Kivihiililastia puretaan

Eirasta puretaan kivihiililastia Vaasan satamassa.

Ranskan ja Belgian rajalla

Ranskalla ja Belgialla on 620 kilometriä yhteistä rajaa Pohjanmereltä Luxemburgiin. Erillistä rajavyöhykettä ei ole, eikä ekslaaveja ja enklaaveja kuten Belgian ja Alankomaiden rajalla. Google Mapsissa tuon matkan kulkee huomattavasti nopeammin kuin maastossa. Rajat vaikuttavat kulkevan, silloin kuin sopivaa jokea tai puroa ei ole noudatettavaksi, 1600-luvun lopun yksityisten kiinteistöjen rajojen mukaan.

Monin paikoin raja kulkee teitä myöten tai peltolohkojen välissä. Viljelytilojen rajat eivät näytä juurikaan muuttuneet vuosisatojen saatossa. Yksi poikkeus on, yllä olevassa kuvassa.

Kaikkea täytyy epäillä

Peter Singer
Marx
suom. Teppo Eskelinen
Into 2013


Viimeiset kaksikymmentä vuotta Karl Marxin ajattelusta on keskusteltu enemmän kuin koko edeltävänä vuosisatana. Nyt Marxin teoksia on todellakin luettu ja käsitys hänen filosofiastaan on muodostettu sen mukaan, eikä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tai oletusten perusteella. Aatehistorioitsijat ovat paljastaneet, että merkittävimmätkään 1900-luvun alkupuolen marxilaiset olivat perehtyneet vain pieneen osaan oppi-isänsä ajatusmaailmasta.

Marxin ajattelua on siis hyvä avata. Suomessa lähinnä moraalifilosofina ja eläinten oikeuksien ajajana tunnettu Peter Singer (s. ) kirjoitti jo 1980 "hyvin lyhyen esittelyn" (Marx: A Very Short Introduction) Oxford University Pressille. Alle 150-sivuinen ja pienikokoinen teos on alkujaan ilmeisesti kuulunut laajempaan filosofien ajattelua esittelevään kirjasarjaan.

Samoihin aikoihin kun Singer kirjoitti hyvin lyhyen esittelynsä, luin Marxin Saksalaisen ideologian. Tekstiä pidetään yhtenä keskeisimmistä Marxin kirjoittamista ja se oli tuolloisessa Suomessa helposti ja laajasti saatavilla. Kouluikäisenäkään en siitä tunnistanut silloin poliittisessa julkisuudessa ollutta Marxia tai marxilaisuutta laisinkaan. Osa Marxin ajatuksista tuntui jopa päinvastaisilta kuin kommunistien poliittiset tavoitteet esittivät. Filosofian tutkijat olivat tämän siis havainneet jo aikaisemmin, ja Singerin anglosaksisessa maailmassa tekemä popularisointien popularisointi sen vahvistaa.

Singer puolustaa vahvasti Marxin ajattelua totalitaarisia rakenteita vastaan. Suomentaja Teppo Eskelinen arvelee, että siinä näkyisi brittiläinen reaalipolitiikka, mutta oma suppeampi kokemukseni samalta ajalta puhtaan suomalaisesta näkökulmasta oli sama.

Marxiin liitetään usein ajatuksia siitä, miten rahojen jakaminen tasan kaikkien kesken ei onnistu. Varmaan tälläkin hetkellä joku kirjoittaa tuota jonnekin Uuden Suomen blogikommenttiin. Singer painottaa, että Marx ei ollut kiinnostunut jakamisesta vaan tuotannosta. Vain tuotannolla oli todellista merkitystä. Kun sitä on riittävästi, niin jakaminen hoituu omalla painollaan.

Talous on suhteellisuuden maailma. Talo muuttuu mökkirähjäksi, jos sen naapuriin alkaa nousta kartanoita ja palatseja. Palkkojen ja koroillaeläjien tulojen pitäisi kasvaa samassa suhteessa, jotta tyytyväisyys yhteiskunnassa säilyisi. Pääomatulojen suuremman kasvun myötä kateutta herättävien tulonjakosuhteiden lisäksi koroillaeläjien valta työläisiin kasvaa. Koroillaeläjät pääomillaan voivat entistä suuremmassa suhteessa voivat päättää mitä taloudessa tapahtuu.

Singerin mukaan kestävin osa Marxin työstä on ollut muuttaa ihmisten ymmärrystä omasta luonnostamme ja syventää käsityksiä siitä, mitä on olla vapaa. Liberaalit Marxin aikoina, samoin kuin nykyään, vastustavat valtion puuttumista markkinoihin. Näin vapaus toteutuisi parhaiten. Marxin mielestä asia on päinvastoin. Jos emme hallitse yhteiskuntaamme, niin emme ole vapaita. Parhaiten Singerin mukaan tämä näkyy arkisissa asioissa, esimerkiksi työmatkaliikenteessä. Yhteiset päätökset asioiden järjestämisestä vapauttavat ihmisiä enemmän kuin näennäinen valinnan vapaus.

Marx ajatteli, että ihmisluonto ei ole olemuksellinen vaan taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteiden myötä muuttuva. Tätä Singer pitää toiseksi tärkeimpänä antina modernille ajattelulle. Se on niin hyväksytty, että paluu aikaisempiin käsityksiin tuntuu mahdottomalta. Vaikka Marx sai ihmisluontoon vaikuttavat asiat määriteltyä, niin uuden yhteiskunnan rakentaminen niiden perusteella ei ollutkaan niin helppo homma kuin filosofi kuvitteli. Yliopistoissa on nykyisin kokonaisia tiedekuntia yhteiskuntatieteilijöitä pohtimassa näitä muuttuvia suhteita. Ja liberaalejakin on tuossa joukossa ihmettelemässä vaikutuksia ja niiden vastavaikutuksia. "Kaikkea täytyy epäillä", oli Marxin suosikkimotto. Sitä yhteiskuntatieteilijät nimenomaan tekevät.

Ihan aiheellista oli suomentaa Singerin Marx nyt. Toivottavasti teos on löytänyt oikeisiin käsiin.

Millä ohjelmalla esikoisteokset kirjoitetaan?

Parhaillaan Euroopan unioni konsultoi kansalaisiaan tekijänoikeuslainsäädännön uudistamistarpeista. Nettilomakkeella (joka tosin on sähköpostitse toimitettava, vastata saa myös suomeksi vaikka kysymykset ovatkin toisilla kielillä) voi ilmaista omia kokemuksiaan ja mielipiteitään mahdollisesti tulevaa direktiiviä varten. Jäsenvaltioiden kesken on kansainvälisistä sopimuksista huolimatta hyvin erilaisia käytäntöjä. Esimerkiksi Saksassa ei YouTubesta voi katsoa kuin murto-osan niistä videoista kuin Suomessa.

Kyse ei siis ole siitä kuinka paljon Cheekille pitäisi maksaa tai kuinka paljon on Veikko Huovisen perikunnan sovelias osa. Kyse on myös tavallisten kuluttajien arjessaan kohtaamat tekijänoikeusviidakosta juontuvat ongelmat. Esimerkiksi sellainen, jota vauva.fin keskustelupalstalla eilen pohdittiin.

Voiko kirjailija käyttää käsikirjoituksensa laadinnassa Microsoft Office Home and Student -ohjelmistopaketin Word-tekstinkäsittelyohjelmaa?

Tietokoneohjelmistoja säädellään tekijänoikeuslailla. Laissa muun muassa kielletään tekemästä ohjelmistoista yksityisiä kopioita, vaikka se muutoin on täysin sallittua. Lisäksi suuret kansainväliset yhtiöt säätelevät omilla sopimusehdoillaan paljon lakia tarkemmin mitä ohjelmistoilla saa tehdä.

Vauva.fissä kysymyksen esittänut oli lukenut Wordinsä sopimusehdot. Siellä sanotaan, ettei ohjelmistoa saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin (vain ei-kaupalliseen käyttöön). Jos kysyjä nyt kirjoittaa kyseessä olevalla Wordillä romaanin ja joku kustantaja ottaa sen julkaistavaksi, niin onko sopimusehtoja noudatettu?

