keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Mobilia-palkintoehdokkaana

 Väitöskirjani Koeajoja on tieliikennehistorian Mobilia-palkintoehdokkaana. Palkinto jaetaan Mobiliassa 28. tammikuuta 2022. Parin vuoden välein jaettavan palkinnon saajiksi ehdolla on kaikkiaan neljätoista teosta. 


• Jari Kurkinen: Asta Salomäki – Kahdeksan vuosikymmentä liikenteen ja kaupan parissa (2020)

• Jari Kurkinen: Jari Välikangas Oy – Härmäläisen yrittäjäsuvun tarina (2020)

• Kari Sane: Helsingin liikennevalojen historia (julkaistu verkossa)

• Hannu Laitinen: Sukulan linja Oy (Linja-auto- ja koriteollisuusmuseo Lavia Oy, 2020)

• Reijo Valta: Koeajoja – Auton käyttöönotto Suomessa 1900–1918 (Jyväskylän yliopisto, 2021)

• Kimmo Kiiski ja Matti Tolvanen: Uusi tieliikennelaki 2020 (Edita 2021)

• Jake Nyman: Oi niitä autoja. Tarinoita ja musiikkia muistojen valtateiltä (Gummerus, 2021)

• Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat (Minerva Kustannus Oy, 2021)

• Jukka Vesterinen: Henkilöautoja Suomesta (Alfamer, 2019)

• Jussi Muotiala: Pappa-Tunturista Tigeriin (Alfamer, 2020)

• Panu Nykänen: Kun tietokoneet ottivat ohjat. Autoalan koulutuksen kasvu ja kansainvälistyminen. Vuodet 1960–2010. (Suomen Autoteknillinen Liitto ry, 2020)

• Jussi Jäppinen: Viimeisen kesän maisemia. Aikamatkailua Suomessa 1939–2019 (Atena, 2019)

• Jouni Koskiniemi: Siellä kuljetimme kerran (Jouni Koskiniemi, 2021)

• Johanna Erjonsalo ja Jetro Stavén: Tie vie – museotiet suomalaisuuden peilinä (verkkonäyttely, 2021)


Palkintoa on jaettu vuodesta 2004 lähtien. Edellisen kerran sen voitti Pirkko-Liisa Kastarin teos Artturi Tiura, linja-automiehen elämä ja autot (2019).

maanantai 8. marraskuuta 2021

Maailman pohjoisin tammi

 


Sunnuntai kului mukavissa äänimaailmoissa Haaparannan rautatieasemalla Haparator-äänifestivaalilla. En aikaisemmin ole käynyt rautatieaseman sisätiloissa, rakennus on pitkään ollut paikallinen nuorisotalo. Nyt junaliikenteen alettua uudelleen Haaparantaan saakka, talo on alkuperäisessä käytössään. Junavuorojen väliin sunnuntai-iltapäivänä mahtui myös taidetapahtuma.

Aseman seinällä oli vanha pohjoisten seutujen kartta. Muutamin paperinuolin kerrottiin Lapin nähtävyyksistä. Hieman Haaparannan kaupungin eteläpuolella oli Ruotsin itäisin piste, Aavasaksalla oli tsaarin jahtimaja ja aivan Tornion ja Haaparannan rajan tuntumassa maailman pohjoisin tammi.

Kyselin paikallisilta onko tammea vielä olemassa, mutta tämä nähtävyys oli nykyisille ihmisille tuntematon. Festivaalin loppuessa oli jo niin pimeää, ettei tammea toimittanut samalla reissulla lähteä etsimään.

Metsämuseo Luston kokoelmissa on Erkki Laitakarin vuonna 1938 ottama valokuva, joka esittää Suomen pohjoisinta tammea. Ruotsin puolella ilmeisesti sama puu oli nimetty maailman pohjoisimmaksi?

Pohjoisin tammi ei enää ole, jos se enää on olemassakaan. Vuoden 1952 Silva Fennicaan kirjoittamassaan artikkelissa Paavo J. Ollinmaa kertoo 

Maamme pohjoisin istutettu tammi ei kasvane enää Torniossa, kuten viime aikoihin saakka asia on ollut, vaan todennäköisesti Kolarin Vaattojärvellä mv. Vieno Kortelaisen talon pihalla.

Nyttemmin pikaisen googlailun perusteella Ruotsissa kasvaa tammia ainakin Kiirunan korkeudella. Suomessa samoja puita on ainakin Rovaniemen Juurakkotiellä, jos Kolarin puu ei ole tänne asti selvinnyt. Norjassakin tammia on istutettu eri paikkoihin. 


