Aurinkotuuli ja Ilmestys

Eilisessä Savon Sanomissa (4.8.2012) toimittaja Jaana Hiltunen arveli, että taidepitäjä Lapinlahden kunnallisvaalien yhdeksi teemaksi saattaisi nousta taide. Täsmällisemmin nimettynä vaalikeskustelujen aiheena saattaa olla Stefan Lindforsin kunnan keskustaan kolmetoista vuotta sitten tekemä Aurinkotuuli -teos (1999).

Aurinkotuuli, tai ”Lapinlahden liikavarvas”, on sijoitettu kuntakeskuksen näkyvimmälle paikalle keskustaa halkovien teiden risteyksessä olevaan liikenneympyrään. Monet vuodet ulkona ovat rapistuttaneet teosta ja se olisi huollon tarpeessa. Hiltusen haastattelema paikallispoliitikko arveli, että olisi jo aika saada paikalle parempi teos. Kunnanjohtaja Marko Korhonen kertoi, että eräs paikkakuntalainen aikoo ottaa kunnallisvaaliteemakseen teoksen poistamisen.

Lapinlahden eteläisessä naapurissa Siilinjärvellä kunnan symboliksi on noussut viitostien varrella korkealla kalliolla oleva Pekka Jylhän Ilmestys (2000). Kultaisena kauriina tai peurana paremmin tunnettu teos joutui keväällä jo toistamiseen ilkivallan kohteeksi. Neljä kajaanilaista nuorta miestä yritti varastaa sen.

Pahaksi onneksi Ilmestys kuitenkin putosi kalliolta ja yksi sen jaloista katkesi. Teräsrunkoinen kauris on ollut kesän korjattavana Pauli Venäläisen taidevalimossa. Seuraavaksi teos viedään uudelleen kullattavaksi ja Ilmestys palaa paikalleen syksyn aikana.

Mikäli on uskominen Lapinlahden kunnan teknisen lautakunnan puheenjohtaja Matti Karppista, niin Aurinkotuuli tulee jatkossakin olemaan lapinlahtelaisten ilo/harmi. ”Jos se vietäisiin pois, mihinkä ne nuoret miehet humalapäissään munasillaan kiipeilisivät,” perustelee Karppinen kantaansa.

Lontoossa 1948

Edellisten Lontoon olympialaisten jälkeen Ilmari Turjan päätoimittama Uusi Kuvalehti julkaisi erikoisnumeron, Olympiakuvalehden menneistä kisoista. Lehdessä kisoja ja suomalaisten menestystä arvioi muun muassa Lauri ”Tahko” Pihkala. Lehti oli osa olympiamielen viritystä, seuraavat kisathan olivat Helsingissä.

Suomalaisten mennyt menestys oli jäänyt taakse. Ainoastaan voimistelijat Heikki Savolaisen johdolla saivat Olympiakuvalehden toimittajilta mainion arvolauseen. Voimistelijat pelastivat Suomen urheilumaineen, tiivisti Pihkala.

Muutamat yleisurheilijat, kuten keihään Tapio Rautavaara, saivat suitsutusta, mutta kestävyysjuoksu oli ”täydellinen Waterloo”. Lontoossa voittaneesta tsekistä, Emil Zatopekista alettiin jo 1948 valmistella sankaria.

Kestävyysjuoksu sai Pihkalan kysymään ”mistä tällainen katastrofi oikeastaan saattoi johtua?” Monipuolisen harjoittelun puutetta piti Pihkala pääsyynä, vaikka muut olivat ehdotelleen sotaa, ravintotilannetta ja teknisiä syitä. Olivatpa jotkut kehdanneet pitää huonon menestyksen syynä pesäpalloa, mutta lajin kehittäjä ei siinä mitään ongelmaa nähnyt. Viinassa ja tupakassa olivat pahemmat syyt, eivätkä urheilujohtajat tässä suhteessa osanneet edustusurheilijoille hyvää esimerkkiä näyttää.

Parhaillaan meneillään olevassa kuulakisassa puolalainen Tomasz Majewski voitti tuloksella 21,89. Edellisen kerran Lontoossa kuulan voitti italialainen Adolfo Consolini olympiaennätyksellä 17,12.