Vastausten kirjo on keskustelupalstoille tuttua. Toisaalta netistä poimittu sitaatti Microsoftin edustajalta on yksiselitteinen. Ohjelman tätä versiota ei saa käyttää kirjojen kirjoittamiseen, sitä varten pitäisi hankkia erikseen maksettava lisenssi. Versio on vain yksityiseen käyttöön.

Tällaiset kansalaisten kohtaamat ongelmat kiinnostavat nyt EU:ta. Niistä kannattaa kertoa.



* Public Consultation on the review of the EU copyright rules - vastata siis voi suomeksi vaikka kysymykset ovat ainoastaan suuremmilla kielillä.
* Help reform copyright! - yksinkertaisempi, vain kuluttajan asemassa olevalle tarkoitettu vaihtoehto.

Esson tiikerit ja Martta

Esson huoltoasemat ovat kadonneet suomalaisten teiden ja katujen varsilta. Muistoihin ovat siirtyneet myös Esson mainokset, joissa tiikereillä oli keskeinen osa. Norjalaiset Standard Oilin jälleenmyyjät keksivät mainosvaltikseen tiikerin jo 1900-luvun alkupuolella, sieltä piirrostiikeri levisi eri Euroopan maihin pikkuhiljaa, lopulta myös rapakon taakse. 1970-luvun lopulla tv-mainoksiin ilmestyi oikea tiikeri.

Villin luonnon uhanalaisen eläimen käyttäminen yhtiön symbolina johti siihen, että Exxonin piti 1995 perustaa oma tiikereiden suojelurahasto. Yhtiön nettisivujen mukaan se on vuosittain tukenut miljoonalla dollarilla tiikereiden ja sen asuinalueiden suojelua.

Esso otti 1990-luvun puolivälissä tiikeriasian omakseen myös Suomessa. Vuonna 1969 Rotterdamin eläintarhassa syntynyt ja Helsingin Korkeasaaressa 1987 kuollut siperiantiikeri Martta täytettiin 1995 Luonnontieteellisen keskusmuseon Eläinmuseossa. Öljy-yhtiö sponsoroi täytetyn tiikerin esillepanon seuraavana vuonna.

Museologian professori Janne Vilkuna on parissakin artikkelissa ottanut Martan esimerkiksi museoesineen, museo-objektin autenttisuuden ongelmasta.

Siperiantiikeriyksilö Martta eläintarhassa syntyneenä ja koko elämänsä viettäneenä olisi ollut luonnollisessa ympäristössään joko Rotterdamin tai Korkeasaaren eläintarhojen häkissä. Eläinmuseo ja konservaattori olivat päättäneet käsitellä kuollutta eläintä lajinsa edustajana huomioimatta kyseisen yksilön elämäntarinaa.

Essolla ei ilmeisesti ollut päätösvaltaa sen rahoittaman dioraaman sisältöön. Olihan siperiantiikeri jo täytetty ennen yhtiön sponsorointipäätöstä. Se mihin asentoon eläin oli täytetty määräsi käytännössä millainen kuvaelma, millainen tarina on kerrottavana. Valmistuneessa dioraamassa Martta on hyökkäämässä pakenevan japaninpeuran kimppuun.

Eläintarhatiikeri on vapautettu villiin luontoon. Tällainen tieto saa katsomaan dioraamaa toisin silmin. Japaninpeuran pakoonpääsy tuntuu paljon oletettavammalta.

Ajankuva sekin. Nykyisissä luontodokumenteissa saalistustilanteita kuvattaessa yhä useammin selostajanääni toteaa, että tällä kertaa saalis pääsi pakoon.


* Täytetyn tiikerin äärellä. Tieteessä tapahtuu 7/2003. (pdf)

Pilviä hipovat rahakasat

Eilen sarjakuvavarastojen syövereitä penkaistessa käteeni sattui Aku Ankka-lehden kreikkalainen vastine. Se joskus kirpputorilta tarttui mukaan, kuriositeetiksi. Kuten Italiassa, Kreikassakin Disney-sarjakuvien päälehti on nimetty Mikki Hiiren mukaan. Italiassa Topolino, Kreikassa Miky (oikeastaan Μίκυ, mutta latinalaisilla nimi on kanteen painettu).

Nykyistä Kreikkaa ajatellen hassu sattuma on, että ainoan omistamani kreikkalaisen Mikyn (n:o 122 lokakuulta 1977) johtotarinana on Carl Barksin Pilviä hipovat miehet (The Giant Robot Robbers). Tarina nimittäin päättyy silloin tällöin siteerattuun Ankkalinnan pormestarin toteamukseen:

 Jonkun on maksettava robottien vahingot -- ja vain te olette siihen kyllin rikas, herra Ankka!

Ruutu on nostettu esiin puhuttaessa Barksin käsityksistä amerikkalaisesta yhteiskunnasta, tämä ruutu on ollut osoituksena siitä millaiseksi Barks Yhdysvaltain oikeuslaitoksen käsitti.

Pilviä hipovat miehet on  Barksin myöhäistä tuotantoa. Leppoisat eläkevuodet jo odottivat lähellä, sarjakuvan Barks on kirjannut valmistuneeksi 13. joulukuuta 1964. Se julkaistiin Yhdysvalloissa seuraavana vuonna.

Carl Barksin kootuissa (osa XXVII) Goeffrey Blum arvioi, että Barksin 1960-luvun tuotannossa yhtenä keskeisenä teemana oli huoli uuden teknologian joutumisesta vääriin käsiin. Tiedettä, tutkimusta ja insinööritaitoja vastaan Barksilla ei ollut mitään, mutta jotkut asiat olisi voinut jättää toistaiksi silleen ja vasta huolellisen harkinnan jälkeen tuoda julkisuuteen ja käyttöön. Samaa ovat ajatelleet jotkut teknologian historioitsijat (katso esim. Teknologian vaikutuksen tiiviissä paketissa).

Tarinan alussa pormestari kutsuu kaikki ankkalinnalaiset Kaakattipuistoon. Tarjolla olisi ihme, joka ällistyttäisi kaikki! Kiltti ja sävyisä keksijä, kunniallinen tiedemies Urho on kehittänyt valtavan suuren robottimiehen, joita on Hällävälin tehtailla valmistettu neljä kappaletta. Kaikki valmiina palvelemaan ihmiskuntaa.

Karhukopla oivaltaa heti, mihin robottimiehet olisivat sopivia. Roope-setäkin aavistelee yöuniensa menemistä ainakin viikoksi.

Kiltti. sävyisä ja kunniallinen tiedemies Urho ei ole soveliain robottimiehen ohjaimiin. Hän on harhautettavissa typerällä ja kuluneella vitsillä:

- Knock, knock.
- Kuka siellä?
- Matti.
- Kuka Matti?
- No Nukkumatti tietysti.
  Klop.

Karhukopla terrorisoi koko kaupunkia ja varastaa Roopen rahat. Veljenpoikien nokkeluudella konnat saadaan kuriin. Ja kaikki tuhot tulevat Roopen korvattaviksi.

Jos olette ihmetelleet nykyisen Karhukoplan tyhmyyttä ja luumunhimoa, niin ilmeisesti molemmat ovat perua tästä tarinasta. Barksin 1950-luvun tarinoissa Barksin itsensä luoma Karhukopla on varteenotettava vastustaja. Barks siis itse tämän tarinan juonenkulkuja vahvistaakseen antoi mahdollisuuden kehittää hahmoja nähtyyn suuntaan.

Ne Kreikan tuhoa aiheuttavat velat. Menisivätköhän nekin Roope Ankan maksettaviksi?

Luovan teollisuuden innovaatioita hyödyntävät yritykset

Aamulla luin Kalevan pääkirjoitussivulta Tanskan kulttuuriministeri Uffe Elbækin ja EU:n kulttuurikomissaari Androulla Vassilioun yhdessä kirjoittaman artikkelin. Aiheena oli, kuten kirjoittajien titteleistä voi päätellä, kulttuuri ja taiteet. Kirjoittajat peräävät kulttuuri-ihmisiä ja taiteilijoita helpottamaan kriisistä selviämistä.

Olen koko päivän kerännyt kiukkua kirjoittaakseni tulenpalavan vastineen EU:n hallintoeliitille (Tanska on paraillaan EU:n puheenjohtajamaa). Tässä tapauksessa taustatiedon etsiminen lievensi tuskaa.

