Tuomas Henrikki Kumpulaisen näkymätön läsnäolo

Eilen vietettiin Iissä Iijoen partaalla KulttuuriKauppilan kesäkauden päättäjäisiä. Tilaisuus oli osa meneillään olevia Muusajuhlia. Pääesiintyjänä tilaisuudessa oli Mikko Perkoila, jonka hämärtyvään iltaan suunnittelema ohjelmisto kärsi siitä, että ilta hämärtyikin pohjoiseen tapaan myöhemmin. Ohjelmisto oli muutoinkin musiikkipitoinen. Illan runollisesta annista vastasivat Oulun seudun lausujien Junassa matkalla -runomusiikkiesitys ja Sari Maanhallan ja Kaisa Halmkronan urakoimat runomuotokuvat.

Parhaiten mieliin illan esityksistä jäi Tuomas Henrikki Kumpulaisen performanssi Per se nelonen. Kumpulainen luotti äänen voimaan, ja sillä hän saikin yleisön mukaansa hyvin. Vasta esityksen loputtua mies itse näyttäytyi.

Kumpulainen jostakin näkymättömistä kuvaili mitä performanssissa tapahtui. "Lavan keskellä on jättiläiskokoinen fallos, jonka ympärillä tanssii aataminasuinen taiteilija." Kumpulainen ei tyytynyt kuvailemaan, vaan hän kertoi myös mitä taiteilija ajatellut sanoa milläkin kuvaillulla teolla. Kumpulainen kertoi myös, millaisista mielleyhtymistä äidin kotipaikalta Inarin Kutturassa vietetyistä lapsuuden kesistä performanssin osat olivat syntyneet.

Yleisö alkoi jo epäillä tarinan tulevan nauhalta, mutta Kumpulainen reagoi yleisöpalautteeseen nopeasti ja napakasti. Performanssin loppupuolella eräs alkoholin rohkaisema alkoi etsiä minne mikrofonin piuha johtaa, mutta muu yleisö opasti etsivää käsillä osoittaen: "Tuomas Henrikki on puun latvassa". Juuri kuten Kumpulainen oli hetkeä aikaisemmin kuvaillut. Lopulta hän paljasti itse paikkansa heittämällä lavalle Tiivi-Taavin.

Kumpulainen sai puhumalla yleisöstä houkuteltu lavalle rummunsoittajan. "Soita kiihtyvää, alkukantaista rytmiä", kehoitti ääni jostakin samalla kuvaillen performanssin seuraavaa osaa.

Erittäin mielenkiintoinen ja mieleenpainuva esitys.

Tuomas Henrikki Kumpulainen.

Kolme luukkua auki

Pohjois-Pohjanmaan joissa on vettä. Oulujoessakin, vaikka Siikajoen tulvat ovat suuremman huomion keränneet.

Ylempänä Oulujokea Muhoksella kuulema satama on muuttunut saareksi. Merikosken padossa oli eilen kaikki kolme avattavaa luukkua auki. Uutisen mukaan juoksutus oli kahdeksansataa kuutiota sekunnissa. Se näkyi vedenpinnan alenemisena padon yläpuolella.

Patosillalle ja Hupisaarille oli kerääntynyt paljon ihmisiä seuraamaan kosken kuohuntaa. Jyly oli kunnioitettava.

Suomelle kultaa

Neljä vuotta sitten tänään Satu Mäkelä-Nummela voitti kultaa Pekingin olympialaisten trap-ammunnassa. Samana päivänä neljä vuotta sitten Suomi sai toisenkin mitalin, Henri Häkkinen sijoittui kolmanneksi 10 metrin ilmakivääriammunnoissa. Kaikkiaan Suomi sai Pekingistä neljä mitalia, Mäkelä-Nummelan kullan ja Häkkisen pronssin lisäksi Sanna Stén ja Minna Nieminen soutivat kevyessä pariairokaksikossa hopeaa ja Tero Pitkämäki heitti keihästä pronssimitalin verran.

Tänään illalla on kovasti odotettu keihäsfinaali. Kolme suomalaista on mukana, myös Tero Pitkämäki. Pekingin kisoissa keihäsfinaali oli 23. elokuuta, kisathan alkoivat hieman myöhemmin kuin meneillään olevat Lontoon kisat. 08.08.08 oli kaunis numerosarja, ja kiinalaisten mukaan paljon onnea tuottava.

Kiinalaiset elvyttivät neljä vuotta sitten taideolympialaisten perinteen. Taide oli mukana Tukholmasta 1912 Lontooseen 1948, ja näissä kisoissa taiteilijoille jaettiin mitalit arvostelutuomareiden antamin äänin aivan kuin urheilulajeihin osallistuville.

Suomalaiset katkaisivat taideolympialaisten perinteen. Virallinen päätös lopettamisesta tehtiin 1954, perusteena oli taiteilijoiden pyrkimys ammattilaisuuteen. Olympiaihannehan oli amatööriys, rahallinen pyyteettömyys. Taitelijat eivät siihen sopineet, koska he yrittivät elää taiteellaan. Tämä oli todettu jo vuoden 1949 raportissa, ja suomalaiset kisajärjestäjät olettivat sen pitävän. Kun vuonna 1951 Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) päättikin sisällyttää taiteet Helsingin kisojen ohjelmaan, suomalaiset protestoivat. Ei olisi enää aikaa ja mahdollisuutta lisätä uusia lajeja, ja vastalause hyväksyttiin.

