Äijänkäppänöiden kesäspesiaali

 

Juri Kanerva

Äijänkäppänät - Pistämätön kesäspesiaali

omakustanne 2022

Ylihuomenna eli sunnuntaina 10.7.2022 järjestetään ensimmäiset Jyväskylän sarjakuvafestivaalit Toivolan vanhalla pihalla (Cygnaeuksenkatu 2). Yksi festivaalien ohjelmanumero on Juri Kanervan Äijänkäppänät-albumin julkistus. Sain uunituoreen kappaleen tekijältä jo tällä viikolla.

Juri Kanervan piirrostyyli käy ilmi jo kannesta. Hyvin yksinkertainen ja ilmeisen nopea digitaalinen tikku-ukkotyyli saa rinnalleen vaihtelevan kokoisen konetekstauksen ja tietokonevärityksen. Kaikki nämä tyylielementit ovat omiaan karkoittamaan "hyvän sarjakuvan" lukijoita.

Yli 70-sivuinen albumi on juoneltaan poukkoileva ja nopeita käänteitä sisältävä. Alussa taistellaan urpoja sittiäisiä vastaan, kunnes hyttyslordi keksii keinon muuttaa äijänkäppänät samankokoisiksi itsensä kanssa. Maailma on uhattuna, kun lordi suurenee käppänöiden kanssa normaaleihin mittoihin. 

Fantasiaelementit lisääntyvät tarinan edetessä ja pian ollaan mielikuvituksen rajamailla. Mutta onneksi mielikuvittelulla rajoja voidaan siirtää ajassa ja paikassa mielin määrin. 

Vaikka pölhöt pöllöt pöllöilevät pöheikössä, niin kesäspesiaali-kokonaisuus on yllättävän toimiva kokonaisuus. Tarina loikkii Aavanummella kuin hirvi, mutta lukija pysyy juoksutuksessa hyvin mukana. Kunhan ei liiaksi takerru yksityiskohtiin.

  

Muuten se on mennyttä

 

Ville Hänninen

Muuten se on mennyttä

Arktinen banaani 2022

Tuoreessa esseekirjassa Muuten se on mennyttä Ville Hänninen jatkaa samoja teemoja kuin aikaisemmassa Keskipäivän miehiä (Art House 2016). Tällä kertaa Hänninen on laajemmin taiteen ja kirjallisuuden kokemisen äärellä, vaikka sarjakuva-aiheita uutuudessakin käsitellään. Lähtökohta on hyvin henkilökohtainen, ja sanavalinnoissakin korostuu oma mielipide ja näkemys. Eräässä mielessä kriitikko kertoo arvostelluille ja kritiikkien lukijoille mistä hän pitää ja ei pidä.

Hänninen pitää omana opinahjonaan Jyväskylän Vanhaa Antikvariaattia, tästä uutuudessa on kokonainen luku. Tähän liittyen haluan kertoa Hännisen ja oman elämäni sivuamisesta tuon kirjan luvun aikana. Asuin talossa, jossa antikvariaatti edelleen sijaitsee, ja vierailin siinä lähes päivittäin. Samaan aikaan Hänninen kävi paikassa monta kertaa päivässä. Muistan teinin, joka nuoruuden varmuudella luokitteli teoksia hyviin ja huonoihin. 

Hieman vanhempana, jo yliopistossa opiskelevana, minusta oli karsittu kaikki varmuus. Kaikki oli suhteellista ja asiat riippuivat siitä, mistä kulmasta niitä tarkasteli. En tutustunut Hänniseen tuolloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Mielestäni sama nuori Hänninen oli kerran yksin Kauppakadun Suomalaisen sarjakuvahyllyn luona. Hän oli löytänyt Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee -opuksen, ja selaili sitä. Kun tulin hyllyn luo, nuori kiirehti laittamaan sarjakuvan takaisin hyllyyn. Hänen kasvoilleen ei noussut pornon lukemisesta käräytetyn nolous, vaan hämmentynyt ihastus. Kuvittelin ilmeen johtuvan siitä, että hän oli löytänyt uuden, tuntemattoman maailman. Ja olin siitä kateellinen, koska Palsa oli minulle jo tuttu.