Vanhat sanomalehdet kertovat


Lehtitietojen mukaan Tornion tammen olisi istuttanut konsuli Karl Adolf Govenius vuonna 1863. 1900-luvulle tultaessa puu sijaitsi Rantakadun (nyk. Länsiranta) varrella Soveliuksen/Sallisen puutarhassa. Istuttaja kerrottiin kuparilaatassa, joka oli kiinnittetty puuhun.

Varhaisin maininta tammesta on Tornion Uutisissa heinäkuussa 1906.

Huolimatta ijästään, noin 30 vuotta, on tammi hyvin kestänyt pohjolamme kylmät ja myrskyiset talvet ja kesät. Tuota merkillisyyttä käyvät täällä kävijät, etenkin naapurimaasta, katselemassa. Ja näkemisen arvoinen se onkin, sillä se on tuuhea kuin konsanaan Etelä-Suomessa kasvanut. Tämä puu olisi jotenkin vahva, jos ei se maan pinnalta olisi haarautunut kahdeksi rungoksi.

Ruotsalaisten lisäksi puu alkoi saada mainetta kotimaassa. Vuonna 1907 Limingan kansanopistolaiset kävivät tutustumassa tammeen.

Puu on saanut paikallista mainetta, ja sitä pidettiin arvossa. Kesällä 1909 tammesta oli katkottu oksia. Siihen reagoitiin useilla yleisönosastokirjoituksilla paikallisissa lehdissä. Yksi puun kohtelusta huolestunut kirjoitti Tornion Lehdessä:

Tiettävästi on se maailman pohjoisin tammi ja herättääkin muukalaisten huomion kuullessaan siitä. Sentähden onkin tieto siitä levinnyt kaikille Euroopan kulmille.

Pohjoisessa menestynyt tammi sai sen omistajan tekemään muitakin kokeiluja. Tornion Uutiset kertoi elokuussa 1912 hänen saaneen omena- ja päärynäpuut kukkimaan, tosin puita oli pidetty juhannukseen saakka sisällä. Samana vuonna tammi oli tehnyt ensimmäiset terhonsa.

Tornion tammi katoaa kotimaisista lehdistä pariksi vuosikymmeneksi kunnes 1930-luvun lopulla sitä esitellään useissa lehdissä yksittäisenä pikkutietona. Torniosta tehdyissä reportaaseissa tammi mainittiin paikallisena erikoisuutena. Lokakuussa 1939 Karjala kertoi:

Katselemme kunnioituksella puuta, jota on hoidettu huolellisesti, mm. on molempien runkojen tueksi oksien alapuolelle kierretty rautalankaa asianomaisine, kuorta suojelevine puunkappaleineen.


  Puun myöhemmistä vaiheista ei ole vielä tietoja. Selvittelen asiaa.


torstai 14. lokakuuta 2021

Kulttuurikurmuutus onkin iltalypsy hevosurheilulle

 


Muutama päivä sitten kulttuuriministeri Kurvinen piti tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin tarkennetusti miten kulttuurialan tukia pienennetään Veikkausvoittovarojen supistuttua. Erityisesti liipaisimella olivat kulttuurilehtien ja vähälevikkisen kirjallisuuden tilaus- ja ostotuet kirjastoille. Ne oli tarkoitus lakkauttaa kokonaan.

Kurvinen oli pitänyt tiedotustilaisuutensa kesken hallituspuolueiden neuvotteluiden. Pääministeri Marin ei pitänyt menettelyä hyvänä, ja onkin vakuutellut kulttuurialan 18 miljoonan löytyvän jostakin toisaalta. 

Tänään illalla keskustan pelikuvio paljastui. Maa- ja metsätalousministeri Leppä tuli julkisuuteen kertomaan, että jos kulttuurille kompensoidaan veikkausrahojen menetys, niin se täytyy tehdä myös hevoskasvatukselle ja -urheilulle.

Leppä on pitänyt tätä ajatusta esillä koko ajan, mutta suurta medianäkyvyyttä se ei ole saanut. Esimerkiksi 2019 hän vaati Kuninkuusraveihin suurempia palkintoja ja syyskuussa 2020 hän tviittasi: "Hevoskasvatus ja -urheilu vaatii vakaan rahoitusnäkymän, jotta jalostustoimintaa voidaan suunnitella pitkäjänteisesti". Tänään hän on toistanut vaatimuksen.

Kulttuurialan ihmisten ja hevosten saamien palkkioiden määristä on keskusteltu aika ajoin jo pitkän aikaa. 1980-luvulla näyttelijöitä ja kulttuuriystäviä järkyttivät tiedot, että Rauta-ajan kuvauksiin osallistuneet hevoset saivat suuremman korvauksen kuin pienemmissä rooleissa olleet näyttelijät. 

