Sata lasissa

 

Suomalainen lobbarijärjestö Autotuojat ja -teollisuus ry täyttää tänä vuonna sata vuotta. Toimittaja Jukka Saastamoinen on haastatellut järjestön puheenjohtajia ja muita asiaan liittyviä henkilöitä presidentti Sauli Niinistöä myöten ja koostanut jututuksista teoksen Sata lasissa. Nimi on sama kuin Ismo Vähäkankaan Turun historialliseen arkistoon vuonna 2000 toimittamalla artikkelikokoelmalla, jolla juhlistettiin suomalaisen autoilun satavuotista historiaa.

Useiden muiden haastatteluihin perustuvien teosten tapaan Saastamoinen hyppelehtii järjestön historiassa ja suomalaisen autoilun historiassa sinne tänne hyviä anekdootteja kertoen. Historiallista taustaa kertoo dosentti Panu Nykänen, jonka työhuoneen miesluolamainen esteettisyys tulee myös arvioiduksi.

Autotuojien toiminta on ollut pääasiassa viranomaisten tulkintoihin ja poliitikkojen päätöksiin vaikuttamista. Teoksen takakanteen on nostettu tapaus vuodelta 2003, jolloin valtiovarainministeri Niinistön erityisavustaja juoksi ministeriön käytävillä viranhaltijan perässä saadakseen käsiinsä valmisteilla olevan autoverotusuudistuksen suunnitelmat. Erityisavustaja oli aikaisemmin työskennellyt Autotuojissa ja myöhemmin hänet valittiin järjestön puheenjohtajaksi. 

Erityisavustaja onnistui juoksussaan ja lopulta lakitekstit kirjoitettiin kokonaan uusiksi eduskunnassa. Virkakoneiston suunnitelmat sivuutettiin lähes kokonaan.

Teoksen ensimmäinen luku on käytännön arjesta, Autoväki taitaa verosuunnittelun. Vuonna 1987 Helkama-Auton toimitusjohtaja Matti Aarniolla oli ongelma, varastossa oli iso määrä Mitsubishin Space Wagon -tila-autoja, jotka eivät menneet kaupaksi. Ongelma ratkesi asentamalla lasikuituinen korostusosa auton katolle ja muutoskatsastamalla henkilöauto pakettiautoksi. Kun pakettiauton vero oli huomattavasti pienempi, niin kauppakin alkoi käydä. Vastaavia kertomuksia on riittänyt yli kolmensadan sivun verran. 

Autotuojat on toki lobbarijärjestö ja se toimii jäsenyritystensä hyödyksi. Ja hienosti se onkin onnistunut tehtävissään. Teoksen perusteella paras yhteistyökumppani lainsäädäntöön vaikuttamisessa on ollut Kokoomus.

Saastamoisen Sata lasissa antaa tahattomasti myös selityksen sille, miksi Suomen talous ei ole kasvanut liki kahteenkymmeneen vuoteen. Ne ihmiset, joiden tehtäviin kuuluu innovointi ja talouden kasvattaminen, käyttävät tuhottomasti työaikaansa lainsäätäjiin vaikuttamiseen ja säädösten kiertämiseen. Kakkua ei leivota isommaksi vaan siitä pyritään saamaan itselle suurempi osuus.

Miehet joita ajattelen öisin

 

Erkka Mykkäsen neljäs teos Miehet joita ajattelen öisin (2025) käsittelee nimensä mukaisesti miehiä, joita kirjailija ajattelee öisin. Mukana on melkein neljäkymmentä oikeaa ja kuvitteellista miestä, alkaen lapsuuden kavereista. 

Yksi käsitellyistä miehistä on Miki Liukkonen (1989-2023). Todellisuuteen perustuen Mykkänen kirjoittaa:

Myöhemmin julkaistussa kuvassa Miki näytti ikoniselta mallilta, minä kesähäiden sukulaispojalta, joka oli valinnut kauluspaidan Dressmanin alerekistä.

Miki ja Erkka olivat vuonna 2015 yhteisellä julkaisukiertueella, joka ulottui Ouluun saakka. Olin kuuntelemassa ja nappasin ylläolevan kuvan. Kirjailijoita haastatteli Aleksis Salusjärvi.

En taannoin paitaan kiinnittänyt huomiota. 

* Merkintä kiertueesta: Kolme raivokasta maailmanloppua

Paroni "Härkönen" Harkonnen

 

Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjassa ja siihen perustuvissa Denis Villeneuven elokuvissa pääpahiksen rooli asetettu paroni Vladimir Harkonnenille. Sitkeähenkinen kaveri, elokuvissakin hänet on surmattu jo kahdesti.

Tarina kertoo, kuten Tom Huddlestone tuoreessa The Worlds of Dune (2023) teoksessa yllä, että Frank Herbert halusi pahikselle neuvostoliittolaiselta kuullostavan nimen, jonka hän löysi kotikaupunkinsa San Franciscon puhelinluettelosta.

Koska suuri määrä yhdysvaltalaisia puhelinluetteloita on digitoitu ja asetettu saataville nettiin aina 1980-luvun alkuun saakka, ajattelin tarkistaa kuka Härkönen (tai amerikkalaisittain Harkonen) on saanut esittää neuvostokansalaista. Dyynin ensimmäinen osa on julkaistu vuonna 1965, joten kävin läpi San Franciscon puhelinluetteloiden valkoiset sivut vuosilta 1955-1965. Digitoina ne löytyvät sekä Kongressin kirjaston ja San Franciscon kirjaston sivustoilta.

