Valitut palat

Tänään 1922, eli 90 vuotta sitten ilmestyi Yhdysvalloissa ensimmäinen numero Valitut palat-lehteä (Reader's Digest). Lehti ilmestyy nykyisin 49 versiona kahdellakymmenellä eri kielellä. Suomessa Valitut palat ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1945.

Historiansa aikana Valitut palat on saanut yhden todellisen skuupin. Lehti paljasti ensimmäisenä maailmalle mitä Pol Potin Kamputseassa oli tapahtunut. Punakhmerien tekemisistä ja omasta jutustaan lehti onkin merkkipäivinään mielellään muistuttanut.

Lehti on journalismia paremmin tunnettu lukijatarinoista, anekdooteistaan, sanavisoistaan ja lyhennetyistä kaunokirjoistaan. Näitä vaalitaan lehdessä edelleenkin. Suomen Valitut palat maksaa 200 euron palkkion Tahdon kertoa -palstalla julkaistuista tarinoista. Juttuja voi tarjota myös netin kautta. Valituille paloille voi lähettää myös vitsejä.

Suomalaisissa lehdistöhistorioissa Valittuja paloja ja Aku Ankkaa on pidetty toisen maailmansodan jälkeisen ajan amerikkalaisuuden ilmaisuina. Aku Ankka alkoi elää suomalaisten toimituksessa ja mielissä hyvinkin omanlaistaan elämää. Valittuihin paloihin amerikkalaisuuden yhdistää edelleenkin, lähinnä markkinoinnin kautta. Puhelinmyyjien mukaan lehden saa nykyisin ilmaiseksi, tilaajan tarvitsee maksaa ainoastaan posti- ja lähetyskulut.

Kolmekymmentä vuotta sitten Valitut palat antoivat muistutuksen taustastaan. Vuonna 1982 lehti närkästyi ja kielsi myymästä juuri kauppoihin tullutta Tuomari Nurmion kokoelma-LP:tä Valitut palat. Tuolloin tekoa pidettiin tavattomana. Levy-yhtiö ei kuitenkaan ryhtynyt vastatoimiin, vaan peitätti levyn nimen toisen osan tarralla, ja toinen painos julkaistiin nimellä Valitut.



* Valittujen palojen sanavarasto on myös netissä.

Kulta- ja eräkirjailija Arvo Ruonaniemi 100 vuotta

Eilen Ylen Pohjois-Suomen Uutiset kertoivat rovaniemeläisen toimittaja-kirjailija Arvo Ruonaniemen täyttäneen sata vuotta. Tierana paremmin tunnetun Ruonaniemen varsinainen syntymäpäivä on ollut jo pari viikkoa sitten, 22. tammikuuta. Hipputeos on julkaissut päivänsankarin tuoreimman, syntymäpäivänä julkistetun teoksen Vuosi sata - Tulilappia tutkimassa, Petsamoa peräämässä (Hipputeos 2012).

Ruonaniemi on Lapin Kansan erikoistoimittajan tehtävästä eläkkeelle jäätyään kirjoittanut lähes kirjan per vuosi. Viime vuonna ilmestyi Tieran eräkaskuja (Hipputeos 2011), johon oli koottu Ruonaniemen 1960-luvulla Lapin Kansaan kirjoittamia erätarinoita. Erikoistoimittajan alana olivat nimenomaan erä- ja kala-asiat.

Ylen toimittajalle Tiera kertoi, että kaksi kirjaa on vielä työn alla. Toinen olisi erätarinoita, ja toinen kullankaivajista. Nämä kaksi, osin toisiaan sivuavaa aihepiiriä ovat Ruonaniemen aikaisemmankin tuotannon ydin.

Ruonaniemi ei ole itse koskaan kaivanut kultaa, mutta erämaissa liikkuessaan jututti purojen varsilla vaskaavia miehiä. Näistä tarinoista kertyi Tieran "povipullo", onpa yksi kirjakin sen mukaan nimetty: Povipullon kultaa - kultaa - lohta (2001).

Omaan kirjahyllyyni on päätynyt yksi Ruonaniemen teos, Kultaa ja kohtaloita - Lapin kullankaivajien värikkäitä vaiheita (Karisto 1996). Teos jakautuu kahteen osastoon. Toinen Vaskaajan huomaan sisältää yksinomaan kullankaivajien nekrologeja. Ensimmäisen osaston tarinoistakin moni päättyy tarinan päähenkilön kuolinpäivään.