Elbækin ja Vassilioun ajatuksen kulku on seuraava. Euroopassa talous ja poliittinen päätöksenteko ovat kriisissä. Kulttuuri ja taiteet sen sijaan eivät ole kriisissä, joten tämän yhteiskuntasektorin tulisi ottaa ohjat käsiinsä ja johdattaa Eurooppa selville vesille.

Suurimman kiukutuksen kirjoituksessa aiheutti tanskalaiselta Fora-ajatushautomolta poimittu ajatus luovien alojen työllistämisestä. Fora on kehitellyt uuden mallin työpaikkojen jaotteluun, ja siten saanut luovat alat Kööpenhaminan kaupungin eniten ihmisiä työllistäväksi. Tästä on hiljan raportti (pdf) julkistettu.

Raportin mukaan Kööpenhaminassa vuonna 2007 työskenteli 73 914 ihmistä luovilla aloilla. Seuraavana oleva rakennusteollisuus työllisti noin kaksikymmentätuhatta vähemmän. Raportissa oli graafisesti nostettu esille laatikollinen luovien alojen ammatteja: arkkitehdit, taiteilijat, pelisuunnittelijat, muotoilijat, kirjailijat, journalistit, valokuvaajat, graafikot jne jne. Kaikki tuttuja luovaa työtä tekeviä.

Kalevassakin avattiin tarkemmin "luovan alan työntekijä" määritelmää:

... luova ala on kaupungin tärkein toimiala. Se tarjoaa työtä noin 70 000 henkilölle joko välittömästi luovan alan työpaikoissa tai luovan teollisuuden innovaatioita hyödyntävissä yrityksissä, kuten muotialan vähittäismyynnissä. ...   

Laskelmat on tehty Forassa tarkoitushakuisesti. Niinhän ajatushautomoissa toimitaan, heidän tehtävänsä on antaa ideoita poliitikoille. Todellisuudesta ei niin väliä. Eikä siihen ammattinimikelaatikkoon ollut vahingossakaan videovuokraamon hoitajia tai tavaratalon vaateosastojen myyjiä laitettu.

Tällaisilla laskentaperiaatteilla luovat alat ovat varmaankin Suomessakin tärkein työllistäjä.

Hei kaikki taiteilijat, kirjailijat, toimittajat jne ja kaikki luovan teollisuuden innovaatioita hyödyntävissä yrityksissä työskentelevät! Pankkiirit ja poliitikot ovat tyrineet, on aika meidän ottaa Euroopan johtajuus käsiimme ja näyttää muille miten pitää toimia!

Taiteilijoiden ja innovoijien on omalta osaltaan ymmärrettävä mahdollisuutensa ja otettava takaisin heille kuuluva arvovalta. Heidän on entisten aikojen tapaan hoidettava tärkeä roolinsa yhteiskunnan oman tarinan kertojina.

Taisi Suomessa vajaat pari kuukautta sitten kulttuuri- ja taidemaailma antaa vahvan toimintaohjeen poliittisia päättäjiä valittaessa. Ei tainnut olla vielä tarpeeksi kova.



* * *

Kirjoitin Debattiin 1/2012 (issuu, sivu 5) Henriikka Tavin 12-projektista ja sen ensimmäisestä Tammikuu-runokokoelmasta. Jutun nimeksi tuli Runoilijan idealistinen projekti, itse ehdotin otsikkoa Kokeileva runoilija. Lehden teemana on idealismi, siitä nimenmuutos, olettaisin.

Jatkuva metsänkasvatus

Eilen Vihreän puolueen (jota siis ei pidä sotkea Vihreään liittoon) ravintelivalistusiltamissa oli puhumassa metsänhoidon eläkkeellä oleva professori Erkki Lähde. Luentorupeaman aiheena oli jatkuva metsänkasvatus, jota Lähde agitoi nykyisen jaksollisen kasvatuksen tilalle.

Lähde puhui värikkäästi ja höysti esitystään lukuisilla voimasanoilla. Ne alleviivasivat sanottua mainiosti.

Nykyisen avohakkuisiin perustuvan metsänhoidon taustalla on 1900-luvun alkupuolen harsintapelko. Avohakkuiden taustaideologiaksi haetun säännöllisten metsäpalojen aiheuttamat tuhot Lähde tyrmäsi täysin. Jossakin mantereisessa Siperiassa tai Kanadassa metsäpalot vaikuttavat metsänuudistumiseen, mutta muualla ne ovat perin harvinaisia. Suomalainen, pohjoismainen metsäntutkimus ei siis voi olettaa  -- kuten koulukirjoissa esimerkiksi kerrotaan -- että palot säännöllisesti parin sadan vuoden välein tuhoaisivat metsät.

Suomalaisia metsiä on historiallisesti hoidettu metsikkötaloutena, eli jatkuvan kasvatuksen periaatteella. Lähde toisinajattelijana jo aktiivivuosinaan joutui hankauksiin metsäteollisuuden intressejä, sellupuupeltoja kannattavien kanssa. Käytännössä häneltä kiellettiin pääsy tutkimaan tiettyjä kasvututkimusten kannalta tärkeitä koealoja.

Tästä Lähde ei lannistunut. Hän suuntasi tutkimusintonsa aikaisemmin tehtyihin aineistoihin, 1920-1940-lukujen tutkimusten tausta-aineistoihin. Näitä alkuperäisaineistoja analysoidessaan Lähde päätyi havaitsemaan, että harsintakammo oli tarkoitushakuisesti esillenostettu.

1940-luvun keskeisien tutkimuksien ja vuoden 1948 harsintajulkilausuman taustaksi koottu aineisto ei tukenut esitettyjä tuloksia. Siis näillä suomalaisen metsänhoidon tukijaloilla ei ole taustallaan tieteellistä näyttöä.

Kun Lähde oli tutkimusryhmineen mennyt Kansallisarkistoon tutustumaan 1920-luvulla kerättyyn aineistoon, lähtöoletuksena oli ollut, että tiedot pitäisi koota yksittäisistä havainnoista. Aineisto oli kuitenkin jo valmiiksi tarkkaan tilastoitu. Niiden sisältämät tiedot oli Lähteen mukaan jätetty täysin huomioimatta julkaisuissa.

Oli vanhassa aineistossa paljon esimerkkejä liian usein tapahtuneista yläharvennuksista. Jokavuotista isoimpien puiden karsintaa metsä ei kestä. Mutta aineistossa oli myös todisteita siitä, että jatkuva kasvatus sopivin aikavälein tehtynä piti metsänkasvun kiivaana.

1950-luvulla suomalaiset metsänomistajat pakotettiin alaharvennuksiin, eli pienempien puiden poistamiseen ja avohakkuisiin. Valtavaa soidenojitusta Lähde piti pääsyyllisenä Itämeren nykyiseen synkkään tilaan.

Vauhtiin päästyään Lähde lopetti. Esitelmöinti jatkuu tänään ravintola Linja 25:ssä kello 19. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.



* Hyvä metsänhoito. Erkki Lähteen ja muidenkin oppaita parempaan metsänhoitoon.

Hajasijoitettu energia

Keväällä kirjoitin Andrea Rossin joka kodin ydinvoimalasta, jonka piti tulla markkinoille lokakuussa. Ei tullut. Olen odotellut, että Magneettimedia joka nosti asian Suomessa esille, olisi kertonut italialaisen "keksijän" hankkeen lopputulemasta. Journalismiinhan kuuluu esille nostettujen asioiden seuraaminen.

Rossi järjesti 28. lokakuuta suuren kokeen, jossa muun muassa ruotsalaisten Nu Teknik -lehden tarkkailijoiden silmien alla kaikki valmistetut E-Catit yhteenkytkettyinä tuottivat 5,5 tunnin aikana vajaat puoli megakilowattia energiaa. Samalla Rossi ilmoitti, että hän on saanut yksityisen sijoittajan tukemaan hanketta, ja tuon tuntemattomaksi jääneen businessenkelin toivomuksesta hän vetäytyy kokonaan julkisuudesta.

Ei siis saatu laitteita Kärkkäisen kodinkoneosastolle. Eikä seurantajuttua asiakaslehti-vaihtoehtoismedia Magneettimediaan.