1960-luvun alkupuolella San Franciscon kaupunkialueen luettelolla oli mittaa noin 3000 sivua. Siihen päälle vielä keltaiset sivut omana niteenään. Frank Herbert oli itsekin luettelossa vielä vuonna 1962. 

 Mutta yhtään Harkosta ei luetteloista löytynyt.

Huddlestone perustaa kertomuksensa Brian Herbertin muisteluksiin Dreamer of Dune -teoksessa (2003).

Brian Herbert puhuu tarkkaan ottaen kalifornialaisesta puhelinluettelosta! Ei siis San Franciscon. Uudella innolla kävin läpi San Franciscon lahden alueen muita kaupunkeja ja piirikuntia, joiden luettelo olisi Herbertillä ollut helposti saatavilla: Oakland, Orange County, San Jose, San Mateo jne. 

Mutta niistäkään ei löytynyt Harkosta tai Harkonnenia tms. Katsoin vielä yhden Los Angelesin luettelon, mutta sekään ei auttanut. Koko Kalifornian luetteloiden läpikäyminen alkoi tuntua liialta. 

Joitakin suomalaisia nimiä H-kirjaimen kohdalta löytyi, kuten Harju ja Halonen. Paljon enemmän länsinaapureiden Hansinpoikia (Hanson, Hansen). Lounais-Englannista peräisin olevan Harkcom sai useamman kerran pysähtymään. Oikeita venäläisiä nimiä San Franciscossa olivat tuolloin muun muassa Harkov ja Harlamov. 

Road to Dune -kirjassa Brian Herbert yhdessä Kevin J. Andersonin kanssa käy läpi isänsä varhaisimpia Dyyni-käsikirjoituksia ("Spice Planet"). Niissä paroni kulki nimellä Valdemar Hoskanner.

1950-luvun loppupuolella San Franciscossa asui kaksi Valdemaria, toinen heistä oli Valdemar Hornung.

Kaiken selailun jälkeen alan olla varma, että Harkonnen on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Sen taustalla on joku etäisempi sukunimi kuin Harkonen, vaikkapa tuo Harkcom tai Harkness, joka on mielessä pyörittelyssä pidentynyt kirjalliseen työhön sopivaan muotoon. Suomi-kytkös valitettavasti ei ole totta.

Toinenkin mahdollisuus on olemassa. Brian Herbert kertoo Dreamer of Dunessa, että hänen isänsä silloin tällöin nimesi fiktiivisiä henkilöitä ystäviensä anagrammeilla (esim. John Holbrook Vance - Holjance Vohnbrook, Poul Anderson - Pander Oulson). Olisiko Vladimir Harkonnen jonkun vihamiehen anagrammi?

* * *

Jos joku on löytänyt Harkosen kalifornialaisesta 1950-luvun tai 1960-luvun alun puhelinluettelosta, niin kuulisin siitä mielelläni. Tai muista teorioista Harkonnenin nimen taustalla.

Keskisarja ja Pohjolan n-sana

 

Kansanedustaja, tietokirjailija Teemu Keskisarjan puhe eduskunnassa on herättänyt laajaa keskustelua. Hän ujutti rasismitiedonannosta käytyyn keskusteluun n-sanan, kiertotietä käyttäen. Ranskalainen 1800-luvun rotutieteilijä olisi muka käyttänyt suomalaisista "Pohjolan n***t" termiä, ja rasismin historian esittelyn nimissä tämä tuli saada sanoa ääneen kansanedustuslaitoksen suuressa salissa.

Selvittelin mistä tämä "pohjolan neekerit" -ilmaisu on oikeasti peräisin, ja lopputulos on se, että anonyymilta Wikipedian käyttäjältä vuodelta 2009. Mitään sen suurempaa todistetta siitä, että tällaista ilmaisua olisi koskaan käytetty, ei näytä olevan. https://t.co/vn4mT5t6mT

— Ahto Apajalahti 🇫🇮🇪🇺 (@ahtoapajalahti) September 8, 2023

Ahto Apajalahti selvitteli heti tuoreeltaan termiä, ja sille ei internetissä olevien aineistojen perusteella löytynyt mitään perustetta. Joku on sanaparin wikipediaan lisännyt, ja sieltä se on päätynyt Keskisarjan käyttöön.

Halusin kuitenkin tarkistaa, mitä annettavaa painetulla sanalla olisi tähän keskusteluun.

Keskisarja on käyttänyt termiä Aleksis Kivestä kirjoittamassaan teoksessa Saapasnahka-torni sivulla 61. Tässä kohtaa hän viittaa Oiva Ketoseen, "Ketonen 1989, 16-19". Kuten Anssi Sinnemäki Agricolaan kirjoittamassaan arviossa Alemman Keskisarjan Kivi toteaa, lähdeluettelossa ei ole tällaista teosta. Ketoselta luetteloon on päässyt ainoastaan Jaakko Anhavan toimituksen vuonna 1993 tehty artikkeli Aleksis Kivi ja August Ahlqvist.  Se on kokoelman sivuilla 126-136, joten kyse ei ole siitä.

Vuonna 1989 Ketonen on julkaissut teoksen Kohtalon vaihtoehdot: Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Sen sivuilla 16-19 käsitellään aihetta, johon Keskisarja Saapasnahka-tornissa viittaa. Tosin Ketonen ei mainitse mitään keltaisesta rodusta, joten sylttytehdas on wikipediassa.

