Kevätretki Korkeakoskelle

Keväällä on paras aika käydä katsomassa Korkeakoskea. Vesi putoaa 36 metriä rotkolaakson pohjalle. Aikaisemmin putousta pidettiin kymmentä metriä korkeampana, mutta tarkistusmittaukset ovat pienentäneet kokoa. Silti edelleen sulamisvedet tekevät koskesta näyttävämmän.

Tylytetty Unknown Soldiers

Hiljan Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1954) ilmestyi uusi englanninnos. Teos julkaistiin tuoreeltaan maailman kielellä, mutta nimettömäksi jääneen kääntäjän Unknown Soldier (1954) ei enää täytä tarkoitustaan. Uudesta käännöksestä vastaa yhdysvaltalainen Liesl Yamaguchi (s. 1984). Hänen työnsä nimenä on Unknown Soldiers (Penguin 2015). Kääntäjä perusteli monikkomuotoa sillä, että Tuntematon sotilas -nimisiä romaaneja on paljon.

Vaikka kustantaja ei ole kehuja kirjan kannessa säästellyt, The Independentille teoksen arvionut Max Liu ei anna niiden ohjata kritiikkiään. Liulle ei Tuntemattomasta kelpaa oikein mikään, ei sodan kuvaus, henkilöhahmot eikä käännöskään.

Kirjan paksuus oli Liulle vihjannut, että kyseessä olisi suomalainen versio Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Kävi kuitenkin ilmi Linnan olevan enemmän Dostojenskin kaltainen kertoja. Liu kaipaa teoksen alkuun henkilöluetteloa, koska sotilaiden suuri määrä ei pysy hänen päässään. Hän kertoo ihmetelleensä, että ovatko nämä miehet Koskelan vai Lehdon johdossa.

Linnan kieli on Liun mielestä raskaasti adjektiiveilla ladattua ja kliseistä. Kääntäjää hän moittii amerikkalaisten murteiden käyttämisestä. Ei kai kukaan usko suomalaisten puhuneen nykyamerikkalaisten tavoin?

Jatkosodan kulku on Liusta tylsä. Keskellä sotaa (ja teosta) on pitkä jakso jolloin ei tapahdu oikeastaan mitään. Rokka on tuon jakson ainoa energisempi tapaus. Kuten Suomen sota Neuvostoliittoa vastaan, on Linnan romaani yhtä rahjustamista. Liu ymmärtää, että Linnan tarkoitus on kirjoittaa pienten valtioiden asemasta maailmassa. Mutta ei taida se kirjalliseksi aiheeksi hänelle riittää.

Suomalainen klassikko teos saattaa olla, mutta ei Linna ole Dostojevskin, Melvillen tai Knausgaardin veroinen. "Kuten sodassa, suomalaisten on parempi pysyä erossa venäläisistä", päättää Liu tylytyksensä.

Soisi kirjan löytävän suopeamman kriitikon käsiin. Ehkä historia toistaa tässä itseään. Eivät suomalaiset kriitikot, Toini Havu etunenässä, kovin suopeasti kirjan ilmestyessä siitä kirjoittaneet.



* Max Liu. A Finnish 'War and Peace' - without the interesting bits. The Independent 7.5.2015.

17/2015 Markettityömaa

Markettityömaalla kellarikerros hahmottuu ja seiniä nousee entistä enemmän. Kohta päästäneen routasuojaukseen. Edellinen osa.

Darienin katkos

Yleisradion ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen on matkannut Panamerica-tiellä Keski-Amerikan halki. Raportteja Ylen sivuilta ja facebookista seuratessa tuli jälleen kerran mieleen usein maailmankarttaa katsoessa unohtuva asia. Pohjois-Amerikasta ei luontevasti pääse maitse Etelä-Amerikkaan.

Panamerikan valtatie (Pan-American Highway) on pisimmillään määritelty tieksi Argentiinasta Alaskaan, 48 000 kilometrin mittaiseksi reitiksi. Tosin näin pitkää tietä ei ole olemassa. Siitä puuttuu noin sadan kilometrin mittainen pätkä Panaman ja Kolumbian välillä. Pohjoisessa tie päättyy Panaman Yavizan kaupunkiin Rio Chicon pohjoisrannalle, etelässä tie loppuu Turbon kaupunkiin Karibianmeren rannalle.

