maanantai 31. joulukuuta 2018

4. Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan


Wendy ja Richard Pinin luoma fantasiamaailma Elfquest on jäänyt mieleeni keskeneräisenä seikkailuna. Jalava aloitti sarjan julkaisemisen vuonna 1990 ja se jäi pahasti kesken viiden albumin jälkeen 1993. Kussakin osassa oli noin kolmekymmentä sivua, joten haltioiden keskinäisten suhteiden kuvaamisessa päästiin vasta alkuun.

Tiedän, että sittemmin Egmont on julkaissut sarjaa, mutta niihin kirjoihin en ole saanut tartuttua. Tuntuu siltä, ettei kirjastossa koskaan ole alkupään osia paikalla. Toisaalta värittömyys ja muutettu sivutaitto eivät innosta. Uudelleen sarjakuvan alkua lukiessa hämmästyttää kerronnan vahva hahmovetoisuus. Uuteen maailmaan ja sen sääntöihin olisi halunnut jonkilaisen johdatuksen.

Elfquest on jäänyt kiinnostavan maailmanluonnin aluksi. Ehkäpä joku kustantaja tästä vielä innostuu.



Satasarjista-haasteen aikaisemmat osat

1. Sarjakuvassa muutetaan
2. Sarjakuvan nimessä on jokin paikka
3. Sarjakuva on julkaistu vuosikymmenellä, jolla synnyit



sunnuntai 30. joulukuuta 2018

3. Sarjakuva on julkaistu vuosikymmenellä, jolla synnyit


Satasarjista-haasteen kolmas kohta saattaa olla yllättävän vaikea täyttää, jos syntymävuosikymmen on kovin kaukainen. Aina 1990-luvulle saakka sarjakuvaharrastaja saattoi hyvin pysyä perillä kaikista Suomessa julkaistuista sarjakuvista, määrä ei ollut hirvittävän suuri.

Yksi Suomessa sarjakuvan mainetta harrastajapiirien ulkopuolella kirkastanut sarjakuva oli 1968 pokkarisarjana aloittanut Tenavat. Älä jännitä, Jaska Jokunen oli Charles M. Schulzin parhaimpien luomiskausien tuotoksia, ja siitä saattoi kertoa pitävänsä sellainenkin (nais)ihminen, jolla oli vielä hyvässä muistissa 1950-luvun sarjakuvasota.

Ensimmäisen pokkarin kanteen valittu kuvakin antoi vinkin siitä, että sarjakuvassa voitiin käsitellä seikkailuja ja sotimista henkilökohtaisempia asioita.


Kuvat Moogin arkistosta.


lauantai 29. joulukuuta 2018

2. Sarjakuvan nimessä on jokin paikka


Satasarjista-haasteen toisessa osassa piti lukea sarjakuva, jonka nimessä on jokin paikka. Tintin seikkailujen 22. osa tunnettiin Suomessa pitkään pelkästää Lento 714 -nimellä, mutta kymmenen vuotta sitten suomentaja Heikki Kaukoranta lisäsi loppuun paikan, Lento 714 Sydneyyn. Niinpä haasteen ehto täyttyy.

Alkuperäisessä ranskankielisessä nimessä lennon kohde, Australian Sydney on ollut koko ajan. Vol 714 pour Sydney.

Vuonna 1960 ilmestyneeseen Tintti Tiibetissä -albumiin (20.) asti Hergé studioineen oli työskennellyt tasaista tahtia. Uusi albumi ilmestyi kahden vuoden välein. Eläkeikää lähestyessä tahti ei hiljentynyt, vaan entistä enemmän aikaa kului markkinointiin ja huomion kohteena olemiseen. Myös tekijän kunnianhimo sisältön suhteen kasvoi.

Lento 714 Sydneyyn perustuu tuolloin paljon pinnalla olleihin ufo-havaintoihin ja paratieteiden nousuun. Sarjakuvaan Hergé piirsi mukaan ranskankielisessä maailmassa kuuluisan ukrainalaissyntyisen paratieteilijä-kirjailija Jacques Bergierin. Vanhasta tutusta Tuhatkaunosta paljastuu uusia piirteitä. Toki mukana on tuttu heiluri.