Ketonen käsittelee viitatuilla sivuilla suomalaista identiteettiä ja sen pohjustukseksi kertoo kreivi J-A. de Gobineaun käsityksistä suomalaisista. Ketosen mukaan Gobineau yritti olla tieteilijä, mutta moninpaikoin käsitykset ovat sellaisia, "jotka saattoivat sellaisinaankin kelvata Hitlerin puheisiin". Ketonen on lukenut alkukielisen Gobineaun teoksen Essai sur l'inégalité des races humaines (1853-1855), tai ainakin sen neljännen osan, jonka sivuille 5 ja 64 hän viittaa. 

"Puhuessaan skandinaavisista valtioista [Gobineau] mainitsi kolmantena ryhmänä orjat, "basanée et difforme", epämuodostunutta ja ahavoitunutta parkitun lampaannahan väristä rotua, jota oli mahdotonta olla tunnistamatta suomalaiseksi. [Gobineaunkin] ihanteenaan oli rodun puhtaus."

Seuraava kappale on Keskisarjan tapauksen kannalta erittäin mielenkiintoinen.

Ketonen kertoo, että Gobineaun teos käännettiin saksaksi vasta vuosisadan vaihteessa (julkaistiin 1902). Ludwig Schemannin, yhden keskeisen natsien rotuteoreetikon, käännöksessä ei noudatettu alkuteoksen sanamuotoja, vaan saksantaja lisäili joukkoon omiaan.

Schemannin käännöksessä suomalaisista puhuttiin Ketosen mukaan "mustanruskeina" kun alkuteoksessa oli "tummanruskea". 

Suomalainen sivistyneistö ja tutkijat 1900-luvun alkupuolella tutustuivat maailman aatevirtauksiin lähinnä saksankielisistä teoksista. "Pohjolan n****t" on saattanut olla käytössä virheellisen käännöksen vuoksi. Alkukieliseen teokseen perehtynyt Ketonen tässä Keskisarjan viittaamassa kohdassa kumoaa sen käsityksen, että Gobineau olisi tuollaisen termin synnyttänyt.

Kohtalon vaihtoehtoja kirjoittaessaan Ketonen oli ollut liki vuosikymmenen tieteen akateemikko. Tämän aseman ja Ketosen aikalaisille muutenkin yleisen käytännön mukaan kollegoita ei osoiteltu tai nolattu virheellisten käsitysten levittämisestä (muuten kuin oppiriidoissa). Ketonen oikoo harhaluulon vulgääriin kieleen sortumatta ja jättää viittaamatta virheen tehneeseen. 

Hyväntahtoinen korjaus on Keskisarjalta huomaamatta tai ymmärtämättä. Käyttämästään lähteestä huolimatta hän ryntää käyttämään ja edelleen levittämään tieteen jo hylkäämää käsitystä.

  

Uutuus: Kuningattaren pitsileninki ja muita saksalaisia Sherlock Holmes -tarinoita

 

Maailman kuuluisimmasta salapoliisista, Sherlock Holmesista, on moneksi. Jo 1890-luvulta lähtien hahmoon ovat tarttuneet useat kirjoittajat ja taiteentekijät. Tammikuussa 1907 berliiniläinen Verlaghaus für Volksliteratur und Kunst alkoi julkaista omaa viikoittain ilmestyvää kioskikirjasarjaa, jota pääasiassa kirjoittivat alan konkarit Theo von Blankensee ja Kurt Matull. Sarjassa mestari Sherlock Holmesin apurina toimi oppipoika Harry Taxon. Suomessa näitä tarinoita julkaisi Wiipuri-lehti.

Kuningattaren pitsileninki ja muita saksalaisia Sherlock Holmes -tarinoita sisältää nimitarinan lisäksi kaksi kertomusta, Kullankaivajan majan salaisuuden ja Lady Ruthin avioliiton.

Kansi: Timo Ronkainen.

* bod.fi

* adlibris

Yöitkettäjä ja muita suomalaisia arjen häiritsijöitä

 

Pasi Klemettinen
Kansanuskon yöpuoli
SKS 2022

 

Neljännesvuosisata sitten, kun tyynnytin koliikista kärsivää esikoista, en tiennyt vanhan kansan nimenneen oman olennon itkun syyksi. Se oli yöitkettäjä tai valvottaja. Vanhalla kansalla oli myös loitsuja ja taikoja sen karkottamiseksi. Taiat eivät olisi sopineet kerrostalossa toteutettaviksi, ja myös lastensuojeluviranomaisilla olisi ollut sanottavansa kirveen kanssa heilumiseen vauvan lähettyvillä. Loitsuilla sen sijaan olisi varmaankin ollut tyynnyttävä vaikutus.

Yöitkettäjän ja monet muut vanhan kansan hiidet ja manalaiset esitellään Pasi Klemettisen tietokirjassa Kansanuskon yöpuoli. Kuten esipuheessa kerrotaan, kirja on lajissaan ensimmäinen suomalaiseen kansanperinteeseen perustuva ”pahojen olentojen” esittely. Aakkosjärjestyksessä käsitellään noin 70 oliota Ajajaisesta jo mainittuun Yöitkettäjään. Teoksessa kerrotaan myös vanhan kansan ohjeita normaalin arjen häiritsijöiden karkottamiseen.

Klemettinen on kirjannut ylös jo useamman vuosikymmenen ajan erilaisia kansanperinteen pahan ja mieliharmin aiheuttajia. Hänen väitöskirjassaan pääosassa olivat Mellastavat pirut (1997). Kansanuskon yöpuoli on mainio hakuteos aihepiiriin, kalmojen, kiirojen ja keijukaisten maailmaan. Pirua on tässäkin teoksessa käsitelty parinkymmenen sivun verran.