Nyt käynee siis niin, että jos kirjastojen kulttuurilehtitilauksia tai vähälevikkistä kirjallisuutta halutaan tukea, niin Kuninkuusraveihin on annettava korkeammat voittopalkkiot.


 

 

maanantai 11. lokakuuta 2021

Dyynien daami

 


Pitkästä aikaa olen uskaltautunut pari kertaa elokuvateatteriin. Vuoden ensimmäinen teatterielokuva oli Denis Villeneuven Dyyni (Yhdysvallat 2021). Pidin Frank Herbertin suomennetuista teoksista taannoin paljon, ja elokuva juoneen keskittyvänä ei ollut pettymys. 

Dyynin katsominen johdatti seuraavan elokuvan valintaan. Kuopion Rikos-vilimit -festareiden ohjelmistoon kuului Hiroshi Teshigaharan Dyynien daami (Japani 1964). En tiedä mistä suomalainen nimi on saanut alkunsa, filmin alussa nimeksi kerrottiin Nainen hiekka-aavikolla. 

Nimen perusteella valittu filmi osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Tosin pääosassa oli nuori mies, elämäänsä menestystä ja arvostusta hakeva opettaja. Hiekka-aavikolle hän tuli etsimään uutta hyönteislajia, jotta saisi nimensä entomologian historiaan. 

Kehityskertomuksessa välttämättömyydestä tulee hyve. Hiekka tai eristäytyminen ulkomaailmasta voi symboloida katsojan tarpeiden mukaan monia asioita. Ihmisen mieli on taipuisa. 


sunnuntai 8. elokuuta 2021

Carl Barksin Mein Kampf

 


Carl Barksin tuotanto on julkaistu moneen kertaan suomeksi. Tuorein Barksiin keskittyvä julkaisusarja on Aku Ankan parhaat, jossa julkaistaan vuosi kerrallaan ankkamestarin sarjakuvia. Sarjan toinen osa Ankkalinnan pamaus sisältää kaikki Carl Barksin sarjat vuodelta 1951. 

Mukana on Yhdysvalloissa huhtikuussa 1951 ensimmäisen kerran julkaistu The April Foolers. Tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu yrittävät koko päivän aprillata Akua siinä onnistumatta. Suomeksi tarina julkaistiin ensimmäisen kerran numerossa 13/1975.


Pojat menevät kaatopaikalle etsimään vanhoja lompakoita. Roinakasan päällä näkyy kaikille tuttu kirja: Mein Kampf. Vuoden 1975 Aku Ankassa se on suomennettu samoin kuin alkuperäinen A. Hitlerin teos. Taisteluni


Toisella julkaisukerralla Aku Ankan numerossa 13/1995 kirja jää ilman nimeä. 

Jos unohdetaan erilaiset vuosikoosteet, niin Aprillia! -nimellä suomeksi kulkeva tarina on julkaistu Suomessa "vain" neljä kertaa. Kolmas kerta oli Carl Barksin kootuissa teoksissa (osa 8).


Koottujen ruutu kertoo, että Carl Barks oli suunnitellut Mein Kampfin sijoituksen tarkkaan. Kun tiedämme, että Barks usein sarjakuvia tehdessään otti huomioon Yhdysvaltain armeijan Saksan tukikohtien lehtipisteiden myynnin, niin nimekkeellä on selkeä viesti. Ruudun sommittelussa liike kiertyy kirjan ympärille, mutta ohittaa sen kokonaan. Hitlerin ajattelua summaava teos oli jotakin sellaista, jonka ohi piti kulkea vauhdikkaasti.   

Mein Kampf oli päätynyt kaatopaikalle, ja siellä sen paikka on pysyvästi.


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Todellinen Hergé

 


Sian Lye 

The Real Hergé

White Owl 2020


Viime vuoden lopulla ilmestyi brittiläisen vapaan toimittajan kirjoittama teos Hergéstä, Tintin luojasta. Kirja on tekijänsä ensimmäinen, ja siinä ei avata tekemisen syitä tai perusteita. Lopputulos on journalistinen katsaus Hergén eli Georges Remin (1907-1983) elämään.