Sen sijaan meille on kerrottu, ettei öljy lopukaan. Laskelmat maanalaisen superenergian loppumisesta ovat vain vedätystä, hintojen vedätystä ylöspäin. Joku venäläinen tutkija on näin kertonut.

Rossin laitteen lukuisista kuvitelluista eduista olisi yksi ollut energiantuotannon riippumattomuus suurista toimijoista. Sunnuntain Helsingin Sanomat nosti tämän esille yhtenä tulevaisuuden visiona: tulevaisuudessa kuka tahansa voi tuottaa energiaa.

Energian pientuotanto on ollut tutkimuksenkohde ja puheenaihe jo pidempään. Hankkeita ja käytännönratkaisuja on ollut tarjolla monenlaisia, mutta yksikään ei ole edennyt laajemmin. Vuosituhannen alussa Ari Lampinen teki selvityksen, jonka mukaan Suomen tarvitsema energia voitaisiin tuottaa maatiloilla, suurimmaksi osaksi ympäristöä kuormittamattomalla tavalla. Paljolti olisi kyse nykyisin harakoille menevän energian talteenotosta.

Vanhasen hallitukset tekivät suuria risupaketteja, mutta keskustan peruskannattajakunnan hyödyksi nämä ratkaisut eivät ole tulleet. Esimerkiksi Mikkeliä lämmitetään Venäjän Karjalasta tuodulla energiapuulla.

Samaan aikaan tukipolitiikka on päinvastoin tehnyt maatilat entistä riippuvaisemmiksi tuontienergiasta. Investointitukia saa öljypolttimen hankintaan, ei biokaasuvoimalan perustamiseen.

Maanviljelijöiden omat tuottajajärjestöt ovat myös hajautettua energiantuotantoa vastaan. Yksittäisillä viljelijöillä ja talollisilla olisi intoa kehittää tilojansa uusille tuotantosuunnille, erityisesti jos se pienentäisi tilan menoja. Omavaraisuus on monille edelleen ihanne, se toisi varmuutta ja pysyvyyttä maatalousyrittäjän arkeen, joka heijastuisi myös lähiympäristöön ja tuotantoeläinten hoitoon.

Vallankumoukset olisivat tarpeen, kuten Hesari kirjoittaa. Voisikohan Valio vielä irrottautua uuden ydinvoimalan rakentamisesta? Käyttäisi rahat vaikka biokaasuvoimalan piirustusten tekemiseen ja alkaisi ostaa sähköä omilta jäseniltään?

Erilaisia tapoja ymmärtää talous

Talous ja yhteiskuntateoria I Vanhan maailman talous ja suuri murros
Toim. Risto Heiskala ja Akseli Virtanen
Gaudeamus 2011
350 s.


Taloudella on historia. Taloutta ei ole aina pidetty yhteiskunnan keskiössä olevana kaikkia muita osa-alueita määrittelevänä monoliittina, jonka tiukkojen välttämättömyyksien ja lainalaisuuksien perusteella on hallittu kaikkea inhimillistä toimintaa. Talous ei ole aina toiminut samoin periaattein ja keinoin kuin nykyisin, ja sen asema on vaihdellut kulttuurista ja aikakaudesta riippuen. Talouden historia on täynnä erilaisia vaihtoehtoja, vaikka päivänpolitiikan perusteella niitä ei tuntuisi olevan.

Risto Heiskalan ja Akseli Virtasen toimittama kolmiosaiseksi laajeneva Talous ja yhteiskuntateoria on yhteiskuntatieteilijöiden ja aatehistorian tutkijoiden Helsingin yliopistossa pitämien luentojen pohjalta tekemä. Verkkoluennot ovat edelleen netissä luettavissa. Keväällä ilmestyi ensimmäinen osa Vanhan maailman talous ja suuri murros, syksyllä on luvassa toinen ja ensi keväänä kolmas. Ajallisesti ensimmäisessä osassa päästään 1800-luvulle, toisessa käsitellään modernin maailman taloutta ja sen kritiikkiä ja kolmannessa pohditaan uutta poliittista taloutta.

Tekijöiden keskeinen ajatus on talouden muuttuvuus. Historiallisesti talous on ollut hyvin monimuotoista ja harvoin kauppiaiden määrittelemien sääntöjen mukaista. Niinpä onkin enemmän kuin todennäköistä, että tulevaisuudessa talous tulee olemaan hyvin erilaista kuin nyt. Ensimmäisessä osassa uudelta ajalta esitellyt talousmuodot, esimerkiksi merkantilismi ja kameralismi kriisiytyivät ja tulivat korvatuiksi toisenlaisilla talousjärjestelmillä.

Kokonaisuutena ensimmäinen osa lähtee siitä, että kapitalismin juuria ei tulisi etsiä kaukaa historiasta. Muutoinkin taloudellisessa ajattelussa helposti oletetaan menneiden sukupolvien ajatelleen samoin kuin nyt, tai ainakin pyrkineen hahmottamaan asioita samansuuntaisesti, Juha Sihvola esimerkiksi osoittaa Marxin antaneen Aristoteleelle arvoa sellaisestakin, jota antiikin jättiläinen ei ole ymmärtänyt. Kari Saastamoinen puolestaan osoittaa nykyisten liberalistien ymmärtäneen täysin väärin Adam Smithin ajattelun ja etenkin ”näkymättömän käden” merkityksen. Smith ei kannattanut suitsimatonta markkinataloutta, päinvastoin.

Smith kannatti ammattiyhdistysliikkeen sallimista, piti palkkatyöläisten etujen vaalimista kansakunnan rikastumisen edellytyksenä ja suurliikemiesten etuja sille vastakkaisina. Osakeyhtiötä Smith piti erittäin turmiollisena yritysmuotona, ja ajatteli sen sopivan vain pankki- ja vakuutusaloille, erittäin tarkassa valtion valvonnassa. Saastamoinen osoittaa muutamin tuorein esimerkein, että tämä puoli Smithin talousajattelusta on haudattu pois taloustieteellisestä keskustelusta.

Samaan tapaan Risto Eräsaari Saksan historiallista koulukuntaa käsitellessä tuo esille, että markkinamekanismit (hinta, kilpailu, kysyntä, tarjonta) ovat hyvin hauraita rakennelmia joita täytyy koko ajan vaalia ja pitää yllä. Markkinoiden toimivuus edellyttää valpasta, vartioivaa valtiota.

Kapitalismin syntyä tekijät etsivät paljon lähempää kuin aikaisemmat tutkijat. Keskeistä erittelyssä on rajahyödyn (grenznutz) käsitteen synty 1800-luvulla. Uskali Mäki ja Jorma Sappinen teoksen lopuksi käsittelevät nykytaloustieteen pohjana olevaa marginalismia ja sille tyypillisiä rajasuureita. Ajallisesti käsittely tulee nykypäivään saakka.

Perusidean rajahyödystä esitti 1800-luvun mittaan usea taloustieteilijä. Kuluttajan, homo economicuksen lisäksi yritysten oletettiin toimivan rajatuottavuuden periaatteiden mukaan. Mäki ja Sappinen nakertavat pohjaa taloustieteeltä pois erittelemällä kehittäjien ajatuksia. Samalla tulee viedyksi tältä kehitykseltä tieteellisen vallankumouksen arvo. Esimerkiksi yksi marginalismin keskeisistä kehittäjistä, ranskalainen taloustieteilijä Leon Walras piti kehittämäänsä suunnitelmatalouteen sopivana perusmallina, ei vapaan markkinatalouden perusteluna.

Talous ja yhteiskuntateoria -teoksen ensimmäisessä osassa lasketaan perustuksia tulevalle, alaotsikoiden perusteella erityisesti kolmannen osan uudelle poliittiselle taloudelle. Alusta on vakaa ja hyvin perusteltu.



Julkaistu Kaltiossa 4/2011.

Uuteen Pyhään allianssiin

Elokuussa avasin radion kesken ohjelman, ja YLE Puheella Pekka Visuri selitti meneillään olevaa yhteiskunnallista murrosta. Hän vertasi tapahtuvaa parin sadan vuoden takaiseen, Ranskan suureen vallankumoukseen. "Myllerryshän kesti pitkään, yli parikymmentä vuotta kunnes Napoleon karkoitettiin St. Helenalle."