Esittelyjen lomassa Klemettinen tekee hyviä havaintoja. Rajapiru vaivasi lähinnä eteläisen Suomen ihmisiä, Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan pohjoispuolella siitä ei ole juurikaan havaintoja. Sen sijaan Pyhän Yrjön taistelusta lohikäärmettä vastaan kerrottiin suomalaisia versioita aina Enontekiötä myöten. Monessa kohtaa ”kansallinen” onkin ylikansallista, yleisinhimillistä kerrontaperinnettä.

Monet vanhan kansan huolet ovat liittyneet karjaa ja kotielämiä häiritseviin henkiin. Siitä huolimatta Klemettisen hakuteos antaa ajoittain loitsuja myös nykyihmisen käytettäväksi. Varkaan perään voi laittaa Manalan rakin tai Hiiden kissan:

Kiihytä, hiisi, hiilijäsi

paha henki, paklojasi

Kipinätär, hiien kissa,

revi reisiä jalosti,

kipeninä kiusaele.

 

 

Muuten se on mennyttä

 

Ville Hänninen

Muuten se on mennyttä

Arktinen banaani 2022

Tuoreessa esseekirjassa Muuten se on mennyttä Ville Hänninen jatkaa samoja teemoja kuin aikaisemmassa Keskipäivän miehiä (Art House 2016). Tällä kertaa Hänninen on laajemmin taiteen ja kirjallisuuden kokemisen äärellä, vaikka sarjakuva-aiheita uutuudessakin käsitellään. Lähtökohta on hyvin henkilökohtainen, ja sanavalinnoissakin korostuu oma mielipide ja näkemys. Eräässä mielessä kriitikko kertoo arvostelluille ja kritiikkien lukijoille mistä hän pitää ja ei pidä.

Hänninen pitää omana opinahjonaan Jyväskylän Vanhaa Antikvariaattia, tästä uutuudessa on kokonainen luku. Tähän liittyen haluan kertoa Hännisen ja oman elämäni sivuamisesta tuon kirjan luvun aikana. Asuin talossa, jossa antikvariaatti edelleen sijaitsee, ja vierailin siinä lähes päivittäin. Samaan aikaan Hänninen kävi paikassa monta kertaa päivässä. Muistan teinin, joka nuoruuden varmuudella luokitteli teoksia hyviin ja huonoihin. 

Hieman vanhempana, jo yliopistossa opiskelevana, minusta oli karsittu kaikki varmuus. Kaikki oli suhteellista ja asiat riippuivat siitä, mistä kulmasta niitä tarkasteli. En tutustunut Hänniseen tuolloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Mielestäni sama nuori Hänninen oli kerran yksin Kauppakadun Suomalaisen sarjakuvahyllyn luona. Hän oli löytänyt Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee -opuksen, ja selaili sitä. Kun tulin hyllyn luo, nuori kiirehti laittamaan sarjakuvan takaisin hyllyyn. Hänen kasvoilleen ei noussut pornon lukemisesta käräytetyn nolous, vaan hämmentynyt ihastus. Kuvittelin ilmeen johtuvan siitä, että hän oli löytänyt uuden, tuntemattoman maailman. Ja olin siitä kateellinen, koska Palsa oli minulle jo tuttu.

Mistä nuorena löysikään kaiken ajan lukemiseen, elokuviin ja taiteen kokemiseen? Hänninen ihmettelee ja arvelee edelleen arvottavansa tuolloin hankitun tiedon varassa. Samaa ihmettelen itsekin. Nopealla ja yksinkertaisella arvottamisella? Mutta uusintakierrokset vanhempana tuottavat yllätyksiä: Hänniselle Annaud’n Ruusun nimi -elokuva oli nuorena suuri pettymys, mutta vanhempana uudelleen katsottuna filmi olikin kerrassaan mainio, melkein klassikkoainesta.

Viimeiset luvut kertovat, että kuvan ja sanan yhdistäminen onnistuneesti ei tuo nykyisessä kulttuurimaisemassa tekijälleen sellaista kunniaa ja arvostusta, minkä heille soisi. Kulttuuri on jaettu selkeärajaisiin osastoihin, ja niiden välillä operoiva joutuu liian usein aitojen väliin. Onneksi sarjakuvapiireissä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on omaa lokeroa laajennettu rajalinjojen yli, mutta määrärahojen niukkuus ei edistä tällaista ajattelua laajemmin. Eikä kirjapainotaito, saati digipainaminen, vakiintuneine käytäntöineen ole helpottanut kuvan ja sanan liittämistä yhtään. Päinvastoin.

Hänninen käy teoksessaan läpi työskentelytapojaan ja korostaa niin sanottujen väliteosten merkitystä kirjailijan/taiteilijan tuotantoa arvioitaessa. Raoul Palmgrenin ura saa toimia allegoriana vasemmiston nousulle ja laskulle Suomessa. Kirja saa ajattelemaan kriitikon paradoksia. Jos löytää kokonaan uuden maailman, jota muut eivät ole vielä sanallisesti kuvailleet, niin olenko minä valmis tekemään sen? Sanallinen kuvaus taiteen kokemisesta väistämättä latistaa sen jollakin tapaa. Jätänkö aarteen vain omaan tietooni, vai yritänkö selittää sen jotenkin osittain? Vai muutanko kritiikkiä siten, että asia välittyisi?