Muutamat jutut kirjasta ovat jääneet mieleen. Karhu-Yrjön Helsingin reissu oli päätyä nolosti. Hän oli pudottanut kultapullonsa kadulle ja tietysti se meni rikki. Yrjön ainoat tutut kaupungissa olivat Geologiselta tutkimuslaitokselta, sieltä hän hälytti apua. Professori Eetu Savolainen saapuikin taksilla harjan ja rikkalapion kanssa pelastamaan Karhu-Yrjön kultaa. Kymmenen grammaa jäi helsinkiläisten kenkien pohjiin.

Toinen tarina on muistotietoa vuodelta 1934. Voisi se olla Ruonaniemen alkuperäisestikin raportoima, hänhän aloitti toimittajan työt kesäkuussa 1933. Sauva-Aslakka, Aslak Peltovuoma Purnumukasta oli nähnyt unta kultalöydöstä. Aamulla herätessään hän oli kertonut näkemästään tovereilleen, jotka olivat nauraneet unelle. Sisuuntuneena sauvojen avulla liikkuva mies lähti tarkastamaan unensa pätevyyttä. Sieltä unen puron penkasta, Hopeaojan varrelta uni-ukon osoittamasta paikasta löytyi jäkälän ja sammaleiden alta satakunta grammaa helposti kerättävissä olevaa kultaa.

Monet juttujen kertojat ovat Suuren Vaskaajan huomassa. Ruonaniemi vielä povipulloaan ropistelee, ja hyvä niin.


* Hipputeos

Tavaravaunu 56658925

Kontiomäen ratapihalla on usein mielenkiintoisia junanvaunuja. Viime kerta ei tehnyt poikkeusta.

Tieteellisen julkaisemisen tulevaisuus

Eilen iso joukko tieteellisiä seuroja julkisti kannanoton Monipuolisen ja -muotoisen tieteellisen julkaisutoiminnan puolesta. Seurat ovat huolissaan valmistumaisillaan olevasta tieteellisen julkaisemisen arvionti- ja rahoitus-selvityksestä. Valmisteilla on pisteytyssysteemi, jossa tieteelliset lehdet rankataan ja tutkijat ja yliopistot saavat arvostusta ja rahoitusta sen mukaan missä lehdissä heidän tutkimustuloksiaan julkaistaan.

Alustavissa aikakauskirjaluetteloissa ei juurikaan suomenkielisiä julkaisuja ole. Kansainvälisetkin lehdet on jaettu kolmeen eri kategoriaan, joista alimmalla tasolla olevista ei rahapisteitä heru.

Suomessa tieteellisten aikakauskirjojen julkaiseminen on keskittynyt tieteellisille seuroille. Suomen kielen puolesta huutaminen on myös seurojen oman julkaisutoiminnan puolesta huutamista. Jos kotimaisissa lehdissä julkaisemisesta ei saa minkäänlaista arvostusta tai rahoitusta, niin juttujen tarjonta lehtiin tyrehtyy alta aikayksikön. Tieteellisten seurojen julkaisuista ei yksikään ole maksanut julkaisupalkkioita, eikä sellaiseen jatkossakaan liene varoja.

Suomessa ei ole koskaan kehittynyt kaupallista tieteellistä julkaisemista. Kielialue on pieni, ja lehtiä tilaavien kirjastojen määrä kovin rajallinen. Muutamat arvostetun aseman saaneet firmat julkaisevat suurinta osaa kansainvälisistä tieteellisistä lehdistä. Toiminnan panos-tuotos luku on käsittämättömän suuri. Juttujen kirjoittajille tai arvioijille, eikä myöskään lehtien toimituskunnille makseta minkäänlaisia palkkioita. Lehtien tilaushinnat ovat käsittämättömän suuret, harvaa tieteellistä julkaisua enää painetaan edes paperille. Yliopistot (niiden kirjastot) ovat pakotettuja tilaamaan lehtiä, että yliopisto voisi tutkia ja toimia.

Eikä tieteellinen julkaiseminen aina ole "tieteellistä". On arvostettuja, satoja vuosia ilmestyneitä lehtiä joihin kirjoittajat valikoituvat virka-aseman perusteella, ja lehtien sisältö keskittyy vuosi toisensa jälkeen mitä pirullisemman ja hienostuneemman henkilökohtaisen pilkan luomiseen. Tällaiset kerholehdet ovat varmaankin antaneet idean lehtien arvottamiseen.

