näin erityisesti metaania tuottavien ihmisten, koska heidän pierunsa saattaa aiheuttaa pienissä tiloissa räjähdysvaaran.


____________________

Kirjoittaja haluaa osoittaa tällä, että ilmastomuutos ja siihen liittyvät ongelmat ovat erittäin monisyisiä. Ei siis liene ihme, että tutkimuslaitoksissa keskustellaan ennen kerätyn faktan julkistamista miten siitä pitäisi kertoa.


(Kuvassa kuuluisa pierutaiteilija Joseph Pujol (1857-1945), joka viihdytti yleisöä 1887-1914 mitä erilaisimmilla äänimaailmoilla. Pujol soitti peräpäällään huilua ja tuotti muun muassa tykkitulen ja ukkosen ääniä. Hän pystyi myös sammuttamaan kynttilän usean metrin päästä. Eräässä suosituimmista esityksistään hän matki maatilan eläinten ääniä. Huippukohtana oli hänen näkemyksensä vuoden 1906 San Franciscon maanjäristyksestä.)