Juhannusmysteeri

 

Miia Laine

Kuolema ei lomaile

Enostone 2022

Kesäkuussa, juuri sopivasti ennen juhannusta, ilmestyi espoolaisen Miia Laineen esikoisteos Kuolema ei lomaile. Kuten nimestä voi päätellä, kyseessä on dekkari. Emilia Jääpuro on entinen poliisi, joka on siirtynyt yksityisyrittäjäksi selvittelemään firmojen ongelmia. Hänen entinen pomonsa Espoon poliisista soittaa juhannuspäivänä ja pyytää avuksi selvittämään espoolaisten kesähuvilalla Saimaan rannalla tapahtunutta murhaa. Jääpuro kun on samalla seudulla mökkeilemässä.

Kyseessä on suljetun paikan ja perheen sisällä tapahtunut murhamysteeri. Laine kirjan mittaan rikkoo molempia suljettuja kehiä hieman, mutta alkuasetelma on hyvin perinteinen rikosromaanin lähtökohta. On ruumis ja epäillyt, kaikki yhdessä nipussa.

Murhattu on perheen leskiäidin uusi poikaystävä. Eronnut, karannut ja liike-elämässä tarjotusta avusta huolimatta huonosti menestynyt. Mahdollisia motiiveja surmaan näyttää aluksi olevan vain yksi. Estää lesken uusi avioliitto.

Rikos ratkaistaan suomalaisen poliisin rautaisella ammattitaidolla ja tutkintamenetelmillä. Ajoittain elämänkokemus auttaa. Jääpurojen kesämökille oli pitänyt tehdä kaksi porakaivoa, koska ensimmäinen reikä oli sattunut suolaisen veden pussiin. Normaalissa kaivossa kun vesi oli loppunut kesken kesän, ja mökillä haluttiin viettää aikaa myös elokuussa. Kaivojen pohtiminen johti murha-aseen löytymiseen.

Saimaan rannalta siirrytään heti murhapäivän jälkeen Espooseen tekemään varsinainen työ. Ollaan Westendissä, Tapiolassa ja Haukilahdessa. Laine pääsee kuvailemaan kotikulmiaan. Tapahtumien keskiössä oleva Karvioiden perhe on ylempää keskiluokkaa, Kielo Wash -perheyrityksen ydinjoukko. 

Kirjan huono-osaiset elävät kokonaan toisenlaisessa ajatusmaailmassa. Tässä mielessä Laineen teos antaa Espoosta (ja maailmasta) hyvin pessimistisen ja deterministisen kuvan. Haluaisin kuitenkin uskoa, ettei huonot lapsuuden lähtökohdat määritä ihmisen koko elämää. 

Unelmoijan karttakirja

 

Judith Schalansky

Kaukaisten saarten atlas

suom. Marko Niemi

Poesia 2020

Karttakirjat ovat omanlaisensa kirjallisuuden laji, joilla on suuri merkitys ihmisten käsitykseen siitä millainen maailma on. Kartoista selviää meret, mantereet, maat ja pinnanmuodot. Oleellinen osa kartastoja ovat valtioiden rajat ja ihmisten asuttamat paikat. Vaikka kartastoa monesti ajatellaan luonnontieteiden tuottamien tulosten lahjomattomana ja ideologiattomana julkistamisena, niin lopputuloksissa on usein politiikka ja valtapyrkimykset läsnä.

Kirjailija Judith Schalanskyn syntymävaltio Itä-Saksa on olemassa enää vanhentuneissa ja historiallisissa kartastoissa. Kirjansa esipuheessa hän kertoo, että hänen kouluaikaisissa kartastoissa DDR oli aina omalla sivullaan, yhtenä kauniina kokonaisuutena. Länsi-Saksa oli aina toisella aukeamalla. Maiden yhdistymisen jälkeen hänelle paljastui, että toisen Saksan asukkaille kartta oli aivan toisenlainen. Siinä olivat molemmat maat samalla aukemalla, mutta rajat eivät määritelleet DDR:ää vaan mystisen ”Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen”.

Kaukaisten saarten atlaassa ei ole kuitenkaan kyse maailmanpolitiikasta tai valtasuhteista, ainakaan pääosin. Kirja on saanut alkunsa karttojen lukemisesta, löydöistä ja ihmettelystä niiden äärellä. Maapallolla on paljon eristyneitä ja syrjäisiä saaria, jotka usein ovat pienessä laatikossa varsinaisen emämaansa yhteydessä. Schalansky kertoo ajatelleensa, että kartanpiirtäjät ovat aloittaneet näistä pienistä kohteista ja sitten jatkaneen suurten mantereiden tekemiseen. Siitä seurasi oivallus, että mantereet, suuret massat ovat yhtälailla saaria maailman merissä kuin pienetkin alueet.

Schalansky on antanut teoksen alaotsikoksi Viisikymmentä saarta, joilla en ole käynyt enkä tule käymään. Kyse on siis pelkästään kartastojen ja muiden tietokirjojen tuomista tarinoista ja niiden kauniista kirjallisesta ilmaisemisesta. Moniin Schalanskyn kirjaansa valitsemaan paikkaan on käytännössä mahdotonta päästä, ja suurimpaan osaan matkustaminen vaatii runsaasti aikaa ja rahaa. Lähes puolet saarista on asumattomia. Osan kamaralla on kulkenut vähemmän ihmisiä kuin Kuussa.

Teos ei ole pelkästään Schalanskyn kirjoittama, vaan hän on myös suunnitellut ulkoasun kirjainleikkauksia myöten. Se valittiin julkaisuvuotenaan Saksan kauneimmaksi kirjaksi. Tekijä on edellyttänyt käännöksiltä samaa huoliteltua ulkoasua. Sen toteutuksessa suomalainen kustantaja Poesia on onnistunut hyvin. Kaikki kartat ovat samassa mittakaavassa ja etäisyyttä kuvaavat janat informatiivisia.