Puuttuvaa tieosuutta kutsutaan Darienin katkokseksi, Darien Gapiksi. Jos luonnonolosuhteet olisivat alueella helpommat, tie olisi luultavasti rakennettu jo kauan aikaa sitten. Alue on kuitenkin hyvin vaikeakulkuista soiden ja jokien halkomaa viidakkoa. Tyynen valtameren puolen seitsenmetrinen vuorovesi ja runsaat sateet pitävät aluetta tehokkaasti kosteana. Nykyisin molemmin puolin rajaa on luonnonsuojelualueet, joista suurempi on Panaman puolella oleva Darienin kansallispuisto. Alueen luontoa pidetään monipuolisimpana maailmassa, koska samalla paikassa kohtaavat Pohjois- ja Etelä-Amerikan fauna ja flora.

Yhdysvallat yritti rakennuttaa tietä 1920-luvulla, mutta työ jäi kesken. 1900-luvun puolivälissä katsottiin parhaaksi olla rakentamatta tietä ja pitää Keski-Amerikan eteläpää karjataudit pysäyttävänä vyöhykkeenä. Etelä-Amerikassa riehuvaa suu- ja sorkkatautia ei haluttu Yhdysvaltoihin. Läpikulkematon viidakko toimi esteenä hyvin. Tautia on pohjoispuolella tavattu viimeksi vuonna 1954.

Amerikan halki kulkevaa tietä ei kuitenkaan ole ajatuksena hylätty, vaan sitä on suunniteltu tasaisin väliajoin. 1970-luvulla hanke kaatui poliittisiin ongelmiin. Vuonna 1994 valmistuneessa raportissa tien ympäristövaikutuksia pidettiin tuhoisina alueen erikoiselle luonnolle. YK suosittikin ettei tietä tehtäisi. Viimeisimmissä suunnitelmissa on ollut suurille rekoille sopiva pysyvä lautta yhteys Panaman ja Kolumbian välille.

Ylen Mäkeläinen kulki Panamerikaa sen lyhyimmän määritelmän mukaan Panamasta Guatemalaan. Reitillä on runsaasti maita, erilaisia maisemia, historiaa ja kulttuuria. Kannattaa tutustua hänen kolmeviikkoiseen matkaan.


* Panamericana – matkalla väkivallan ytimeen. Yle

Maantieryöväreiden paluu

Kilpisjärven koululaisten palaneet luokkaretkirahat paljastivat koko Suomelle millaiset pankkiolot Lapissa ovat. Kilpisjärveläisen on matkattava Rovaniemelle saadakseen talletettua käteistä Nordean tililleen. Muut mahdolliset paikat koko maakunnassa ovat Tornio ja Kemi. Kaiken lisäksi tallettajan on oltava pankkikonttorissa tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan, pelkkä aukioloaikaan asioiminen ei riitä.

Jo pidempään on puhuttu feodaalisen yhteiskunnan paluusta. Uuden ajan feodaaliherroiksi on nimitelty Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroosin kaltaisia uusrikkaita. Feodaalisen yhteiskunnan merkkejä voi nähdä yläluokan lisäksi myös muilla yhteiskunnan tasoilla. Nordean konttoreiden tarkat ja rajatut rahanvastaanottoajat ovat omiaan luomaan Pohjois-Suomeen kokonaan uuden ammattikunnan, maantierosvot.

Feodaalisen ajan yhteiskunnassa ihmisten sosiaaliturva oli heikko. Samoin alamaisten turvallisuus oli heikko. Poliiseja tai sotaväkeä ei riittänyt turvaamaan alamaisten henkeä tai varsinkaan omaisuutta. Noiden aikojen suurin auktoriteetti Aristoteles pitikin maantierosvoutta yhtenä ihmisten luonnollisena elinkeinona.

Jos feodaalistumiskehitys jatkuu voinemme olettaa, että Rovaniemelle tai Tornioon suuntaavia pien- ja perheyrittäjien autoja tullaan ryöstämään säännöllisesti. Metsistä tielle hyökkäävät rosvojoukot täydentävät näin käteisen rahan tarpeitaan.

Viimeksi Suomessa lienee ollut laajempaa maantierosvousta 1700-luvulla isonvihan aikaan. Noina aikoina tiedetään ryöstetyn muun muassa veronkerääjiä. Silloisille paikallisruhtinaille ei ryöstöt kelvanneet syyksi olla maksamatta heille kuuluvia maksuja, joten samat verot saatettiin metsärosvojen vuoksi kerätä kahteen kertaan.

Suomalainen paikannimistö on säilyttänyt tietoa maantie- ja metsärosvojen suosimista kohteista. Volo-, volon- tai volokki-nimisissä paikoissa on ainakin pelätty tai uskottu oltavan ryöstövaarassa.

Toivottavasti ei kuitenkaan noihin aikoihin palata. Jimin Lapin poliiseista ei ainakaan ole ryöstäjille pelotteeksi.