Kesken ohjelman mukaan tulleena en tiennyt, että meneillään oli Puheen kesäinen muistelusarja vuodesta 1991. Aloin laskeskella, että - jos analogia suureen vallankumoukseen pitäisi - vielä olisi kolme, neljä vuotta ennen kuin asiat alkaisivat normalisoitua ja tasaantua.

Visurin 1991 tuoreeltaan Neuvostoliiton sortumisen jälkeen sanoma tuntuisi hyvin pätevältä lausunnolta myös 2011. Ranskan vallankumouksenhan alkoi 1789, nykymyllerrys Berliinin muurin kaatamisesta 1989.

Tänään 1814 alkoi Wienissä kongressi, jonka tarkoitus oli järjestää Euroopan rajat uudelleen Napoleonin jäljiltä. Tavoitteena oli tasapainoisen suuriin ja pieniin maihin jakautuvan maailman luominen, ääneen lausuttuna tavoitteena oli palauttaa valta niille, joilla se 1789 oli ollut.

Wienin kongressi alkoi Napoleonin Elballe karkoittamisen jälkeen. Sieltä keisari vielä palasi sadaksi päiväksi, ja vasta Waterloo ja St. Helena tekivät tehtävänsä.

Kongressin päätösten seurauksena Eurooppa ja maailma rauhoittuivat vuosikymmeniksi. Paitsi Ranska, jonka ympärille luotiin suojavyöhykkeet ja joka nimettiin syypääksi koko kohinaan.

Yksi keskeisistä tuloksista oli Pyhä allianssi - sisäisen muuttumisen kielto. Itävalta, Preussi ja Venäjä sitoutuivat vastustamaan kaikkia valtiollisia uudistuksia, ja mukaan myöhemmin yhtyivät muutkin brittejä, Vatikaania ja Osmanneja lukuunottamatta. Venäjä, allianssin ehdottaja, taisi pitää lupauksensa pisimpään.

Historia ei toista itseään. Mutta ehkä analogiat auttavat ymmärtämään meneillään olevaa. Ehkä parin vuoden kuluttua olemme hyvinkin Wienin porteilla, mutta ei niin kuin nykyretoriikka sanaparia käyttää.

Millaista on vihreä avantgarde?

Vihreän puolueen ravintelivalistusiltamat alkoivat eilen Oulussa. Ville Rantanen alusti prerafaeliiteista, 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneesta brittiläisestä taidesuuntauksesta. Ohjelmallisuutensa ja aatteellisuutensa perusteella suuntausta voi pitää varhaisena avantgardena, sen tavoitteisiin kuului vallitsevien taidekäsitysten murtaminen ja monia sosiaalisia, yhteiskunnallisia tavoitteita.

Tavallisen ihmisen ja käsityöläisyyden puolelle asettautumiselle kävi niin kuin Bourdieu myöhemmin taideteoretisoi: haastajasta tuli uusi normien asettaja, samalla alkuperäiset ideansa unohtaen. On toki jääneet elämään William Morrisin tapetit, joita maahantuo Lauritzon's. Tavallisiin koteihin noita tapettikuoseja tuskin hankitaan.

Esityksensä lopuksi Rantanen totesi mielenkiintoisesti, että vihreää - siis poliittisesti vihreää - avantgardea ei olla vielä nähty.

Tätä jäin kotimatkalla miettimään.

Vihreä avantgarde -googlaus ei tuota tuloksia, ainakaan taiteellisia. Hakutukosten ykkösenä on vihreatvaatteet.comin ekologisia ja eettisiä vaatevalintoja, kärkikymmenikössä on useita osumia Mercedes-Benzin "Avantgarde" malleihin. Green avantgarde haku tuottaa tuloksia lähinnä art-noveausta ideoita hakevaan puutarhanhoitoon.

Poliittinen vihreä liike on ainakin toistaiseksi ollut pääasiassa laillisuusliike. Suomessa keskeiset ympäristöä suojelevat lait säädettiin 1970-luvulla, vesistön kuormitusta koskevat jo aivan vuosikymmenen alussa. Koijärvi-liike ja sen seurannaiset syntyivät lähinnä aikaisemmin säädettyjen lakien hengen toteuttamiseksi.

Esimerkiksi aikaisemmin tässä blogissa sivuamani vihreä historiankirjoitus on puhdasta (jälkijättöistä) laillisuusvalvontaa.

Oikea, ideologinen vihreä liike odottaa vielä syntymistään. Ideologisen liikkeen eturintamassa kulkee aina avantgarde, ja vihreää sellaista ei ole vielä ollutkaan. Vihreän liiton toiminta tästä näkökulmasta on tavoitteiden kannalta suorastaan vaarallista. Se tekee yhteiskunnan säätämien lakien noudattamisesta poliittisen kysymyksen.


* Kuva: Dante Gabriel Rossetti - Proserpina, 1877

Velkakriisi-illuusiota ja varjotaloutta

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen Oulun sosiaalifoorumi. Kymmenen vuotta sitten Davosin taloufoorumin vastapainoksi syntynyt kansalaisjärjestöjen keskustelufoorumi on laajentunut moniksi kansallisiksi ja paikallisiksi yhteensaattajaoperoijiksi. Nyt siis Ouluun saakka.

Sosiaalifoorumia kuvailtiin lähinnä tilaksi, joka ei sulje ketään ulos. Osallistujina ja järjestäjinä oli monenlaisia tahoja Eu:n vastustajista marxilaisiin, Vihreästä Sivistys- ja Opintokeskuksesta Oulun Aikapankkiin. Fyysiset tilat alustuksille ja keskusteluille tarjosi Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä.

Pari alustusta lauantaina ehdin kuulemaan.

Kirkon paikalle kutsumana alustajana päivät aloitti tutkija, kansanedustaja Anna Kontula. Käytännön esimerkkien kautta hän kertoi millaisia varjotalouksia Suomessa on. Kontula on monista näistä puhunut julkisuudessa muutenkin.

Uusin, kansanedustajuuden mahdollistama Kontulan hanke on Tampereella tämän kuun alussa aloittanut Sosiaaliasema. Sen tarkoituksena on auttaa ketä tahansa hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle pudonnutta. Ajatus on kuin kunnallisten sosiaalitoimistojen aikoinaan, ja Kontula olikin innoissaan siitä, että moni sosiaalityöntekijä on ilmoittautunut vapaaehtoistyöhön. Kaikilla ammattilaisilla peruste on ollut sama, voida auttaa hädänalaista. Sellaiseen kun virkatyössä ei enää ole mahdollisuutta.

Oulun Attac ja Kansan Sivistysliitto olivat kutsuneet paikalle Jussi Ahokkaan, rahatalousjärjestelmän tutkijan ja Raha ja talous-blogin toisen kirjoittajan. Ahokas alusti otsikolla Velkakriisi-illuusio, ja kumosi neljä yleisintä julkisuudessa ollutta perustetta nykyiselle talouskriisille.

Valtiontalous ei ole sama kuin kotitalous. Siksi samat säännöt eivät päde, vaikka niin valtavirran kansantaloustieteessä uskotellaan. Valtio on aina myös rahan liikkeelle laskija, ja siten se voi ja sen tuleekin tehdä talouspolitiikkaa. Tarkat ja yksityiskohtaiset perustelut on luettavissa alustajan blogista.

Euron velkakriisi juontuu valuutan säännöistä. Euroopan Keskuspankille on annettu mahdollisuus lainoittaa vain liikepankkeja, ei valtioita. Näin liikepankeille on annettu mahdollisuus määrittää valtioiden kulutus, toisin sanoen valta talouspolitiikassa.

Leikkaukset ja säästäminen ovat pahinta mitä nyt voisi tehdä, totesi keynesiläiseksi tunnustautuva alustaja. Siitä seuraa Keynesin paradoksi: menot (sosiaalimenot) kasvavat ja tulot (verokertymä) pienenevät, valtiontalouden automaattisten tasapainottajien vuoksi.

Epävarmuutta tulisi vähentää. Mutta poliitikkojen pelko, tiedon ja solidaarisuuden puute sitä estävät.

Ahokkaan alustus herätti hämmennystä salissa. Pitkään hän sai vastata kysymyksiin ja selventää esitystään. Suosittelen tutustumaan mainittuun Raha ja talous-blogiin.

Joko WTC-vitsejä voi kertoa?

Tänään on muistojuhlien päivä. Juhani Ahon 150-synttäreiden kunniaksi kehoitan lukemaan hänen novellinsa Mennyttä kalua. Siinä pohjoissavolainen maalaismaisema luontevasti asettuu kansainvälisen taidemaailman taustaksi.

Yhdysvaltain Syyskuun yhdennentoista päivän iskuista on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta, ja sen muistoksi Vastapaino on sivuillaan julkaissut sähköisenä pari kuukautta iskujen jälkeen julkaistun Mikko Lehtosen teoksen Syyskuun yhdennentoista merkitys (pdf, Vastapaino 2001). Vaikka teos on kirjoitettu tuoreeltaan, niin analyysi on ajan kulumisesta huolimatta edelleen tuoretta.

Lehtonen on käsitellyt iskujen luonnetta reilusta kolmestakymmenestä eri lähtökohdasta. On todellisuus ja sen tulkinnat, näille jälkimmäisille ei juurikaan olla saatu lisää faktoja iskupäivän jälkeen. Kerrottiinhan heti syyllisen olevan Osama bin Laden. Komiteat ja tutkimusryhmät ovat istuneet, mutta muuta faktaa ei ole tarjottu.

Iskupäivänä ja sitä seuraavana viikkona television äärellä istuneet saivat vähtäväkseen kuvaa. Lehtonen toteasikin, että torniin törmäävästä lentokoneesta tuli ikoni, ja todella nopeasti. Toimittajilla ei ollut juurikaan analysoitavaa tapahtumista. Laatujournalismiin ei pystytty tiedonpuutteessa.

Petri Sarvamaa olisi nyt sopivasti pulskistunut kolmannen kauden kansanedustaja, jos hän 11. syyskuuta 2001 olisi voinut selkeästi ja yksiselitteisesti kertoa mitä Yhdysvalloissa oli tapahtunut ja miten meidän suomalaisten siihen tulisi suhtautua. Mutta ei voinut, hän jumiutui kertomaan perättömiä huhuja Osama bin Ladenin kuolemasta. Eikä ole kansanedustajakaan, yrityksistä huolimatta.

Yksi Mikko Lehtosen vajaat kymmenen vuotta sitten tekemä huomio oli, että iskuista ei kerrota vitsejä. Parin kuukauden aikana ainoa hänen kuulemansa oli seuraava:

»Miksi Yhdysvallat hävisi Afganistanille sakissa?
Koska siltä puuttui jo avauksessa kaksi tornia.»

Huumorihan on ahdistuksen lievittäjä, ja sellaiseen olisi luullut olevan tarvetta tässä(kin) tapauksessa.

Yritin googlata josko vitsien kerronta olisi herännyt jossakin vaiheessa. Ei näytä olevan. Muutamia lyhyitä koosteita on, mutta pääosa kärkipään tuloksista kertoo miten joku on tyrmistyttänyt kertomalla niitä julkisesti.

Stand up-koomikko buuattiin lavalta hänen aloittaessaan "Minulla olisi 911 vitsiä kerrottavanani". Ruotsin ulkoministeri pyytää Yhdysvalloilta anteeksi Ola Salon letkautettua keikallaan "toivottavasti tuo kone ei ole matkalla tänne, vaan kohti Valkoista taloa".

Kun keskustelupalstalla joku on avannut uuden ketjun 9/11-vitsejä varten, ketju on täyttynyt kommenteista, että "tämä ei ole vitsailun aihe, tyhmä".

Olisiko käynyt niin, että vitsiniekkojen energia on purkautunut salaliittoteorioissa? Nehän ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttuneet salonkikelpoisemmiksi.

Itse tapahtumista ei siis vitsailla. Sen sijaan näistä kehitellyistä salaliittoteorioista sopii kertoa vitsejä. Suomessa esimerkiksi Ismo Leikola on.

Avaimena Kreikan keskuspankki

Voinen kai paljastaa tietämättömyyteni ja ymmärtämättömyyteni tässäkin asiassa. Euroopan ja euron velkaongelmissa ymmärtääkseni on kyse keskuspankin rakenteesta ja säännöistä. Japani ja Yhdysvallat voivat velkaantua bruttokansantuotteeseensa nähden niin paljon kuin haluavat, ja lähes ilman markkinoiden hätääntymistä. Niiden keskuspankit lakisääteisesti pitävät huolta, ettei valtiolta lopu rahat.

Euroopassa asiat on toisin. EKP:lla ei ole vastaavaa isäntää, 17 euromaata eivät voi suoraan lainata rahaa keskuspankiltaan. Saksa ja Ranska viime aikaisissa keskusteluissa ovat ehdottaneet yhteisen talouspoliittisen elimen perustamista, siis sellaisen, joka voisi määrätä EKP:n tarvittaessa lainamaan rahaa.

Ehdotuksessa oli mukana paljon muutakin, kuten talouskuria ja muuta sellaista. Näistä puheet liittovaltion synnyttämisestä ovat alkaneet.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä. Suvereeni valtio tarvitsee keskuspankkia ettei joudu markkinoiden määräysvaltaan.

Valtio ei ole kuin mikä tahansa muu markkinatoimija. Eurojärjestelmän kunnianhimoisena tavoitteena on ollut - ääneen sanomattomasti - muuttaa se sellaisiksi. Poliittista valtaa siirrettiin markkinoille ja vastapainoksi toivottiin vakautta ja parempaa arvon säilyttämistä.

Meneillään oleva toinen finanssikriisi on kädenvääntöä vallasta rahamarkkinoilla.

Kreikan ja Suomen neuvottelema vakuussopimus suorastaan nerokkaasti ohittaa EKP:lle määritellyn kiellon lainoittaa valtioita. Sen sisältöä on mediassa avattu perin vähän.

Tavalliselle kotitaloudelle tai yritykselle ei olisi mitään hyötyä sellaisesta lainatakauksesta, jonka edellytyksenä on, että lainasumma talletetaan takauksenantajan tilille. Suorastaan perin kehno ja kannattamaton kauppa.

Kreikalla on edelleen EKP:n sivukonttorina ja omistajana toimiva Kreikan keskuspankki. Voidaan sopia, että keskuspankki tallettaa Suomen valtion tilille sovitun summan. Tuo rahamäärä voidaan synnyttää käytännössä tyhjästä, merkiten se taseisiin siellä ja täällä. Tällaista toimenpidettä eurojärjestelmä ei kiellä. Näin Suomi voi taata täysin turvallisin mielin Kreikalle vaikka kuinka suuren lainan.

Ei ihme, että muutamat muut valtiot ovat uutisten mukaan olleet hyvin kiinnostuneita samankaltaisesta järjestelystä.

Markkinavoimilla on kuitenkin edelleen erittäin vahva ote. Voi tulla hyvinkin tyrmätyksi koko hieno systeemi. Vaikka valtiohan aina lopulta säännöt mille tahansa toiminnalle asettaa. Myös markkinoille.

Takaportti on keksitty, ja sitä tullaan käyttämään ennemmin tai myöhemmin.

Opettava ideologi Vesa Puttonen

Sellainen uutisvirtaa seuraava, jolla joskus harvoin joku asia jää päivää pidemmäksi ajaksi mieleen, hämmästyi eilen illalla Aalto-yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttosen Yleisradiolle antamasta asiantuntijalausunnosta.

Standard & Poor's oli laskenut Yhdysvaltain pitkän ajan luottoluokitusta pykälällä kolmen A:n parhaasta luokasta AA+:ksi. Tätä Puttonen piti merkityksettömänä.

"Yhdysvalloilla on [...] keskuspankki, joka pystyy painamaan lisää rahaa tarpeen tullen." (Yle Uutiset 6.8.2011)

Vastahan alkuviikosta tiistaina samainen Puttonen piti Yhdysvaltain velkakaton nostamista huolestuttavana asiana.

"Mutta eihän tilanne siltä osin mitenkään ratkea. Seuraavaksi ne rahat pitää jostakin saadakin." (Yle Uutiset 2.8.2011)

Puttonen kertoi suurimman ulkomaisen rahoittajan Kiinan olevan huolestunut, ja aikovan vähentää sijoituksiaan Yhdysvalloissa. Lisäksi Puttonen epäili oman keskuspankin halukkuutta antaa lisää rahaa. Se on ilmoittanut toisen elvytyspaketin lopettamisesta. Eikä uutta ole tulossa.

Siis vaikka velkakattoa nostettaisiin, niin kuin nostettiin, halukkaita lainaajia ei maailmassa olisi.

Mistä Puttosen luottamus keskuspankin anteliaisuuteen tässä muutamassa päivässä kasvoi?

Tässä välissä Raha ja talous -blogin Lauri Holappa jo ehti huolestua asiantuntija Puttosen asiantuntemattomuudesta:

Koko talouspoliittinen keskustelu vääristyy huolestuttavasti, kun julkisuudessa käytetään asiantuntijoina professori Puttosen kaltaisia kommentaattoreita, jotka eivät tunne edes näennäisen asiantuntemusalueensa perusteita. He rinnastavat valtiot kotitalouksiin, joiden on todella ensiksi kerättävä omat tulonsa ennen kuin ne pystyvät kuluttamaan. Tämän vuoksi Puttonen ja kumppanit jaksavat olla niin tavattoman kiinnostuneita valtionvelan omistusrakenteesta – että mistä niitä valtion kaipaamia tuloja on jatkossa mahdollista saada.

Professori Puttosen olisi kuitenkin syytä muistaa, että kotitaloudet ovat valuutan käyttäjiä. Rahapoliittisesti suvereenit valtiot taas ovat sekä valuutan käyttäjiä että sen liikkeellelaskijoita. Niiltä eivät voi loppua rahat. (Raha ja talous, 2.8.2011)

Blogin kommenteissa epäiltiin, että Puttonen "tarkoituksellisesti ideologisista syistä esittää virheellisiä argumentteja".

Eilisellä "keskuspankki pystyy painamaan lisää rahaa" lausunnolla Puttonen tuli todistaneeksi kommenttien epäilyn oikeaksi, samassa mediassa.

Ja olisi tarkkaavaisen median seuraajan pitänyt asia ymmärtää tiistaiaamuna jo siitä, että Puttonen kieltäytyi nimeämästä Yhdysvaltain velkaantumisen syyksi George W. Bushia. Hänen aikanaanhan rikkaiden ja yritysten veroja kevennettiin huomattavasti (tulot pienenivät) ja aloitettiin suurimittaisia sotia (menot kasvoivat).

Puttonen väisti kysymyksen toteamalla "syitä on useita"...


* * *

Eilen kirjakaupassa käydessä huomasin Puttosen olevan myös kirjamarkkinoilla. Hyllyllä oli tarjolla Osta halvalla, myy kalliilla (WSOY 2009) sijoitusopas. Puttonen ja kustantajansa ovat omaksuneet nimekkeen toisen osan hyvin. Pehmeäkantisen, pokkarikokoisen teoksen takakannen hintalappu kertoi 47,40 €.

Ja siinä oli neljä senttiä alennusta kustantajan suositushintaan.

En ostanut kallista.

Saharan laidat

Heinäkuun yhdeksäs valtioksi valtioiden joukkoon korotettiin Etelä-Sudan. Saharan itälaidalla Sudanin sisällissodassa saatiin aselepo aikaiseksi 2005 ja kansanäänestyksessä ilmaistussa tahdossa uusi maa sai perusteensa.

Autiomaan toisessa päässä Atlannin rannikolla Länsi-Saharan itsenäistyminen ei ole sujunut samaan malliin. Pohjoinen Marokko miehittää maata, ainakin sen keskeisiä osia, ja Etelä-Algeriaan ja Mauretaniaan paenneita vapaustaistelijoita vastaan on rakennettu valtavan pitkä heikkamuuri.

Sudanissa sisällissota alkoi jo ennen maan itsenäistymistä 1955. Samoin Länsi-Saharassa ennen Espanjan luopumista alueen siirtomaaherruudesta 1975.

Länsi-Saharan tilanteesta on Hannu Pesonen kirjoittanut reportaasin Hiekalle rakennettu elämä (Like/Pystykorvakirjat 2007). Vaikka teos on jo joitakin vuosia vanha, olennaisia muutoksia alueella ei ole tapahtunut.

Sudanissa maa jakaantui islamilaisen pohjoisen ja kristillisen etelän erilaisten kulttuurien törmäykseen. Sopimista ja rauhantekoa joudutti etelästä löydetty öljy, sen taloudellinen hyödyntäminen kärsi taisteluista. Maailmanmarkkinoille mustaa kultaa viedään pohjoisen kautta, joten rahallista hyötyä rauhasta on molemmille osapuolille.

Sudanin ja Etelä-Sudanin rajalle jäi vielä Abyein öljyrikas maakunta, jonka kohtalosta päätetään myöhemmin. Tarkoitus on, että alueen asukkailta kysyttäisiin kumpaan maahan he jatkossa haluavat kuulua. Tällä hetkellä pohjoisen ja etelän hallituksilla on erilainen käsitys kenellä kaikilla on äänestysoikeus.

Länsi-Saharan kohtalo 1970-luvun alkupuolella jätettiin kansanäänestyksessä päätettäväksi. Siirtomaaisäntä Espanja kokosi äänestysluettelot vuonna 1974 ennen alueesta luopumistaan.

Vielä tähän päivään mennessä ei äänestystä ole pidetty. Marokko piti aluetta omana maakuntanaan vedoten 1900-luvun alussa eri berbeeriheimojen kanssa tekemiinsä liittolaissopimuksiin. Pesonen mukaan kansainvälinen oikeus on todennut nuo sopimukset pitämättömiksi, harvoinpa liittolainen toisen liittolaisen osaksi muuttuu.

Länsi-Saharan asiaa ajaa Polisario. Maan on ehtinyt jo tunnustaa n. 80 valtiota, joista pääosa toisia kehitysmaita.

Hannu Pesonen katsoo, että Länsi-Saharan tilanne on nykyisellään edullinen Euroopalle ja Euroopan Unionille. Siksi Marokon miehitystä ei pyritäkään kumoamaan.

Ensinnäkin heikkamuuri pidättelee siirtolaisvirtoja. Maitse ei Länsi-Afrikasta tulla hiekkamuurin ja miinakenttien yli Marokkoon ja Algeriaan tavoittelemaan kyytiä Euroopan puolelle.

Toisekseen Marokko on antanut Länsi-Saharan kalavedet eurooppalaisten käyttöön edullisin ehdoin. Kalakannat ovat Länsi-Saharan ainoa luonnonvara, mailla on vain erämaata, jota kiertevät heimot laidunsivat. Hiekkamuuri estää perinteisten kulkureittien käyttämisen ja länsisaharalaiset asuvat pääasiassa Etelä-Algeriassa pakolaisleireillä.

Länsisaharalaisten leireistä on viime vuosina tullut tv:n matkaohjelmien vakiopaikka ja extremematkailijoiden turistikohde. Esimerkiksi Michael Palin vieraili leirillä Saharan kierroksellaan.

Länsisaharalaisia merkittiin 1974 äänestysluetteloihin vajaat seitsemänkymmentätuhatta. Marokkolaisia on vuonna 1975 alkaneen miehityksen jälkeen muuttanut maahan noin 170,000. Vuonna 2000 YK:n johdolla uusittuun äänestysluetteloon hyväksyttiin 86,425 äänestäjää. Maahanmuuttaneet marokkolaiset tekivät luettelosta yli 131,000 valitusta.

Sudanin Abyein maakunnan äänestysluetteloiden kokoamisessa on samankaltaisia ongelmia. Etelä-Sudan hyväksyisi vain paikallaan pysyvästi asuvat, pohjoinen tahtoisi mukaan kiertelevät heimotkin.

Molemmilla Saharan laidoilla siis taktikoidaan. Onneksi äänestäjäluetteloihin mahdollisesti hyväksyttäviä ei asein kummassakaan päässä karsita. Länsi-Saharassa on ollut aselepo jo vuodesta 1991.

Tylsät ritarit verenpaineenmittausretkellä

Jyrki Nissinen
Tylsät ritarit
Huuda huuda 2011
32 s.