Olympiakuvalehden loppusivuilta löytyi tieto, että kisoihin otti osaa myös eversti Adolf Ehrnrooth. Kenttäratsastus, kuten ratsastuslajit ylipäätään, olivat tuohon maailmanaikaan kovin sotilasvoittoisia. Kenttäratsastuksen voitti ranskalainen kapteeni B. M. Chevallier, Ehrnrooth oli sijalla 20.

Yksi nykyisin olympiaohjelmasta jäänyt laji Lontoossa oli kahden kilometrin tandem-ajo. Yllä kuvassa esitetty voittajien ajoasento kertonee syyn lajin huonoon suosioon. Kullan lajissa otti Italian pari Renato Perona ja Ferdinando Teruzzi. Ajopaikkana oli Uuden Kuvalehden mukaan Herne Hillin velodromi.

Aita

Kustaa Vilkuna kirjoittaa Isien töissä (Otava 1988) aidan olleen vanhan maatalouden aikaan viljan turva. Kun maalaiskylässä eläimet suurimmista pienimpään saivat kulkea vapaasti, niin oli tärkeää erottaa sellaiset alueet joille ei karjaa haluttu päästää. Ajatus oli siis toinen kuin nykyisin, jolloin aita pitää eläimet niille varatulla alueella.

Ympäri Suomen paljon käytetty pisteaita oli tehty pääasiassa hevosia ja lampaita ajatellen. Hyppimishaluiset oriitkaan eivät mielellään pisteaitojen yli menneet.

Vilkuna toteaa kirjassaan vanhan aitaus- ja laidunkäytännön olleen ”metsiä tavattomasti kuluttavan”.

Paimenlanka on vähentänyt aidantekoon käytettävän ajan todella vähiin. Nyt isäntä saa tehtyä päivässä aitaa enemmän kuin entinen kollegansa useammassa kesässä. Muttei entinen tapa Suomen vientiteollisuuden pääartikkelin kasvua uhannut. Nykyisin metsuri kulkee metsässä raivaussahan kanssa ja kaataa aidanteolta säästyneet puut maahan lahoamaan.

Nykynauta ei puista aitaa ymmärrä. Perinnebiotoopin ympärille rakennettu lappuaita on ohikulkeville ihmisille. Lehmille on paimenlanka aidan sisäpuolella.

Langatonta sähköä

Laajakaista ei ole vielä tullut korjatuksi. Vikapalvelusta kertoivat korjaamisen kestävän yhdestä kolmeen päivään. Nopeiden yhteyksien puute tuntuu pyörivän mielessä. Eilen piti kirjoittaa sillasta, tänään Aino Kallaksen kirjasta Langatonta sähköä (Otava 1928).

Aino Kallas vieraili vuonna 1928 Isossa-Britanniassa. Lontoossa ja Englannin maaseudulla hän tapasi koko joukon ajan suurimpia kirjallisia nimiä. Kallas viehättyi maan kirjalliseen ilmapiiriin. Väittelytilaisuuksissa, kokouksissa ja tapaamisissa hän tunsi ilman väreilevän, suorastaan viuhuvan sanallisia sivalluksia. Ilmapiiri oli sähköinen, siitä teokselle nimi.

Kallas tapasi matkallaan muun muassa H. G. Wellsin, Sidney ja Beatrice Webbin, G. K. Chestertonin ja Bernard Shaw'n. Viimeksi mainittu teki suurimman vaikutuksen. Shaw oli armoitettu seuranpitäjä, ja osasi hurmata keskustelukumppaninsa. Kallas luonnehti Shaw'ta Man and superman -näytelmän John Tannerin kaltaiseksi henkilöksi.

Shaw ja Kallas tapasivat Webbien luona Liphookissa, Passfield Cornerissa. Shaw osasi ottaa pohjoisen vieraansa vastaan. Ensimmäisenä hän tiedusteli oliko tämä noita.