Uusissa taideolympialaisissa teoksia ei arvoteta muutoin kuin näyttelyn valintavaiheessa. Kaikki valitut taiteilijat saavat osallistumisestaan muistoksi kultamitalit. Tästä sai radion Kultakuume eilen aiheen uutisoida:

Suomi on sittenkin saanut kultaa Lontoon olympialaisissa! Mitalistit ovat kuvataiteilijoita, heidän nimensä ovat Tero Annanolli ja Inkeri Makkonen. Heidän teoksensa on valittu 500 taiteilijan joukosta ja niitä on esitelty Lontoon Barbican Centerissä, Olympic Fine Arts -näyttelyssä. Kumpikin taiteilija saa osallistumisestaan kultamitalin. 

Pekingissä uudelleen henkiin herätetty taideperinne on Lontoossakin kiinalaisten hoitama. Kiinan kansantasavalta suunnittelee suurta taidemuseota, jonne olympialaisissa esillä ollut taide tulisi pysyvästi esille. Valmistumisesta kuulemme varmasti.

Taitaisi Tero Pitkämäen (tai Mannion tai Ruuskasen) keihään kultamitali olla kuitenkin mieluisampi kuin Annanollin tai Makkosen.



(kuvassa arkkitehti Yrjö Lindegrenin Lontoon olympiakisoissa 1948 kultamitalin voittanut Varkauden urheilukeskuksen suunnitelma)

Manaran Lumimies

Ensimmäinen Milo Manaran suomeksi julkaistu albumi oli Lumimies, jonka Jalava julkaisi Sarjakuvien mestareita -sarjassa vuonna 1987 (n:o 16). Teos ei ollut sitä tyypillisintä Manaraa, joskin suomalaiset olivat saaneet tutustua Manaran naisiin jo aikaisemmin sarjakuva-antologioissa. Jalavan mestareiden sarjaan valinta oli aivan oikea. Lumimiehessä Manara on panostanut juonenkehittelyyn muita teoksiaan enemmän.

Lumimiehessä on Gianfranco De Turrisin ja Sebastian Fuscon kirjoittama esipuhe, jossa valotetaan Himalajan lumimiehen havaintohistoriaa. Syyskuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1921 Lhakpa Lan solassa yli 6800 metrin korkeudessa englantilaisen Howard-Buryn retkikunnan nepalilaiset kantajat hätääntyvät. Ilma oli mitä parhain, ja hangessa näkyi useiden eri eläinten jälkiä. Nepalilaiset säikähtivät jälkiä, jotka näyttivät paljaiden ihmisjalkojen jättämiltä.

Tuolloin eurooppalaiset saivat ensimmäistä kertaa kuulla Metch-Kang-Mistä, likaisesta (tai inhottavasta) lumimiehestä. Retkikunnan johtaja Charles Howard-Bury (1881-1963) raportoi sherpojen uskomuksista Daily Telegraphille. Jotenkin uutisoinnissa jäi kokonaan varjoon se, että Howard-Bury piti jälkiä eläinten tekeminä.

Himalajan korkeita huippuja ja lumimiehiä jahtasivat lukuisat retkikunnat seuraavat kolmekymmentä vuotta. Mount Everestin valloittamisen jälkeenkin lähetettiin erityisiä lumimiesretkikunta. Tuloksena oli vain epämääräisiä näköhavaintoja huonoissa olosuhteissa ja muutamia kipsivaloksia jäljistä.

Sherpojen myytistä tuli koko ihmiskunnan omaisuutta. Sarjakuvan maailmassa lumimies, jeti on ollut Himalajan vakioasukas. Kuuluisin jetin esiintyminen lienee Tintti Tiibetissä-albumissa. Hergén studiolla sarjakuvaa tehtiin vuosina 1958-59.

Manaran tulkinta Lumimiehestä liittää jetin osaksi länsimaissa positiivisina pidettyjä Himalajan seudun asioita ja ilmiöitä. Päähenkilönä on Charles Bruce, joka johti toista Himalajalle lähetettyä retkikuntaa. Hahmo on saanut nimen todellisuudesta, vuonna 1922 retkikuntaa johtaneella ja Manaran hahmolla on vain vähän yhteistä.

Aika on syönyt osin tarinan terää. En olisi enää niin luottavainen länsimaisen ihmisen kykyyn tehdä parannusta kuin sarjakuvan ensimmäisen kerran lukiessani 1987.

Terho Sakki: Primavera II

Kuopion kampuksella Savilahden rannalla kulkiessa vastaan tuli Oulusta tuttuja muotoja, Terho Sakin Primavera II (1991).  Samaa muotokieltä Sakki on käyttänyt Ouluun tekemässään Merikosken muusissa (1985).

En tiedä missä, ja onko ylipäätään missään, Primavera I. Kuvataidematrikkelissa tiedot Sakista (1930-1997) näyttävät päättyvän vuoteen 1986, eikä kukaan näytä innostuneen fanittamaan taiteilijaa netissä.