Schalanskyn valitsemiin saariin liittyy kiehtovia ja/tai karmaisevia tarinoita. Amelia Earhart aikoi tehdä välilaskun matkalla Tyynen valtameren yli Howlandin saarella. Pilvien vuoksi hän ei kuitenkaan löydä sitä, useampien tuntien etsinnästä huolimatta. St. Kildalla sitkeät ihmiset elättävät itseään keräämällä merilintujen untuvia ja munia. Kaksi kolmesta saarella syntyneestä kuolee kahdeksan päivän tautiin. Norjalaisten löytämästä Pohjoisen jäämeren Yksinäisyyden saaresta tulee ajan mittaan venäläisten Eristäytymisen saari.

Joillakin saarilla on tiheä asutus. Schalanskyn valinnoista väkiluvultaan Kap Verdeen kuuluva Brava, 6804 asukasta. Silti kaksi kolmasosaa kapverdeläisistä asuu muualla kuin kotisaarillaan. Salomonsaariin kuuluvalla Tikopialla on asuttu kolme tuhannen vuoden ajan, asukkaita on nykyisin 1200. Alle viiden neliökilometrin saari on pysynyt elinkelpoisena vuodesta toiseen neljän klaanin päälliköiden huolehtiessa väestön nollakasvusta. Jokaiselle syntyvälle pitää olla oma puutarhansa. Pääsiäissaaren Schalansky nimeää Tyyneen valtamereen heitetyksi sopuliksi.

Kaukaisten saarten atlaan suomennos jäi Marko Niemen (1974-2019) viimeiseksi toteutuneeksi työksi. Käännöksen ovat viimeistelleet Kristian Blomberg ja Raisa Marjamäki. Saksankielinen alkuteos ilmestyi 2009 ja englanninkielinen laitos 2010. Suomalainen kustantaja on kertonut harkinneensa julkaisemista pitkään, toivottavasti tämä taloudellinen panostus kantaa hedelmää. Tämä mielikuvitusta ruokkiva ja kaukokaipuuta helpottava teos on palannut käsiini lukuisia kertoja. Missä olikaan neljän asukkaan Tromelin? Mikä olikaan se koiruus, jonka vuoksi Petossaari (Deception) sai nimensä?

Julkaistu Kaltiossa 4/2020.

Koditon

 

Kustantamo Helmivyö on julkaissut toimittamani Hector Malotin lastenkirjaklassikon Koditon. Teuvo Pakkalan lyhentämätön suomennos on nyt ensimmäisen kerran yli sataan vuoteen saatavissa. 

Saatavissa helpoiten nettikauppojen kautta. BoD:n sivuilla lukunäyte.

Kaltiossa

 

Ville Linna

Paavo Tynell - Chasing Light

Murhamies ja muuta Eino Leinon tuotantoa

 

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on jaettu paljon Eino Leinon Ukrainaa käsittelevää runoa Terve Ukraina (mm. Sofi Oksanen on jakanut ja kommentoinut). Leino kirjoitti paljon ajankohtaista runoutta, tilapäärunoja, kuten aikoinaan sanottiin. Keväällä 1917 Ukraina erkani Venäjästä ja sitä Leino tervehti muun muassa näin

Uljas Ukraina! Nyt älä horju!

Kerran se koittaa kansojen koi.

Leino kirjoitti elääkseen. Nimekkään kirjailijankin piti kirjoittaa paljon kattaakseen elinkulunsa.

Kustantamo Helmivyö on viime vuonna julkaissut Juri Nummelinin toimittaman Leinon novellikokoelman, jonka nimi myös resonoi meneillään olevaan Ukrainan sotaan. Murhamies ja muita novelleja on ohut kokoelma, aavistuksen yli 50 sivua. Kokoelmassa ovat jäljellä vain nykylukijaa puhuttelevat novellit, "päiväperhot" Nummelin on jättänyt pois siitä. Leinolle runot ja pakinointi olivat luontevampia keinoja ilmaista.

Murhamies-novellikokoelman tarinoissa eepokset ja kansansadut ovat keskeisiä toimintaympäristöjä. Kalevala on ollut innoittajana monessa. Homeros on henkilönä yhdessä novellissa.

Niminovellin nimi siis tuo mieleen Ukrainan vastustajan johtajan. Vladimir Putinia on jo sodan ensipäivinä ehditty kutsua tällä nimellä ja syyttää sotarikoksista. Ja onhan jo sota sinänsä erittäin tuomittava asia.

Leinon murhamies on hyvin paatunut pahantekijä. Ovelasti hän on saanut sysättyä rikoksensa toisen ihmisen syyksi ja ryöstämänsä saaliin avulla noussut yhteiskunnassa arvostettuun asemaan. Vaikka murhamies omantunnontuskissaan myöhemmin tunnustaa tekonsa, kukaan ei häntä usko. "Lautamies laskee leikkiä", totesivat kylänmiehet.

Leinon novelissa murhaa ei ajatella oikeudenmukaisuuden tai totuuden julkitulemisen kautta. Oikean henkilön rankaiseminen ei ole oleellista, vaan miten asia viimeisella tuomiolla ratkaistaan. Tämä elämä on merkityksetön, vain taivaspaikat lasketaan.

Novelleissa muotona on usein ajatuksena avata erilaisia ajatusmalleja ja näkökulmia ihmisten sisäisiin perusteluihin. Tässä mielessä Murhamies tarjoaa yhden mahdollisen silmäyksen pahantekijän mieleen. Omasta mielestään hän pelasti kaksi. 