Albumissa on tekoaikansa vakaata uskoa tulevaisuuteen ja ihmisen tuntemattomiin kykyihin.


perjantai 28. joulukuuta 2018

1. Sarjakuva, jossa muutetaan


Somessa on ideoitu #satasarjista2019-haastetta. Listaus on kopioituna esimerkiksi Kvaakin sivuille. Ensimmäisenä listalla on "sarjakuvassa muutetaan".

Tähän sopiva sarjakuva on esimerkiksi Morrisin ja Goscinnyn Arkajalka. Brittiläinen herrasmies Waldo Badmington palvelijoineen saapuu villiin länteen. Monen uudisasukkaan kohtalo oli joutua kiusatuksi, mutta perinnöksi saamaansa tilaa hoitamaan tullut Badmington suhtautuu cowboyden kovisteluun initaatioriittinä.

Lucky Luke on sattumoisin paikalla, ja huolehtii ettei pidättyiväisesti tunteenilmaisuihin suhtautuva britti joudu ylenmääräisiin hankaluuksiin. Wally osoittautuu hyvinkin vaivan arvoiseksi.

Arkajalka oli ensimmäinen suomeksi julkaistu Lucky Luke -albumi. Sitten vuoden 1971 albumeita on saatu koko joukko lisää.


torstai 27. joulukuuta 2018

Trumpin kantapäät



Trump näyttää lomailun sijaan viettäneen joulun ajan töissä. Yhdysvaltain budjettiin pitäisi saada rahat muurin rakentamiseen, mutta niitä ei ole tulossa. Liittovaltion työntekijät saavat tuntea kiistan nahoissaan, sillä hallinto on osin suljettu ja palkkoja ei makseta. Trump istuu uhmakkaana Valkoisessa talossa odottaa demokraattien antavan hänelle edes jotakin.

Politiikan ja talouselämän suurin ero on siinä miltä asiat näyttävät. Talouselämässä syntynyt mielikuva on tärkein, ei se miten se on saatu synnytettyä. Politiikan ja sen päätöksiä toteuttavan byrokratian tärkein seikka on pykälien noudattaminen. Jos politiikassa lopputulos ei ole tarkkaa pykälien mukaan toimimista, niin siitä ei selvitä seurauksitta. Kaupallisella puolella ei ole niin tarkkaa.

Talouspolitiikka vasta onkin kimurantti aihe. Trumpin hallinto sai New Yorkin pörssin jouluaattona romahtamaan, koska presidentin kiukkua yritettiin lievittää puhelinkierroksella suurimpiin pankkeihin. Markkinavoimien reaktio oli se, että mitä meille on jätetty kertomatta? Miksi pitää vakuuttaa, että rahaa on? Onko se loppumassa?

Akilleella oli vain yksi heikkous, toinen kantapää. Trumpilla kantapäitä on joka lähtöön. Välipäivinä paljastui, että presidentti sai aikoinaan vapautuksen Vietnamin komennukselta kantapäidensä takia. Eräässä isän talossa praktiikkaansa harjoittanut pediatri kirjoitti Trumpille paperit, joiden perusteella hänet katsottiin palveluskelvottomaksi. Pediatrin tyttärien mukaan kyse oli palveluksesta vuokraisännälle, ja vastapalveluksiakin saatiin.

Akilleen suojelija oli hänen äitinsä Thetis. Trumpin isän suojelutoimet nakertavat pojan mainetta edelleen.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Herra Koipeliini -kisa


Kvaakissa on alkanut Herra Koipeliini -äänestys vuoden 2018 parhaasta käännössarjakuvasta. Foorumille kirjautuneet voivat äänestää toimituksen esivalikoimista ehdokkaista. Kilpailu on, kuten aina ennenkin, rajattu uusiin käännössarjakuviin, joten muutama ennakolta vahvana pidetty uusintajulkaisu on poissa ehdokkaiden joukosta.

