Ilkka Malmbergin lauantaiessee Eliitti ja moukat keskustelutti paljon eilen ja varmaan vielä tänäänkin. Yksi Malmbergin esittämä konkreettinen huoli oli, että miten voi välttyä tulemasta uuden käsittämättömän taiteen ja kulttuurieliitin huijaamaksi?
Ne taiteilijat on kanssa ihmisiä. Eipä äkkiä tule mieleen sellaista ammattiryhmää, jonka joku jäsen ei olisi joskus muita sahannut linssiin. Jos alkaisi pelätä, että kauppiaat, pankkiirit, byrokraatit, kiinteistönvälittäjät jne. hoitavat omia roolejaan yhteiskunnassa ainoastaan muita kusettaakseen, niin mitä elämästä silloin tulisi? Uudet tuotteet jäisivät ennakkoluulojen vuoksi kaupan hyllyihin, rahat sijoittamatta kun ei korkeakorkoisia määräaikaistilejä ole, avustukset hakematta kun kunnanvirastossa ei olisi henkilöä jolta kasvokkain kysyä neuvoa ja asunnot ostamatta ylihintavedätyksen ja homeen pelossa.
Riskinottaminen taidenautinnon saamiseksi on kuitenkin melko pieni verrattuna esimerkiksi vaikkapa opiskelupaikan valintaan. Uusiin sarjakuviin, romaaneihin ja runoihin voi tutustua ennen ostamista vaikka kirjastossa tai ihan myymälässä. Jos ei nappaa, niin sen voi laittaa takaisin hyllyyn toisen lainattavaksi tai ostettavaksi. Taidemuseoista ja gallerioista voi kävellä ulos. Samoin teatterista tai konsertista ainakin väliajalla. Savonlinnan oopperajuhlilla lähes joka esityksessä joku havaitsee ensimmäisen näytöksen aikana, ettei ooppera ole hänen lajinsa ja kävelee kesken ulos.
Malmbergin ajatus siitä, että "kaiken" pitäisi olla "kaikkien" ymmärrettävissä, jos ei muuten niin asiantuntijoiden opastuksen avulla, on melkoisen perussuomalainen taidekäsitys. Malmberg itsekin kertoi samassa jutussa, että hän oli huijannut kirjallisuuskriitikkoa itse kirjoittamallaan saarikoskella. Absoluuttisia asiantuntijoita ei ole olemassa, kuten Malmberg on itse todistanut, mutta samassa jutussa hän kaipaa absoluuttista asiantuntijuutta ihmisten opastajiksi siitä mikä on arvostettavaa taidetta ja mikä ei.
Aku Ankan taskukirja on yllättävän hienosti ajanhermolla monissa keskusteluttavissa aiheissa. Uusimmassa (397 Perhosvaikutus) käydään sivulla 336 seuraava sananvaihto:
- En ymmärrä nykytaidetta laisinkaan. Tuo taulu on kammottava.
- Se on peili, Hjalmar.
7 kommenttia:
Ehkä juuri tuo ymmärtämisen vaade onkin se sudenkuoppa. Gaston Bachelard sanoi runoudesta jotain siihen tapaan, että se toimii siten, että runo jää kajahtelemaan lukijansa sieluun. Uskon, että sama toimii kaiken taiteen suhteen: kolahtaa tai ei kolahda.
Sattumalta aamupäivällä törmäsin kuvanveistäjä Emil Vikströmin kirjoitukseen vuodelta 1911, jossa hän käsittelee taiteen ymmärtämistä. Vikström pitää palauttaa lausunnon taiteen ymmärtämättömyydestä ymmärtämisen määritelmiin.
Väärä se on ainakin useimpien normaalilahjaisten ihmisten suhteen, jos taiteen ymmärtämisellä tarkoitetaan alkeellista syntyperäistä kykyä vastaanottamaan taidevaikutelmia kaikkein yksinkertaisimmassa muodossaan. Eipä ole esimerkiksi täysin normaali se lapsi, joka ei pienestä pitäen tunne kiintymystä outoihin muotoihin, silmäänpistäviin väreihin, kuviin ja piirustuksiin. Mitä tämä taipumus on muuta kuin niiden sielunvoimain alkeellisin ja yksinkertaisin itiö, joiden korkeampi kehityskanta on itsetietoinen taiteen ymmärtäminen ja taiteellinen toiminta. Ja tekisipä mieleni väittää, että hyvin harva on se täysi-ikäinenkin ihminen, joka ei tuntisi kauniin jonkunlaisen ilmenemismuodon vaikuttavan jotain mielihyvän tunnetta. Jokainen, joka sellaista tuntee, ”ymmärtää” taidetta tavallaan, s. o. hänessä on alkeellista vastaanottavaisuutta taiteelle, eikä hän siis ole oikeutettu antamaan itsestään sitä halventavaa ja alentavaa tuomiota, ettei ollenkaan ymmärrä taidetta. Sanoin ”halventavaa ja alentavaa” koska se väite sisältää tunnustuksen siitä, ettei ole varsin täysilahjainen.
Keskustelua on siis ainakin sen sata vuotta Suomessakin. Malmberg tuntee perusargumentaation, ja jutussaan kiirehtii tyrmäämään nämä Vikströmin esittämät vastaväitteet. Hän on yrittänyt, todella yrittänyt.
Ehkä olisi hyvä, että Malmberg seuraavaksi avaisi sitä millaista ymmärtämystä hän tavoittelee, toivoo taiteelta saavansa.
Taas kävi näin. Kaikki puhuvat nykymusiikin "ymmärtämisestä", kun minä kirjoitin sen "aukenemisesta". Ja sitten ihmetellään, miksi vaadin ymmärtämistä. Ilkka Malmberg
"Uutta ja vaikeaa tuli ymmärtää."
"Miksi lukea kirjaa, jota ei ymmärrä?"
"Nykymusiikki oli minulle vierasta kieltä, en ollut oppinut ymmärtämään sitä."
"Käpristyneestä nykylyriikasta en aika ajoin ymmärrä mitään."
"MUTTA KUKAPA MEISTÄ haluaisi kuulua siihen Kevätuhrin ymmärtämättömään katsomoon."
???
Minusta tuo Emil Vikströmin määritelmä on oikein oiva. Se pureutuu siihen olennaiseen, eli jo lapsuudessa tapahtuvaan taiteen ja ilmaisun rakastamiseen. Itse olen huomannut, että kaikki outo taiteessa "nyrjäyttää" pään mukavalla tavalla - ehkä vanhat hermoradat ottavat silloin uusia suuntia ja synapsit napsahtelevat toisiinsa ennalta määräämättömällä tavalla. Tämä outous voi tuntua joskus tosin hyvinkin epämukavalta, mutta ei se taidetta tee huonoksi siitä syystä.
Vikströmin kirjoitus kokonaisuudessaan linkin takana.
Puhuin nykymusiikista. kts. edellä.
Lähetä kommentti