Shawn seurassa on hyvin helppo olla, niin täydelleen hän itse ottaa harteilleen koko keskustelun taakan. Puhuminen on hänelle epäilemättä yhtä luonnollista kuin hengitys. Se on kuin sähköryöppyä, aforismeissa, paradokseissa liikkuvaa, kiitävää kysymyksestä toiseen, päistikkaa syöksyvää, sanojen mestarillista palloilua, kokonainen asevarasto ivaa, pilantekoa. Eikä sillä näytä olevan mitään loppua. Se on ehtymätöntä. (s. 26)

Useaan otteeseen Kallas valittelee, ettei hän osaa välittää lukijoille sitä väreilevää sähköä jonka hän koki. Hän toivoi olevansa fonografi, joka olisi voinut tallettaa kaiken kuulemansa.

Langatonta sähköä on alaotsikoltaan Pieniä kirjeitä Lontoosta. Kaikkiaan teoksessa on yhdeksän ”pientä kirjettä”, kaikki perustuvat kirjoittajan näkemään ja kokemaan. Kirja on julkaistu heti tuoreelta, samana vuonna matkan kanssa.

”Kirjeet” tyylilajiltaan liikkuvat esseen ja matkakirjallisuuden välimaastossa. Tämä pieni kirja on hyvin lähellä nykyisiä blogikirjoituksia. Kirjoitustapa lienee ollut hyvin samankaltainen. Heti tuoreeltaa Kallas on kirjannut faktoja ja vaikutelmia, pätkiä keskusteluista.

Vaikka blogikirjoittelu on hyvin monimuotoista, on sillä joitakin yhteisiä ajankohtaisuuteen liittyviä piirteitä. Ja samoja Aino Kallas käytti 1928 raportoidessaan Lontoosta.

Lontoon uusi silta

Euroopan vanhan mantereen erilaisten laitosten ja yliopistojen rakennukset ovat aina viehättäneet iällään. Pitkäikäisillä instituutioilla on yleensä myös vanhat rakennukset. Kun puhutaan esimerkiksi Oxfordin yliopiston uudesta puolesta, niin sekin on jostakin 1700-luvun loppupuolelta.

Kisakaupunki Lontoon uusi Thamesin ylittävä silta on vuodelta 1832. Tosin sitä ei enää ole, se korvattiin 1967-72 rakennetulla nykyisellä. Kuningatar Elisabeth II avasi sillan käyttöön 1973. Puheessa "Lontoon uusi silta" on kuitenkin 1832-1968 käytössä ollut.

Lontoon vanha silta oli käytössä vuodet 1176-1832. Tästä voisi tietysti ajatella, että keskiajan kivisiltoja rakentavat insinöörit olivat huomattavasti taitavampia kuin teollistumisen ajan. Olihan heidän suunnittelemansa silta käytössä yli kuusi sataa vuotta.

Kyse on kuitenkin muuttuneista liikennetarpeista. Keskiajalla sillan konsepti piti sisällään paljon muutakin kuin turvallisen ja nopean Thamesjoen ylityksen.

Vuodelta 1682 olevasta kuvasta näkyy, että Lontoon vanha silta oli rakennettu täyteen erilaisia rakennuksia. Kaikkiaan sillalla oli yli kaksisataa isompaa ja pienempää kauppaliikettä ja kojua.

Kauppiaat pyrkivät aina sellaisille paikoille, joissa liikkuu paljon ihmisiä. Muinaisessa Lontoossa sellainen oli kaupungin halkaisevan joen silta.

Lukuisista rakennuksista voi päätellä, ettei sillan ylitys tapahtunut nopean soljuvasti. Aina joku pysähtyi kaupustelijan luokse ja liikenne seisoi. Saati sitten sillalla olevien kauppojen tavaraliikenne. Lontoon pormestarin mitta tuli täyteen 1722. Lopulta Ison-Britannian parlamentin piti puuttua asiaan, ja kaikki sillan rakennukset saivat purkumääräyksen 1758. Viimeiset purettiin 1762.

Uusi silta oli viisitoista metriä leveä. Se oli huomattava parannus, mutta ei kauan. Jo 1896 sitä piti leventää kahdella ja puolella metrillä. Samanlaisen sillan olisivat osanneet keskiajankin insinöörit tehdä. 1800-luvun brittien julkiset hankkeet eivät olleet niinkään tunnettuja teknisistä innovaatioista, vaan suuresta koostaan.

Autoliikenne lopulta tukki sillan täysin. Siksi siis 1960-luvun lopulla tarvittiin uusi uusi silta.