Aikaisemmin tunnustuksen ovat saaneet

2009 – Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä, suom. Heikki Valkama (Sangatsu Manga)
2010 – Suomalaiset sarjakuvan pienkustantajat
2011 – Benito Jacovitti: Cocco Bill: Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin, suom. Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen (Zum Teufel!)
2012 – Craig Thompson: Habibi, suom. Ida Takala (Like)
2013 – Mauro Boselli ja Andrea Venturi: Tex Willer - Uudisraivaajat, suom. Rene Nikupaavola (Egmont Kustannus)
2014 – Jacques Tardi: Kirottu sota!, suom. Heikki Kaukoranta (Jalava)
2015 – Charlie Christensen: Aarne Ankka – kansankodin pesänjakajat, suom. Ville Hänninen ja Vesa Kataisto (Zum Teufel)
2016 – Garth Ennis ja Steve Dillon: Preacher 1–4, suom. Petri Silas ja Antti Koivumäki (RW Kustannus)
2017 – Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Maggy Garrisson, suom. Anssi Rauhala (Zoom Teufel)

Tätä kirjoittaessa äänestystä johtaa Kirsi Kinnusen suomentama Hermannin Bois-Mauryn tornit (Sininen Jänis).

Äänestysaikaa on jäljellä vielä reilusti. Äänestys loppuu loppiaisena 7.1. illalla.




tiistai 25. joulukuuta 2018

Gronsk pyk!

Aku Ankassa 51/1973 Roope Ankka saa tarpeekseen jouluvouhotuksesta, ja päättää lähisukuineen lähteä joulua pakoon.

Harvinaista kyllä Ankat päätyivät pohjoiseen paikkaan jonka kieltä Roope ei osannut. Vasta myöhemmin hänelle paljastui, ettei joulua pääse pakoon minnekään.

Parempi siis vain antautua joulumenoon.

Roope näyttää toivottaneen Gronsk pyk myös ruotsiksi. Googlen kääntäjä väittää tervehdyksen olevan friisiä ja sen tarkoittavan vihreää haukea.



maanantai 17. joulukuuta 2018

Päätoimittaja ja kustantaja


Ylioppilaslehtien tilanne vaikuttaa tällä hetkellä huonolta. Vastavirtaan kulkee ainoastaan Oulun ylioppilaslehti, joka ensi vuonna alkaa jälleen ilmestyä paperisena versiona. Aikoinaan opiskeluaikoina yhden lehden toimintaa seuranneena ja yhden ylioppilaskunnan historian kirjoittaneena olen pitänyt näitä lehtiä tärkeinä sananvapauden hahmottamisen välineenä.

Jokaisella medialla on kustantaja ja päätoimittaja (vastaava toimittaja). Ylioppilaslehdet ovat vuosien varrella opettaneet tuleville johtajille ja muillekin päättäjille kustantajan ja päätoimittajan rooleja. Näin työelämään päässeet ovat voineet omien tai opiskelukavereiden kommellusten kautta oppia journalismin perusasioita vaikka kantapään kautta.

Kustantaja julkaisee lehteä ja valitsee sille vastaavan toimittajan. Valinnan jälkeen kustantaja ei voi puuttua lehden sisältöön, tuo vastuu on siirtynyt päätoimittajalle joka vastaa siitä. Laissa on määritelty päätoimittajarikkomukset ja seuraukset niistä. Kustantaja voi joutua vastuuseen vain jos ei ole nimennyt vastaavaa toimittajaa.

Isoissa lehdissä nämä linjat ovat selvät, mutta pienemmissä järjestöjen julkaisemissa lehdissä työnjako ei ole mennyt perille. Viimeksi lauantaina Inhimillisiä uutisia -lehdestä poistettiin juttu päätoimittaja ohittaen.

Veikkauksen Velipekka Nummikosken olisi kannattanut seurata tarkemmin ylioppilaspolitiikkaa. Silloin ei olisi tullut rikottua journalismin perusperiaatteita,




sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Empatia ja eläintuotanto – mahdoton yhtälö?



Tämä on välimuistitallenne Mikko Kärnän vaatimuksesta poistetusta jutusta Veikkauksen julkaisemista Inhimillisistä uutisista. Veikkauksen verkkolehden #lempeä teeman päätoimittaja on Kimmo Ohtonen, silti jutun poistamisesta päätti Velipekka Nummikoski. Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnästä määrittelee media sisällön olevan vastaavan toimittajan ts. päätoimittajan vastuulla. Laissa on erikseen määritelty päätoimittajarikkomukset ja niistä seuraavat rangaistukset. Julkaisijalla ei siis ole vastuuta sisällöstä. Tulkoon Kärnän vaatimuksesta poistettu teksti julki tässä, jotta lukija voisi arvioida mikä ex-kansanedustajan mielestä on "propagandaa" ja "kunnianloukkaamista".