Mistä nuorena löysikään kaiken ajan lukemiseen, elokuviin ja taiteen kokemiseen? Hänninen ihmettelee ja arvelee edelleen arvottavansa tuolloin hankitun tiedon varassa. Samaa ihmettelen itsekin. Nopealla ja yksinkertaisella arvottamisella? Mutta uusintakierrokset vanhempana tuottavat yllätyksiä: Hänniselle Annaud’n Ruusun nimi -elokuva oli nuorena suuri pettymys, mutta vanhempana uudelleen katsottuna filmi olikin kerrassaan mainio, melkein klassikkoainesta.

Viimeiset luvut kertovat, että kuvan ja sanan yhdistäminen onnistuneesti ei tuo nykyisessä kulttuurimaisemassa tekijälleen sellaista kunniaa ja arvostusta, minkä heille soisi. Kulttuuri on jaettu selkeärajaisiin osastoihin, ja niiden välillä operoiva joutuu liian usein aitojen väliin. Onneksi sarjakuvapiireissä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on omaa lokeroa laajennettu rajalinjojen yli, mutta määrärahojen niukkuus ei edistä tällaista ajattelua laajemmin. Eikä kirjapainotaito, saati digipainaminen, vakiintuneine käytäntöineen ole helpottanut kuvan ja sanan liittämistä yhtään. Päinvastoin.

Hänninen käy teoksessaan läpi työskentelytapojaan ja korostaa niin sanottujen väliteosten merkitystä kirjailijan/taiteilijan tuotantoa arvioitaessa. Raoul Palmgrenin ura saa toimia allegoriana vasemmiston nousulle ja laskulle Suomessa. Kirja saa ajattelemaan kriitikon paradoksia. Jos löytää kokonaan uuden maailman, jota muut eivät ole vielä sanallisesti kuvailleet, niin olenko minä valmis tekemään sen? Sanallinen kuvaus taiteen kokemisesta väistämättä latistaa sen jollakin tapaa. Jätänkö aarteen vain omaan tietooni, vai yritänkö selittää sen jotenkin osittain? Vai muutanko kritiikkiä siten, että asia välittyisi?

Kvaakissa

 

Tyrskyn myrsky

Kvaakissa

 

Kvaakissa

Tarinoita muinaista Pohjolasta

Carl Barksin Mein Kampf

 

Carl Barksin tuotanto on julkaistu moneen kertaan suomeksi. Tuorein Barksiin keskittyvä julkaisusarja on Aku Ankan parhaat, jossa julkaistaan vuosi kerrallaan ankkamestarin sarjakuvia. Sarjan toinen osa Ankkalinnan pamaus sisältää kaikki Carl Barksin sarjat vuodelta 1951. 

Mukana on Yhdysvalloissa huhtikuussa 1951 ensimmäisen kerran julkaistu The April Foolers. Tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu yrittävät koko päivän aprillata Akua siinä onnistumatta. Suomeksi tarina julkaistiin ensimmäisen kerran numerossa 13/1975.

Pojat menevät kaatopaikalle etsimään vanhoja lompakoita. Roinakasan päällä näkyy kaikille tuttu kirja: Mein Kampf. Vuoden 1975 Aku Ankassa se on suomennettu samoin kuin alkuperäinen A. Hitlerin teos. Taisteluni. 

Toisella julkaisukerralla Aku Ankan numerossa 13/1995 kirja jää ilman nimeä. 

Jos unohdetaan erilaiset vuosikoosteet, niin Aprillia! -nimellä suomeksi kulkeva tarina on julkaistu Suomessa "vain" neljä kertaa. Kolmas kerta oli Carl Barksin kootuissa teoksissa (osa 8).

Koottujen ruutu kertoo, että Carl Barks oli suunnitellut Mein Kampfin sijoituksen tarkkaan. Kun tiedämme, että Barks usein sarjakuvia tehdessään otti huomioon Yhdysvaltain armeijan Saksan tukikohtien lehtipisteiden myynnin, niin nimekkeellä on selkeä viesti. Ruudun sommittelussa liike kiertyy kirjan ympärille, mutta ohittaa sen kokonaan. Hitlerin ajattelua summaava teos oli jotakin sellaista, jonka ohi piti kulkea vauhdikkaasti.   

Mein Kampf oli päätynyt kaatopaikalle, ja siellä sen paikka on pysyvästi.