Paljon Tintistä ja sen tekijäkaartista lukeneena ja kirjoittaneena olen alkanut kaivata teosta, jossa paneuduttaisiin Hergén elämään henkilönä. Lyen kirjan otsikko antaa luvan odottaa tällaista käsittelyä, mutta sisältö kytkee Tintin Hergén elämään aina kun se on mahdollista. Jo ensimmäisessä luvussa, jossa käsitellään Georges-pojan syntymää ja perhettä, on lukuisia viittauksia Tintin seikkailujen hahmogalleriaan ja tapahtumiin. Lienee niin, ettei Tinttiä ja Hergéä voi erottaa toisistaan.

Sian Lyen teoksen lähdeluettelo on lyhyt. Kun siitä poistetaan Tintti-albumit, jäljelle jää tusina Tinttiä enemmän harrastaneelle hyvin tuttuja teoksia. Näistä Michael Farrin teos Tintin – The Complete Companion on myös suomennettu. Kokonaisuutta ajatellen Lye on tehnyt koronakirjan, kun vuosi sitten työmahdollisuudet kaventuivat, hän tarjosi osaamistaan kirjamarkkinoille.

Kirja on suunnattu englanninkielisille markkinoille. Nähtävästi sen on ajateltu korvaavan vuonna 2005 edesmenneen Harry Thompsonin (s. 1960) Tintin – Hergé & His Creation (1991) teoksen uusintapainosten paikan englantilaisten kirjakauppojen hyllyillä. Lye kirjoittaa sujuvammin, eikä takerru niin paljon sarjakuvien eri laitosten muutoksiin kuin Thompson. 

Lyen kirjaa lukiessa nousi ajatus Hergén ”ajattelemattomuudesta”, jolla hänen toimintaansa toisen maailmansodan aikaisessa Belgiassa on usein perusteltu. Hergé ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että yhteistyö natsien sympatisoijien kanssa olisi väärin. Lye kertoo aikaisempia kirjoja monisanaisemmin Hergén vuonna 1948 tekemästä lomamatkasta Sveitsiin ja Italiaan. Matkakumppaneina hänellä oli vaimo Germaine ja nuori rakastajatar Rosane. Matkan alussa vaimo ei tiennyt miehensä ja Rosanen intiimistä suhteesta. Millainen ihminen kuvittelee selviävänsä tällaisesta lomasta salaisuudet säilyen? 

Niille, jotka etsivät hyvää elämäkertaa Hergén vaiheista, Lyen kirjan sijaan suosittelen Bênoit Peetersin Hergé – Son of Tintin (Johns Hopkins University Press, 2012) teosta. Se on kattavampi ja analyyttisempi, ja pohtii terävämmin aihettaan.


* Lyen kirjan sisältöä laajasti esittelee Martin Tyrrell Dublin Review of Booksissa.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Suomen Kuvalehdessä

 


Reilu viikko väittelyn jälkeen Virpi Salmi soitti Suomen Kuvalehden asialla. Hän oli tehnyt jutun siitä, miksi auto on meille niin rakas. Sain lyhyesti kertoa omat kommenttini, pääosan jutun tutkimuksellisesta puolesta vastasivat Tiina Männistö-Funk ja Timo Kalanti.


Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 5/2021.

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Oivallinen, hienovarainen etsaaja

 


Yksi ensimmäisistä kerroista, jolloin belgialainen sarjakuvataiteilija Hergé mainitaan suomalaisessa lehdistössä, sattui elokuussa 1934. Tuolloin nimimerkki "V.J." kirjoitti saaneensa belgialaiselta kollegaltaan Paul Werrieltä lahjakappaleen tämän kirjoittamasta Albert I:n elämäkerrasta La légende d'Albert 1er, Roi des Belges (Casterman 1934). Werrie oli vieraillut Helsingissä syksyllä 1933 belgialaisen näyttely- ja turistilaiva Leopoldvillen mukana, ja tutustunut suomalaisten urheilijoiden harjoitusmenetelmiin kollegan opastuksella. Siitä kiitokseksi vuotta myöhemmin ilmestynyt kirja.

Karjalaan (19.8.1934) kirjoittamassa pitkässä Albert I:n elämää esittelevässä arviossa tulee mainituksi myös kirjan kuvittaja.

"Hänen teoksensa on kustantanut Casterman Editeurs (Paris-Tournai) ja antanut sille upean kirjapainollisen asun, käyttäen apunaan taiteilija Hergé'tä, oivallista hienovaraista etsaajaa."

Werrien teosta muuten kuvataan lapsille ja nuorille suunnatuksi "muistelma- ja ylistysteokseksi". Runsaan tietosisältönsä vuoksi kriitikko suositteli sitä vanhemmillekin lukijoille.


Tarkempia tietoja taiteilija Hergén tuotannosta ei tässä yhteydessä tuotu julki, mutta nimi tuli sentään mainituksi.


LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset