Manaran Lumimies

Ensimmäinen Milo Manaran suomeksi julkaistu albumi oli Lumimies, jonka Jalava julkaisi Sarjakuvien mestareita -sarjassa vuonna 1987 (n:o 16). Teos ei ollut sitä tyypillisintä Manaraa, joskin suomalaiset olivat saaneet tutustua Manaran naisiin jo aikaisemmin sarjakuva-antologioissa. Jalavan mestareiden sarjaan valinta oli aivan oikea. Lumimiehessä Manara on panostanut juonenkehittelyyn muita teoksiaan enemmän.

Lumimiehessä on Gianfranco De Turrisin ja Sebastian Fuscon kirjoittama esipuhe, jossa valotetaan Himalajan lumimiehen havaintohistoriaa. Syyskuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1921 Lhakpa Lan solassa yli 6800 metrin korkeudessa englantilaisen Howard-Buryn retkikunnan nepalilaiset kantajat hätääntyvät. Ilma oli mitä parhain, ja hangessa näkyi useiden eri eläinten jälkiä. Nepalilaiset säikähtivät jälkiä, jotka näyttivät paljaiden ihmisjalkojen jättämiltä.

Tuolloin eurooppalaiset saivat ensimmäistä kertaa kuulla Metch-Kang-Mistä, likaisesta (tai inhottavasta) lumimiehestä. Retkikunnan johtaja Charles Howard-Bury (1881-1963) raportoi sherpojen uskomuksista Daily Telegraphille. Jotenkin uutisoinnissa jäi kokonaan varjoon se, että Howard-Bury piti jälkiä eläinten tekeminä.

Himalajan korkeita huippuja ja lumimiehiä jahtasivat lukuisat retkikunnat seuraavat kolmekymmentä vuotta. Mount Everestin valloittamisen jälkeenkin lähetettiin erityisiä lumimiesretkikunta. Tuloksena oli vain epämääräisiä näköhavaintoja huonoissa olosuhteissa ja muutamia kipsivaloksia jäljistä.

Sherpojen myytistä tuli koko ihmiskunnan omaisuutta. Sarjakuvan maailmassa lumimies, jeti on ollut Himalajan vakioasukas. Kuuluisin jetin esiintyminen lienee Tintti Tiibetissä-albumissa. Hergén studiolla sarjakuvaa tehtiin vuosina 1958-59.

Manaran tulkinta Lumimiehestä liittää jetin osaksi länsimaissa positiivisina pidettyjä Himalajan seudun asioita ja ilmiöitä. Päähenkilönä on Charles Bruce, joka johti toista Himalajalle lähetettyä retkikuntaa. Hahmo on saanut nimen todellisuudesta, vuonna 1922 retkikuntaa johtaneella ja Manaran hahmolla on vain vähän yhteistä.

Aika on syönyt osin tarinan terää. En olisi enää niin luottavainen länsimaisen ihmisen kykyyn tehdä parannusta kuin sarjakuvan ensimmäisen kerran lukiessani 1987.