Todellinen Hergé

 

Sian Lye 

The Real Hergé

White Owl 2020

Viime vuoden lopulla ilmestyi brittiläisen vapaan toimittajan kirjoittama teos Hergéstä, Tintin luojasta. Kirja on tekijänsä ensimmäinen, ja siinä ei avata tekemisen syitä tai perusteita. Lopputulos on journalistinen katsaus Hergén eli Georges Remin (1907-1983) elämään.

Paljon Tintistä ja sen tekijäkaartista lukeneena ja kirjoittaneena olen alkanut kaivata teosta, jossa paneuduttaisiin Hergén elämään henkilönä. Lyen kirjan otsikko antaa luvan odottaa tällaista käsittelyä, mutta sisältö kytkee Tintin Hergén elämään aina kun se on mahdollista. Jo ensimmäisessä luvussa, jossa käsitellään Georges-pojan syntymää ja perhettä, on lukuisia viittauksia Tintin seikkailujen hahmogalleriaan ja tapahtumiin. Lienee niin, ettei Tinttiä ja Hergéä voi erottaa toisistaan.

Sian Lyen teoksen lähdeluettelo on lyhyt. Kun siitä poistetaan Tintti-albumit, jäljelle jää tusina Tinttiä enemmän harrastaneelle hyvin tuttuja teoksia. Näistä Michael Farrin teos Tintin – The Complete Companion on myös suomennettu. Kokonaisuutta ajatellen Lye on tehnyt koronakirjan, kun vuosi sitten työmahdollisuudet kaventuivat, hän tarjosi osaamistaan kirjamarkkinoille.

Kirja on suunnattu englanninkielisille markkinoille. Nähtävästi sen on ajateltu korvaavan vuonna 2005 edesmenneen Harry Thompsonin (s. 1960) Tintin – Hergé & His Creation (1991) teoksen uusintapainosten paikan englantilaisten kirjakauppojen hyllyillä. Lye kirjoittaa sujuvammin, eikä takerru niin paljon sarjakuvien eri laitosten muutoksiin kuin Thompson. 

Lyen kirjaa lukiessa nousi ajatus Hergén ”ajattelemattomuudesta”, jolla hänen toimintaansa toisen maailmansodan aikaisessa Belgiassa on usein perusteltu. Hergé ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että yhteistyö natsien sympatisoijien kanssa olisi väärin. Lye kertoo aikaisempia kirjoja monisanaisemmin Hergén vuonna 1948 tekemästä lomamatkasta Sveitsiin ja Italiaan. Matkakumppaneina hänellä oli vaimo Germaine ja nuori rakastajatar Rosane. Matkan alussa vaimo ei tiennyt miehensä ja Rosanen intiimistä suhteesta. Millainen ihminen kuvittelee selviävänsä tällaisesta lomasta salaisuudet säilyen? 

Niille, jotka etsivät hyvää elämäkertaa Hergén vaiheista, Lyen kirjan sijaan suosittelen Bênoit Peetersin Hergé – Son of Tintin (Johns Hopkins University Press, 2012) teosta. Se on kattavampi ja analyyttisempi, ja pohtii terävämmin aihettaan.

* Lyen kirjan sisältöä laajasti esittelee Martin Tyrrell Dublin Review of Booksissa.

Kvaakissa

 

Kati Kovács

Eläimelliset aakkoset aikuisille

WSOY

Supersankari Ruth Bader Ginsburg

 

Uutiset kertoivat Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin Ruth Ginsburgin kuolemasta. Ginsburg oli Bill Clintonin vuonna 1993 nimittämä, ja tuoreeltaan häntä "populaarikulttuurin feministiseksi ikoniksi ja sarjakuvien supersankariksi". Ginsburgin ura oli poikkeuksellinen korkeimman oikeuden tuomarille.

Comic Vine -sivustolla on pidetty kirjaa muun muassa eri sarjakuvahahmojen ja todellisten ihmisten esiintymisistä eri sarjakuvalehtien sivuilla. Ginsburg tuon listauksen mukaan on ollut kymmenessä eri yhdeydessä amerikkalaisissa sarjakuvissa. Määrä ei ole kovin suuri, kuusi kerroista on MAD-lehden ajankohtaissatiireissa. Lisäksi Star Trek -tähti George Takei on maininnut Ginsburgin omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa They Called Us Enemy.

Ginsburgin elämästä ja urasta on tehty kaksi sarjakuvalehteä. Toinen on osa laajemmin yhdysvaltalaisia merkkinaisia esittelevää Female Force -sarjaa. Sen kannesta on ylläoleva kuva.

Toinen on Debbie Levyn ja Whitney Gardnerin Becoming RBG, josta viime marraskuussa ilmestyi ensimmäinen numero. Tästä on valmistuttuaan tarkoitus tulla laaja sarjakuvaromaani, tai tarkemmin sarjakuvaelämäkerta.

Enemmän Ginsburg oli oikean elämän supersankari kuin sarjakuvien supersankari.

Kvaakissa

 

Canalés - Pellejero

Tarowean: yllätysten päivä

Jalava 2020

Kvaakissa

Matti Nieminen - Anssi Rauhala

Väinö I Suomen kuningas

Täysikäsi 2020

Ritari Ardent

Hiljan edesmennyt sarjakuvaneuvos Timo Reenpää (1949-2020) suomensi 1970-luvulla neljä Ritari Ardent -albumia. Tuota sarjakuvaa en ole lukenut vuosikymmeniin, joten kaivelin hyllyjäni. Niistä löytyi sarjan avaava Musta prinssi (Otava 1976) ja viimeiseksi suomennokseksi jäänyt Noiduttu viikinki (Otava 1978). 

Alkujaan Castermanin julkaisema ja François Craenhalsin (1926-2004) piirtämä sarjakuva sijoittui myyttiselle keskiajalle frankkien valtakuntaan, päähenkilönä on Walburgen herran poika Ardent, lisänimeltään Intomieli. Seikkailujen alussa Ardent on 14-15-vuotias poika, jolla on kiivas ja malttamaton luonne.  

Ritari Ardentista ei tullut Otavalle samanlaista menestystä kuin 1970-luvun alussa julkaisuohjelmaan otetuista Tintistä ja Lucky Lukesta. Tuolloin Casterman kuitenkin edellytti vähintään neljän albumin julkaisemista, joten ilman ranskalaisen kustantamon vaatimusta suomennossarja olisi jäänyt lyhyemmäksikin.

Mustassa prinssissä Ardent päätyy kuningas Arthurin nuoren tyttären Gwendolinen aseenkantajaksi. Suomentaja Reenpää on nimivalinnoilla liittänyt myyttiseen maailmaan Brittein saarten Camelotin sävyjä. Craenhalsin nimetkin ovat samaan suuntaan viittaavia, mutta eivät niin selkeitä. Ardent ja Gwendoline ovat suurin piirtein samanikäisiä, ja jälkimmäisellä on huomattavan rauhoittava vaikutus edelliseen. 

Craenhalsin työstä tulee lähinnä mieleen samoihin aikoihin syntynyt Jean Van Hammen ja Grzegorz Rosinskin Thorgal, jota WSOY yritti kolmen albumin verran tuoda Suomen markkinoille pari vuotta sitten. Ardent on kuitenkin askeleen tai pari Peyon Johanneksen ja Pirkaleen suuntaan.

Craenhals teki kaikkiaan 21 Ritari Ardent -albumia. Viimeinen ilmestyi vuonna 2003. Parhaiten Craenhals on tunnettu 4 ässää -sarjakuvasta, jota hän aloitti tekemään jo 1950-luvulla.

Kvaakissa

Fluctuat nec mergitur

Vincent Mahé,

750 ans à Paris,

2015.

Oulun sarjakuvafestivaali vuoden 2019 sarjakuvateko

Sarjakuvantekijät ry on nimennyt vuoden 2019 sarjakuvateoksi Oulun sarjakuvafestivaalin. Yllä videolla Oulun Sarjakuvaseuran toiminnanjohtaja Harri Filppa kiittää saamastamme tunnustuksesta. Sarjakuvantekijöiden hallitus perusteli päätöstään seuraavasti:

Oulun sarjakuvafestivaali on toiminut vuodesta 2012 alkaen määrätietoisesti, kehittyen vuosi vuodelta pohjoisen sarjakuvatoiminnan keskipisteeksi. Oulun sarjakuvakeskuksen vuosittain marraskuussa järjestämä festivaali tuo kaupunkiin sarjakuvaväkeä myös muualta Suomesta ja ulkomailta. Tapahtuma on luonut hyvät suhteet erityisesti pohjoismaihin, mutta myös muualle maailmaan. Ulkomaalaisia vieraita on festivaaleilla nähty heti toisesta vuodesta alkaen. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin lisäksi vieraita on tullut myös Venäjältä, USA:sta, Espanjasta, Saksasta, Japanista ja Egyptistä.
Festivaaleihin kytkeytyy myös pohjoismainen sarjakuvakilpailu, sekä sarjakuvatutkimuksen esiin tuominen. Näyttelytoiminnassa suurin ponnistus on ollut Oulun taidemuseossa 2017 avattu Comics Effects -näyttelykokonaisuus, jonka yhtenä osiona oli 101 sarjakuvaa Suomesta. Kirjanakin julkaistussa hankkeessa oli mukana 101 sarjakuvantekijää, joista jokainen piirsi sivun sarjakuvan yhdestä Suomen itsenäisyyden ajan vuodesta.
Festivaalin lisäksi Oulun sarjakuvakeskuksella on toimintaa ympäri vuoden, ja näyttelyitä sekä sarjakuvakursseja myös Oulun ympäristössä. Oulun pääkirjaston sarjakuvaosasto Sarjasto toimii myös yhteistyössä sarjakuvakeskuksen ja festivaalin kanssa.
Juuri nyt on tärkeää muistaa, että erilaiset sarjakuvatapahtumat ovat tärkeä osa kotimaisen sarjakuvan elinvoimaa. Ne tarjoavat mahdollisuuden oppia, tavata sarjakuvantekijöitä ja ostaa sarjakuvia laidasta laitaan. Erityisesti pienkustantajille tapahtumat ovat tärkeitä myyntipaikkoja, juuri muualta heidän töitään ei usein edes saa. Keväällä 2020 lähes kaikki kulttuuritapahtumat on peruttu, mutta tilanteen tasaannuttua ne kaipaavat yleisön osallistumista ja tukea entistäkin enemmän.
Oulussa nähdään!

Tunnustus oli tarkoitus jakaa Tampere Kuplii -tapahtumassa, mutta sattuneesta syystä moni asia on muuttunut.

Tampereella oli tarkoitus myös julkistaa Sarjakuva-Finlandian voittaja. Sekin tapahtui vain median välityksellä, palkinnon sai Ulla Donnerin Sontaa (S&S 2019). Valinnan teki Aulikki Oksanen, 1960-luvulta lähtien itsekin sarjakuvia tehnyt ihminen.

Näinä aikoina, kun kirjastot ovat kiinni, suosittelen harkitsemaan sarjakuvalukemisen hankkimista Turun Sarjakuvakaupasta nettitilauksina. Näinä poikkeusaikoina tilaukset saa postikuluitta.

Oulun Sarjakuvakeskuksen yhteydessä oleva Turun Sarjakuvakaupan toimipiste on toistaiseksi kiinni. Ilmoittelemme kun kauppa taas aukeaa.


* Turun Sarjakuvakauppa

Paras käännössarjakuva 2019 on Punaparta - Kapteeni vailla nimeä

Sarjakuvayhteisö Kvaak.fi on jo kymmenen vuoden ajan valinnut vuoden parhaan käännössarjakuva-albumin ja muistanut sen kustantajaa ja suomentajaa Herra Koipeliini -kunniakirjalla. Tämä vuosi ei ollut poikkeus, vaikka nettisivustosta ei toimi kuin keskustelupalstan puoli. Tämä heijastui äänestäjämäärään, joka jäi tavanomaista pienemmäksi. 

Helmikuussa 2020 käydyssä äänestyksessä eniten ääniä keräsi Jean-Michel Charlierin ja Victor Hubinonin tekemä Punaparta-seikkailu Kapteeni vailla nimeä. Paksun, kovakantisen albumin julkaisi Egmont ja suomensi Anssi Rauhala. Kvaakin arviossa Sampsa Kuukasjärvi kirjoitti, että 

"Tällaisia paksuja ja huolellisesti tehtyjä kokoelmia kelpaa lukea. Hubinonin piirtämää Punapartaa olisi integraaleina suomentamatta vielä neljä kirjaa".

Toiseksi sijoittui Guido Buzzellin Trilogia (suom. Silja-Maaria Aronpuro, kust. Täysi Käsi) ja kolmanneksi Neil Gaimanin ja kumppaneiden Sandman 9 (suom. Petri Silas, kust. RW). 

Tulokset kokonaisuudessaan:

1. Punaparta 2 - Kapteeni vailla nimeä (Jean-Michel Charlier - Victor Hubinon, k. Anssi Rauhala, Egmont) 17

2. Trilogia (Guido Buzzelli, k. Silja-Maaria Aronpuro, Täysi Käsi) 14

3. Sandman 9 - Hyväntahtoiset (Neil Gaiman - Marc Hempel et al., k. Petri Silas, RW) 6

4. Tulevaisuuden arabi 4 - Lapsuus Lähi-idässä (1987-1992) (Riad Sattouf, k. Saara Pääkkönen, WSOY) 5

5. Luupäät - Orvokki (Jeff Smith - Charles Vess, k. Antti Koivumäki, Like) 4

6. Anne Frankin päiväkirja (Ari Folman - David Polonsky, k. Anita Odé, Tammi) 3

Einsteinin vaimo (Liv Strömquist, k. Helena Kulmala suomenkielisen laitoksen toteutus Riikka Majanen ja Jouka Mattila, Sammakko) 3

Yoko Tsuno 22 - Odinin tuli (Roger Leloup, k. Mirka Ulanto, Egmont) 3

9. Atom - Robottitarinoita (Osamu Tezuka, k. Taavi Suhonen, Sangatsu Manga) 2

10. Brian Azzarellon ja Eduardo Risson Batman (Azzarello - Risso, k. Petri Silas, RW) 1

Gil Jourdan (Maurice Tillieux, k. Jukka Heiskanen, Otava) 1

Robert Sax 3 - Villa Borg (Rodolphe - Louis Alloing, k. Anssi Rauhala, Zoom Teufel) 1

13. Poissa - Erased 3-8 (Kei Sanbe, k. Taavi Suhonen, Sangatsu Manga)

Å-Festin anteja

Lauantaina Porvoossa oli kaksikielinen Å-Fest. Sarjakuvafestivaalin kunniavieraana oli ruotsalainen Moa Romanova, jonka kotimaassa erinomaisesti menestynyt albumi Paniikkiprinsessa (Sammakko 2020) on juuri suomennettu. Romanovaa haastateltiin kahteen otteeseen, päivällä Grandissa ja iltatilaisuudessa.

Å-Festissä kuuli melko tasapuolisesti molempia kotimaisia kieliä. Vanhoja sarjakuvalehtiään kaupannut Stan Saanila toisti markkinointilauseensa molemmilla. "50 cent stycken, 50 senttiä kappale". Moa Romanovaa kuitenkin haastateltiin molemmilla kerroilla englanniksi. Ehkä se oli palvelus suomenkielisille vieraille.

Romanovan haastattelussa kävi ilmi, että suomenkielistä nimeä mietittiin pitkään. Se poikkeaa alkukielisesta paljon (Alltid fucka upp, 2018), mutta lukuisien vaihtoehtojen läpikäymisen jälkeen Paniikkiprinsessa tuntui tekijästäkin parhaalta.

Yksi monista festareilla julkistetuista uutuuksista oli Tommi Musturi Future-lehden neljäs numero. Painosta se oli tullut torstaina.

Å-Festistä jäi mukava mieli. Kulttuuritalo Grand luo omanlaisensa tunnelman, jossa viihtyi. Esiintymislavoja oli ehkä liian monta, moni kiinnostava juttu jäi kuulematta ajallisen päällekkäisyyden vuoksi. Haastatteluja, paneeleja ja muita keskusteluja on pahimmillaan neljässä paikassa yhtäaikaa. Yleisö pirstoutui melko pieniksi ryhmiksi. Mutta olipa tunnelma sitäkin intiimimpi.

Mitä Teräsmiehen S-tunnus tarkoittaa

Brittiläisessä Quite Interesting -tv-sarjassa vierailta kysellään kaikenlaisia kysymyksiä. Yleensä niihin liittyy jonkinlainen juju, vastaus ei ole se ilmiselvin. Sarjasta on paljon klippejä Youtubessa. Sieltä poimin aiheen tähän kirjoitukseen.

Kerran QI:ssa kysyttiin, että mitä Teräsmiehen (engl. Superman) rinnassa oleva S-tunnus tarkoittaa. Jos QI olisi ollut BBC:n ohjelmistossa 1930-luvulla, niin vastaus olisi ollut selvä, eikä sitä luultavasti olisi kysyttykään. Silloin S tarkoitti yksiselitteisesti Supermania.

Nyttemmin tunnetaan Kryptonin sukuhistoriaa paljon paremmin kuin hahmon syntymän aikoihin. S-tunnus on avautunut sen kantajallekin aivan toisin silmin.

Vanhoja Teräsmiehiä paljon lukeneet hyvin tietävät, että supersankarin asu on valmistettu kankaista, joihin Kryptonilta turvaan lähetetty lapsi oli kääritty. Myöhemmin on paljastunut, että sankarin tunnukseksi muodostunut S-logo tuli myös Kryptonilta.

Teräsmiehen syntymänimi oli Kal-El. Hänen isänsä Jor-El oli Kryptonin johtavia tutkijoita, joka osasi ennustaa kotiplaneettansa tuhon. Kryptonin tiededenialistit eivät kuitenkaan uskoneet Jor-Elin tutkimustuloksia, ja niin planeetta räjähti tuhoten lähes koko kansan. Kal-El pelastui isänsä maahan lähettämässä raketissa.

Kal-Elin suojana oli myös Elin suvun vaakuna. Elit oli Kryptonin yksi johtavista suvuista, maan termein aatelistoa. Kaikkialla tunnetussa maailmankaikkeudessa aatelissuvuilla on omat vaakunat, ja Teräsmiehen rinnassa koreileva merkki on Elin sukuvaakuna. Kryptonin kielellä vaakunassa oleva S-kirjainta muistuttava merkki tarkoittaa toivoa. Wikipedia tietää aiheelle muitakin merkityksiä, mutta pitäytykäämme tällä kertaa tässä.

Siis, ei S niin kuin Superman, vaan S niin kuin toivo.

Claire Bretécher 1940-2020

Suru-uutinen Ranskasta kertoi, että Claire Bretécher on poistunut joukostamme 79-vuotiaana. Asiasta kertoi kustantaja Dargaud.

Bretécher oli 1960- ja 1970-luvuilla harvinainen poikkeus kovin miesvaltaisella sarjakuva-alalla. Hänen luonnosmaiseen viivaan perustuvat, sisällöltään pisteliäät sarjakuvat saivat suosiota Suomessakin. Vuosina 1980-1994 Bretécheriltä suomennettiin neljä albumia, parhaiten hänet muistettaneen yllä olevasta Turhasta joukosta (1980). Sen teemoja jatkoi Turha joukko 2 (1981). Lisäksi julkaistiin Selluliitin sieluntilat (1994) ja Äidit (1990).



Ranskan televisiossa pyöri 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ohjelma, jossa kuulut sarjakuvantekijät ottivat mittaa toisistaan. Myös Bretécher kuului ohjelmaan osallistuneisiin.

Koipeliini-äänestys

Kvaakin ja Suomen sarjakuvaseuran nettisivuilla on teknisiä ongelmia. Kvaakissa ei ennen ongelmien ratkaisemista voi julkaista uusia juttuja, keskustelupalsta onneksi toimii. Kvaakkilaiset ovat jo kymmenen vuoden ajan äänestäneet edellisen vuoden käännösalbumeista parasta ja palkinneet voittajan Herra Koipeliini -palkinnolla (kunniakirjalla).

Etusivun teknisistä ongelmista huolimatta äänestys järjestetään tänäkin vuonna. Se on parhaillaan meneillään. Jos olet kvaakkilainen, ja valinta on vielä tekemättä, niin äänestyssivulle pääsee

Kvaakin Koipeliini-äänestys

Astérix et le Brexit

Ison-Britannian eu-eron myötä eri sosiaalisissa medioissa on jaettu paljon Olivier Schwartzin (suomessa tunnettu lähinnä Pikosta ja Fantasiosta) tekemää kuvitteellisen Asterix-albumin kantta. Kansi on kunnianosoitus Albert Uderzon taannoin tekemälle Asterix Britanniassa alpparille. Kannessa esiintyvät samat hahmot, mutta dynamiikka on käännetty toisin päin.

Alkuperäisessä kannessa Asterix ja Obelix ovat Camulodunumin ja Duvovernumin välissä viiden tribuunin sarjaan kuuluvassa ottelussa. Camulodunumin joukkue on saanut vahingossa taukovirvokkeekseen taikajuomatynnyrin, jonka gallialaiset ottavat takaisin haltuunsa. Samalla Obelix nappasi kainaloonsa pelivälineenä käytetyn kurpitsan, ja tästä syystä he saavat peräänsä koko urheilujoukkueen. Kansikuvan tilanteen jälkeen Obelix palauttaa pelivälineen ja toverukset saavat paeta rauhassa.

Jos olisin ollut Schwartzin paikalla piirtämässä, niin olisin siirtänyt kurpitsan Obelixin kädestä paikallisen brittijoukkueen haltuun. Silloin viesti olisi selkeytynyt. Asterixin komennosta huolimatta britit lähtivät pelaamaan omia pelejään Euroopan Unionin ulkopuolelle.

Nyttemmin moni Asterix-albumin kansi on piirretty uudelleen. Tästä uudesta en ole niin ihastunut, vaikka se albumin sisältöä laajemmin kuvaakin.

Odinin lasersäde

Roger Leloup
Odinin tuli
suom. Mirka Ulanto
Egmont Kustannus
978-952-334-202-6
48 s., kovakantinen, nelivärinen

Egmont Kustannus jatkaa Yoko Tsuno -albumeiden suomentamista. Tällä kertaa vuorossa on alkujaan 1984 ilmestynyt Odinin tuli (Le Feu de Wotan).

Yoko Tsunon seikkailut sijoittuvat eri puolille maailmankaikkeutta. Tällä kertaa pysytään tiukasti maapallolla eikä tavata vinealaisia edes ohimennen. Japanilainen elektroniikkainsinööri Yoko Tsuno on saanut kutsun ystävänsä Ingrid Hallbergin luokse, joka asuu saksalaisessa keskiaikaisessa Eltzin linnassa. Ingrid Hallberg inventoidessaan linnan soitinkokoelmaa oli löytänyt laitteen, jonka käyttötarkoitusta hän ei ymmärtänyt. Sen selvittämiseksi hän toivoi apua luotettavalta Tsunolta.

Hallbergin löytämä laite on jonkinlainen laserase, kuoleman säde, jonka on kehittänyt fyysikko Hans Richter 1930-luvulla. Testauksessa keksintö paljastuu toimivaksi ja tehokkaaksi. Samalla paljastuu, että aseesta olivat kiinnotuneita muutkin, ja aikeet sen käyttämiseksi eivät olleet ainoastaan rauhanomaisia. Arkkitehtiopiskelija Franz oli jo pidempään restaurointityön varjolla etsinyt samaista asetta linnasta.

Erinäisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että kansainväliset rikolliset tavoittelevat asetta saadakseen omat katalat tavoitteensa toteutettua. He saavatkin aseen haltuunsa, mutta neuvokas Tsuno lopulta tekee toimet tyhjiksi ystäviensä ja asetta Richterin kanssa kehitelleen professori Zimmerin avustamana.

Roger Leloup ikuistaa keskiaikaisen Saksan rakennuksia ja nykyaikaisempia laitteita tunnetulla taidollaan. Linnat, vanhat rakennukset, helikopterit, lentokoneet ja Wuppertalin monorail piirtyvät sarjakuvan ruutuihin nautittavasti. Juonen kehittely jää hieman toissijaiseksi, mutta ei tämä tarina ole Leloupin tuotannossa huonommasta päästä. Kertomuksen henkilögalleria pysyy tällä kertaa ihan ymmärrettävän kokoisena.

Seikkailun aloituspaikka, Eltzin linna, on yleisölle avoin turistikohde Moseljoen varrella. Tällä hetkellä linna on suljettu, mutta huhtikuun alussa se avautuu uudelleen. Leloupin sarjakuva on oiva matkailumainos Eltzille.


* Kvaakissa on keskusteltu Yoko Tsunosta