Suomalaisten tieteellisten seurojen lehdet ovat syntyneet tarpeesta. Ongelmat ovat olleet erityisen suuret niin sanotuissa kansallisissa tieteissä, jotka käytännössä kaikki ovat humanistisia. Kukaan muualla ei ole ollut kiinnostunut julkaisemaan artikkeleja Suomen historian, kirjallisuuden tai taidehistorian jne erityiskysymyksistä ellei niihin ole liittynyt laajempaa, mullistavaa teoreettista näkökulmaa. Sellaisia kehittelevien tieteilijöiden määrä kansainvälisestikin on melko suppea.

En ole seurannut valmistelutyötä. En tiedä mihin lehtiin minun pitäisi jatkossa kirjoittaa tieteellisiä intohimojani tyydyttääkseni. Suomeksi se ei varmaankaan onnistu, arvelen.

Viime vuoden marraskuussa Pekka Henttonen kirjoitti arkistoalan tutkimuksen julkaisufoorumeista. Valmistelun perusteella arkistoteoriaa ja suomalaisten arkistojen teoreettisia ongelmia voisi rahapisteitä tuottavasti julkaista yhdessä ainoassa lehdessä. Brittiläinen Journal of the Society of Archivists (Routledge) olisi ainoa mahdollinen foorumi. "[J]os tämän mukaan mennään, niin brittiyleisö saa jatkossa < sarkasmi >kovasti kaipaamaansa< /sarkasmi > tietoa suomalaisesta asiakirjahallinnasta", summaa Henttonen oman alansa julkaisemisen tulevaisuutta.


* filosofia.fin juttu aiheesta
* Akateemikot kapinassa Elsivieriä vastaan. Agricola 2.2.2012.

Miinoan kivi

Suomen ja Venäjän välisen rajan rajapyykki numero 681 on Miinoan kivi Kuhmossa. Rajapyykin tehtävää se toimittanut vuodesta 1596. Kuuluisaksi kivi tuli 1800-luvulla kareliaanien myötä, Vienan valtatien varrella ollut kivi pääsi I.K. Inhan valokuvaan veneen vetäjien kanssa. Kivi ja tie sijaitsevat kapealla vedenjakajalla, jonka yli Äänisen vesistöstä tulevat vetivät veneensä jatkaakseen matkaa joko Vienanmereen tai Pohjanlahteen laskevissa vesistöissä.

Rajapyykiksi Miinoan kivi merkittiin Rajasuon sopimuksen perusteella. Kainuun ja Venäjän rajalla on vanhempikin rajakivi, vuotta aikaisemmin 1595 merkitty Rajakankaan kivi Saunajärvellä on myös edelleen rajakivenä.

Inhan ottama kuva nosti Miinoan kiven symboliarvoa. Itse kivi ei ole kummoinen, 1596 hakattujen kolmen kruunun ja venäläisen ristin lisäksi rajamerkkiin on 1827 hakattu U (Uleåborg) ja A Oulun ja Arkangelin kuvernementtien välisen rajan merkiksi. Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajantarkistuksen yhteydessä kiveen merkittiin vuosiluku 1934 ja "Suomi" ja "CCCP".

Sakari Pälsi pettyi kovasti kiven ulkoasuun. Heimoretkeläisten mukana Pälsi päätyi kivelle 1920-luvun alussa, ja kokemuksiaan hän jakoi teoksessaan Karjalan talviteillä (Otava 1922). Miinoan kivestä Pälsi kirjoitti kokonaisen luvun. Kiven koko vaati huomattavaa kirjallista kohotusta.

Koska kivi on edelleen rajapyykki, siihen voi tutustua ainoastaan Rajalaitoksen kirjallisella luvalla. Rajavartiosto edellyttää vähintään kymmenen tutustujan ryhmää ja yli viikkoa aikaisemmin tehtyä lupahakemusta.

Yllä oleva kuva on Karjalaisten pakinoita -lehden näytenumerosta vuodelta 1906. Se lienee yksityikohta Inhan valokuvasta. Lehti julkaisi kuvan kivestä sen suuremmitta selittelyittä, kuva ei ollut minkään jutun kuvitukseksi.  



* Museoviraston tietokortti Miinoan kivestä.