 

Caspak-trilogia valmis

 

Suomentamani Edgar Rice Burroughsin Caspak-trilogian päätösosa on julkaistu. Kustantamo Helmivyön kustantama teos on saatavilla esimerkiksi Adlibriksestä tai Bodista.  

Oivallinen, hienovarainen etsaaja

 

Yksi ensimmäisistä kerroista, jolloin belgialainen sarjakuvataiteilija Hergé mainitaan suomalaisessa lehdistössä, sattui elokuussa 1934. Tuolloin nimimerkki "V.J." kirjoitti saaneensa belgialaiselta kollegaltaan Paul Werrieltä lahjakappaleen tämän kirjoittamasta Albert I:n elämäkerrasta La légende d'Albert 1er, Roi des Belges (Casterman 1934). Werrie oli vieraillut Helsingissä syksyllä 1933 belgialaisen näyttely- ja turistilaiva Leopoldvillen mukana, ja tutustunut suomalaisten urheilijoiden harjoitusmenetelmiin kollegan opastuksella. Siitä kiitokseksi vuotta myöhemmin ilmestynyt kirja.

Karjalaan (19.8.1934) kirjoittamassa pitkässä Albert I:n elämää esittelevässä arviossa tulee mainituksi myös kirjan kuvittaja.

"Hänen teoksensa on kustantanut Casterman Editeurs (Paris-Tournai) ja antanut sille upean kirjapainollisen asun, käyttäen apunaan taiteilija Hergé'tä, oivallista hienovaraista etsaajaa."

Werrien teosta muuten kuvataan lapsille ja nuorille suunnatuksi "muistelma- ja ylistysteokseksi". Runsaan tietosisältönsä vuoksi kriitikko suositteli sitä vanhemmillekin lukijoille.

Tarkempia tietoja taiteilija Hergén tuotannosta ei tässä yhteydessä tuotu julki, mutta nimi tuli sentään mainituksi.

Nyt on kansainvälinen kirjaviikko

 

Jo vuosia sosiaalisessa mediassa on juhlistettu kansainvälistä kirjaviikkoa. Neljä vuotta sitten MTV Uutiset ilkkuivat, että haksahditko tähän some-päivitykseen? Ei sellaista ole olemassakaan.

Olen osallistunut kirjaviikkoon lukuisia kertoja, ja jopa useita kertoja vuodessa. Sanoisin niin, että kansainvälisiä kirjaviikkoja juhlitaan joka viikko jossakin päin sosiaalista mediaa. Kirjaviikko tuntuu todellisemmalta kuin monet virallisten tahojen tai järjestöjen lanseeraamat tapahtumat.

Jos yli kymmenen vuotta juhlittu tapahtuma ei ole olemassa, niin mikä sitten on? 

Ja jos tarvitaan jokin virallinen julistus, niin teen sen tässä ja nyt. Nyt on kansainvälinen kirjaviikko. Niin oli viime viikkokin, ja alkava viikkokin on sellainen.

Kirjauutuus: Mark Twain, Älä lausu väärää todistusta

Kustantamo Helmivyö on julkaissut Mark Twainin kaksi novellia sisältävän koosteen Älä lausu väärää todistusta. Suomennosten uudistus ja jälkisanat ovat tekemiäni. Kansi Timo Ronkaisen.

Rehellisyys maan perii, kertoo vanha sanonta. Vai periikö? Milloin on soveliasta valehdella, rikkoa kahdeksatta käskyä vastaan?

Vuoden 1900 tienoilla kirjailija Mark Twain (1835-1910) pohti omintakeiseen tapaansa näitä kysymyksiä. Tapakristillisyyttä kammoksunut kirjailija käsitteli empatiaa ja sen puutetta puhuttelevalla tavalla.

Älä lausu väärää todistusta sisältää kaksi novellia, Taivas vai helvetti? ja Rehellisen Hadleyburgin tuho, jotka käsittelevät valehtelemista, syntiinlankeemusta ja niiden seurauksia.

Teosta on saatavilla esimerkiksi Adlibriksen kautta.

Agricolassa

Carlo M. Cipolla

Typeryyteen vetoaminen on laiskuutta

Minerva, 2020

Sherlock Holmesin tytär

Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on säilyttänyt kiinnostavuutensa jo reilun sadan vuoden ajan. Doyle itse yritti tappaa liian suureksi kasvaneen hahmonsa, mutta ihmiset olivat maksamaan kirjailijan mahdottomana pitämän summan saadakseen lukea hahmon uusia seikkailuja. Kirjailijan kuolema ei ole lopettanut kiinnostusta, vaan Holmes saa uusia tulkintoja tuon tuostakin milloin missäkin mediassa.

Hiljan lehtipisteisiin ilmestyi Uusi Sherlock -tv-sarjaan perustuva Steven Moffatin ja Mark Gatissin käsikirjoittama ja Jayn piirtämä mangasarjakuvaversion Kiusallisesta skandaalista (osa 1, tarina saa lopun toisessa osassa). Tarinassa keskeinen rooli on Irene Adlerilla.

Irene Adlerilla on merkityksensä myös Leonard Goldbergin dekkarissa Sherlock Holmesin tytär (pokkari Bazar 2019). Muutenkin rikoskirjailijana mainetta saanut Goldberg ei ole herättänyt henkiin itseään Sherlockia, vaan ikääntyneen tohtori Watsonin avulla seikkailuttaa seuraavaa sukupolvea.