Jyrki Nissinen, Vieremän lahja suomalaiselle sarjakuvalle ja absurdille tarinoinnille, on tuoreimmassa teoksessaan pureutunut ritariromantiikkaan ja vastarinnan problematiikkaan. Nissinen vie lukijansa Robin Hoodin ja Sherwoodin maisemiin, ikuisen sunnuntain maailmaan.

Sitten keskiajan ikuisen sunnuntain merkitys on muuttunut. Aikoinaan se merkitsi arjen paineista vapaata mukavaa yhdessäoloa, nyt siitä on tullut seisahtuneisuuden hetki. Tv:ssä samat tylsät ohjelmat, kukaan ei liiku missään ja huomenna on mentävä töihin.

Tylsät ritarit alkavat räväkästi. Robin Hood kertoo kaveruksille Wilhelm Tellin pojalle tekemästään palveluksesta. Jousella ja nuolella hän oli muuttanut pojan luonnetta niin, että vihannekset alkoivat hänelle maistua. Tarkkuusammuntaa se oli vaatinut.

Tylsät ritarit muistelevat juttua vielä puolitoista vuotta Robin Hoodin vierailun jälkeenkin. Ikuinen sunnuntai alkoi tuntua taakalta, mutta ritari ei petä valaansa!

Kaverukset päättivät saada vaihtelua elämäänsä. He perustivat Batman ja Robin -kerhon Robin Hoodin kunniaksi, ja lähtevät mittauttamaan verenpaineensa terveyskeskuksessa. Toinen jopa toivoo saavansa oikean taudin jonottaessa. Tulisi tekemistä elämään, oikeita syitä käyttää kunnallisia palveluja. Valittaminen on ritareista kivaa.

Matkalla terveyskeskukseen piti kulkea kykloopin metsän halki. Näytti jo vahvasti siltä, että tylsien ritareiden elo muuttuisi. Mutta ei. Ongelmat ratkotaan puhumalla, taistelua vivahteikkain vaihein ei syntynyt. Liukkaat kivetkin ritarit kiertävät ja kulkivat turvallisesti sillan kautta.

Valittamaan ei päästy. Vakituinen verenpaineenmittaajanoita oli kurssilla ja paikalla oli vain apulainen. Ryyppääminenkään ei huvittanut, koska olisi pitänyt päättää paljonko juo, milloin aloittaa ja mihin baariin menisi. Ja kuitenkin olisi huomenna aikainen heränyt.

Tylsät ritarit. Lopuksi tekijä suosittelee jatkolukemiseksi ammattioppilaitosten, käsi- ja taideteollisuusoppilaitosten ja korkea-asteella opiskeleville tarkoitettua oppikirjaa Kuosittelu (Minna Taatila, WSOY 1998). On lainattavissa ainakin Helsingin kaupunginkirjastosta. Tätä kirjoitettaessa teosta oli yksitoista kappaletta hyllyssä.


* Kuosittelu - miksi? MuroBBS.
* Tapio Linna. Antonio Gramsci ja vallan rakenteet. Mustasydän.
* Tylsät ritarit. Huuda huuda.

Aurinkogrillit käytössä

Pari kertaa olen raportoinut uusista utopistisista, periaatteessa kuitenkin toimivista energianlähteistä. Eilen olin paikalla katsomassa ja ihmettelemässä miten aurinkoenergialla grillattiin. Hyvin näyttivät pavut ja paistit kypsyvän peilien polttopisteissä.

Hotelli-ravintola Lasaretin etupihalla eilen ja toissapäivänä oli Lapin Kulta Solar Kitchen pop up-ravintola, jota ihmettelemässä heti puolen päivän jälkeen oli joukko ihmisiä, myös mediaa. Kokilta kyseltiin enemmän keittovälineistä kuin ruoasta, mikä tieten ei olisi soveliasta.

Auringolla lämmittäminen tunnetaan aina antiikista saakka, mutta perin vähän sitä kuitenkaan osataan hyödyntää arjessa. Yhdistettynä aurinkoisina päivinä avoinna oleviin ulkoilmaravintoloihin puolipallopeilit ovat mainio avaus.

Antto Melasniemen ja Martí Guixén kehittelemä konsepti oli ensimmäisen kerran esillä huhtikuussa Milanossa designviikoilla. Ja nyt siis kiertelee ympäri Suomea entisen torniolaisen olutmerkin julkikuvan kiillottajana.

Lapsiystävällisempiäkin nämä tuntuivat olevan kuin fossiilisiin polttoaineisiin perustuvat pallogrillit. Ei tulta, ei tulikuumia osia.

Yrjö Kallisen päivä 2011

Tänään 1886 Oulussa syntyi Yrjö Kallinen (k. 1976 Helsingissä), pasifisti, poliitikko, ministeri ja teosofi. Uskonnollinen saarnaaja Kallinen ei ollut, pikemminkin käytännönläheinen osuustoiminnan puolestapuhuja ja kansansivistäjä. Erinomainen puhuja, hän säväytti koko kansakuntaa vielä 1970-luvulla televisioesiintymisellään.

Tänään Oulussa muistetaan Yrjö Kallista. Tapahtumat alkavat kello 16.00 Yrjö Kallisen muistomerkiltä Välkkylässä. Ohjelmasta tarkemmin facebookissa.

1990-luvulla Harri Markkula toimitti kokoelman Sanat kuin valo (WSOY 1995) Kallisen ajatuksista. Teosofit ovat julkaisseet sen verkkosivuillaan.

Kallinen antoi talouskasvun kanssa tuskaileville ajatusta jo 1900-luvun mittaan. Elintason nousu ei lisää onnea, tämähän on nyttemmin tutkimuksinkin todistettu.

Elintason nousu ei lisää onnea

Jotakin meissä itsessämme on vinossa. Elintason nousu ei olekaan lisännyt elämän onnellisuutta, elämän rauhaa, elämän iloa.

~ ~ ~

Ihmisten valtava enemmistö näkee unia voitoista, mutta ei voita. Jokaista voittajaa vastaan on vähintään sata voitettua, jälkeenjäänyttä. Ihmisen luonnollinen, lämmin suhde, alkaa viiletä.

~ ~ ~

Mitä vimmatumpi elintasokilpa, sitä herkemmin nähdään toinen ihminen mahdollisena kilpailijana, jonka ylipuolelle pitäisi päästä.

~ ~ ~

Ihmisiä hallitsee etäisyyden illuusio. He luulevat, että päämaali, täyttymys, on jossakin etäällä, korkealla, ja niin he juoksevat kuin orava rattaassaan pääsemättä milloinkaan mihinkään.

~ ~ ~

Kuta korkeampi elintaso on, sitä enemmän alkavat merkitä ns. statussymbolit, sosiaaliset arvonmitat. Ihmisen arvoa aletaan mitata ulkoisilla seikoilla: Ihminen sinänsä ei ole arvo. Ihmisen rehellinen aherrus ei ole arvo.

~ ~ ~

Ihmiset voisivat olla onnellisia ja onnellistaa toistensa elämää - mutta eivät voi, koska heitä hallitsee yleinen usko, jonka mukaan kunkin on taisteltava oman onnensa puolesta, riistettävä se toisilta sekä varjeltava omaa onnea suhtautumalla piittaamattomasti toisten onnettomuuteen. Juuri täten saadaan sydän kuivaksi ja kovaksi, ehdytetään sisäiset onnenlähteet.

Mitä tapahtuisi, jos toisen hyvä olisikin päämääränä?

Antaa Kallisen vastata:

Kaikkialla, missä ihminen tarttuu ihmisen käteen lämpimin mielin, on rauhaa ystävyyttä.

~ ~ ~

Jos kysymme, mitä seuraisi, jos kaikki ryhtyisivät harrastamaan vapaaehtoista, sovinnollista yhteistoimintaa yhteiseksi hyväksi, vastaus on selvä. Tie yleiseen hyvinvointiin, rauhalliseen ja turvattuun olotilaan olisi parhaalla mahdollisella tavalla viitoitettu. Vielä enemmän, jo tuo työ sinänsä on todellistunutta ihmisyyttä, jo tuo toiminta sinänsä on jalostuneemman ihmisyyden täyttymystä. Se on tulevaisuuden toteuttamista tässä ja nyt.

Lisäys:

Kuvia muistomerkiltä