Aivan nykyaikaan Goldberg ei hahmoja tuo, ja ratkaistava rikos on samantyyppinen kuin Holmesin aikoihin 1800-luvun puolella. Moffatin ja Gatissin sarjan tapaan rikoksen ratkaisijoilta ei nykyajan vempeleiden täydellistä hyväksikäyttöä vaadita.

Goldberg ei uuden sukupolven hahmojen lisäksi tuo mitään uutta Holmesin perintöön. Toki tarinan luki mielikseen, oikein sopivaa iltalukemista, mutta jos isolla nimellä houkutellaan jonkun uuden median pariin, niin toivoisi isoihin saappaisiin haastavaa täytettä.


Muiden toteamaa:

Ei siis aivan täydellinen lukukokemus, mutta onneksi teos on hyvin nopealukuinen. - Yöpöydän kirjat

Tarina eteni ja murhamysteeri oli sopivan visainen. Ei siksi, että murhaajasta olisi ollut epäselvyyttä, vaan siksi, että hänen nalkkiin saamisensa oli toteutettu viihdyttävästi ja monivaiheisesti. - Amman kirjablogi

Mitään kovin syvällistä Goldbergin kirjasta ei mieleen jää eikä romaani ole kaikilta osin uskottavakaan, mutta ei tarvitsekaan.  - Lumiomena

Jos kaipaa kevyttä lukemista ja visaista murhamysteeriä, jota voi lukea niin sanotusti tyhjäkäynnillä suositellen tutustumaan tähän kirjaan. - Kirjoihin kadonnut 

Ehkä nyt on se yö, Jörn Donner 1933-2020

Tänään iltapäivällä kerrottiin suru-uutinen Jörn Donnerin poismenosta. Donnerin moninaista olemista tässä maailmassa miettiessä tuli mieleen hänen kirjansa Olotiloja (Otava 1993). Nyt kirjan hyllystä poimittuani huomaan omassa kappaleessani olevan Donnerin nimikirjoituksen. Sitä en ole aikaisemmin huomannut, tai noteerannut. "Tätä kirjaa on painettu kaksituhatta kappaletta, jotka tekijä on varustanut nimikirjoituksellaan". Tämän painoksen kaikkissa kappaleet ovat siis kulkeneet Donnerin omien käsien kautta.

Olotiloja on julkaistu ensin ruotsiksi. Suomenkielisen laitoksen on kääntänyt Ilona Anhava, mutta nimeen lienee Donner itse vaikuttanut. Heti aluksi Donner valittaa sanan 'husrum' kääntämisen vaikeutta, mutta samantien toteaa suomen monimerkityksellisen olotilan olevan sitä mitä hän tavoittelee.

Kirja on muistelma. Donner muistelee paikkoja joissa hän on ollut, asunut tai käynyt. Jotakin merkityksellistä kaikkiin paikkoihin liittyy, vaikka aivan kaikissa hän ei ole edes yöpynyt, pitänyt yösijaa.

Ensimmäinen paikka, josta Donner kirjoittaa on Boijen sairaala. Siellä hän syntyi, sai alun taipaleelleen. Jo tässä yhteydessä hän pohtii isättömyyttään:

Kasvoin isättömänä. En kaivannut häntä, ennenkuin paljon myöhemmin. Hänen nuoruudenkuvansa tuijottaa minua Axel Gallen-Kallelan maalauksesta. Hän katsoo kauas. Hän on ylhäällä pilvien lomassa.

Saankohan tilaisuuden tavata hänet jonakin yönä? 

eieäeeä

Karri Kokko ihmetteli facebookissa miten hänen teoksensa eieäeeä (Lyhyttavara 2017) oli päätynyt Espanjaan ja Amazoniin myytäväksi yli 600 euron hintaan. Samalla hän kertoi luulleensa, että kirjan ainoa painettu kappale oli hänellä itsellään.

Painettu kappale kirjaa on myös omassa hyllyssäni (kuva yllä). Kokeellisen kirjallisuuden harrastaminen vaatii tarkkaavaisuutta, usein tehtyjä teoksia on saatavissa rajallisesti ja lyhyen ajan. Kirjastojen tarjontaan ei voi luottaa, koska kirjamuodollaan lukijoita hämmentäviä teoksia ei useinkaan kokoelmiin hankita tai luetteloida. Ostaminen on ainoa hyvä ratkaisu tämän lajin seuraamiseen.

Kokeellinen kirjallisuus on usein enemmän ajateltavaa kuin luettavaa. Niin on myös Kokon eieäeeä, joka koostuu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanissa käyttämistä vokaaleista. Paratekstejä lukuunottamatta teoksessa ei ole yhtään konsonanttia.

uo e e o, öi e e o!
ie ’o ie o ie a e o,
i e ä a e i aa a.

Yksi on kirjasta poissa. Å-kirjainta Kivi ei kertaakaan käyttänyt Seitsemää veljestä kirjoittaessaan.

Osaltaan oma into hankkia näitä teoksia syntyi kirjallisuudentutkijoita seuratessa. Monella heistä on antikvariaateissa pitkiä ostolistoja, koska tutkimuskirjallisuutta ei muuten saatavissa käyttöön. Jos itse intoudun joskus eläkepäivinä näistä kirjoittamaan, niin on tämä puoli ainakin hoidossa.

Pääasiassa ajateltaviksi tarkoitettuja teoksia on hyvä silloin tällöin selailla. Ettei ajatus lähde täysin omille teilleen.

Osin tähän liittyen: Jos jollakulla on ylimääräisiä kappaleita Osmo Jokisen Nollapistettä, niin olisin kiinnostunut. Erityisesti olen kiinnostunut elämää nähneistä kappaleista, mikä tahansa painos kelpaa.