Empatia ja eläintuotanto – mahdoton yhtälö?

Ihminen sekä tappaa että rakastaa eläimiä. Se on mahdollista, mutta sietämätöntä, empatiasta kirjoittanut tutkija Elisa Aaltola sanoo.

Teksti: Kirsi Haapamatti, kuvat: Johannes Tervo

Reetta-Kaisa Vähäsarjalla on 293 lammasta, joista teurasauto hakee satsin neljästi vuodessa. Seuraavan teurastamoerän lähtöön on vielä viikkoja, mutta asiasta puhuminen saa lampurin kyyneliin. Eläimen teuraaksi laitto ravisuttaa syvältä, ja on unelma-ammatissaan toimivalle naiselle työn tummin varjo.

”Kun ensimmäinen eläinsatsi lähti, oli teurastamon kuljetusautossa pienet ikkunat. Tuntui raastavalta nähdä lampaiden katselevan minua auton kaartaessa pois. Teuraaksilähettämispäivä ei todellakaan ole mikään juhlapäivä, vaan surullinen ja raskas. Koetan silloin vain ajatella, että taloudelliset realiteetit sanelevat tämän. Jos haluan olla lammaskasvattaja, en voi pitää kaikkia.”


Rakastan eläimiä, mutta…

Filosofi Elisa Aaltola on tutkinut eläimiä koskevia eettisiä ja filosofisia kysymyksiä kauan. Aaltola on tunnettu eläinten oikeuksien puolestapuhuja. Viime vuonna hän julkaisi Sami Kedon kanssa myötäelämistä käsittelevän kirjan Empatia. Empatiaa pidetään moraalimme perustana. Aaltola uskoo, että empatia ei ole ihmiskunnasta kadonnut, se vain usein sysätään syrjään, kun kyse on eläimistä.

”Ihmisellä on taipumus olla näkemättä ikäviä asioita ja totuuksia, jotka sotivat omia etuja tai jo opittuja ajatusmalleja vastaan. Suhteemme eläimiin on juuri tällaisen käyttäytymisen ristipaineessa.”

"Tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin."

Aaltola sanoo, että aidosti eläinrakkaana itseään pitävä ihminen saattaa samalla hyväksyä eläinten tappamisen, jolloin ristiriita korostuu.

”Lajit ovat eriarvoisessa asemassa. Toisinaan lemmikin rakastamisen ajatellaan, tiedostamattomasti, olevan jo riittävä osoitus eläinrakkaudesta, mitä puolestaan pidetään yleisesti hyväksyttävänä piirteenä. Lemmikit saattavat olla eräänlaisia toteemieläimiä, niiden rooli on olla symbolina sille, että kyllä minä eläimiä kunnioitan”, Elisa Aaltola sanoo.

Aaltola kertoo tutkimuksista, joiden mukaan tuotantoeläinten kasvattajilla on heikompi empatiantunto kuin muilla ihmisillä. He ovat saattaneet kasvaa kulttuuriin, jossa eläimellä ei nähdä itseisarvoa.

”Toisaalta tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin. Heidän arkensa on varmasti kovin stressaavaa, kun toimintaa värittää ristiriita. He välittävät eläimistä, mutta kasvattavat niitä ruuaksi. He elävät lihaparadoksia ihan konkreettisesti.”


Lihaparadoksin eetos   

Lihaparadoksi on länsimainen ilmiö, jonka ilmentymät heijastuvat laajalle. Lihaparadoksiin kuuluu, että valtaosa ihmisistä pitää eläimistä. Kaikki haluavat sanoa olevansa eläinrakkaita ja pitävänsä eläinten oikeuksia tärkeinä. Eläinten oikeuksista puhutaan paljon, ja vain raakalainen sanoo, ettei piittaa tai että eläimillä ei ole arvoa. Samaan aikaan eläintuotanto on yhä teollisempaa ja eläinten (sinänsä tärkeinä pidettyjä) oikeuksia poljetaan.

”Eläintuotantoon liittyy paljon viestintää, joka tukee ihmisten ajatuksia siitä, että eläinten tehotuotanto ja vaikkapa kanan pitäminen ahtaassa häkissä on oikeutettua. Samalla vedotaan eläinsuojelulakien olemassaoloon, vaikka ne itse asiassa antavat lain turvan sille, että eläinten keskeisiä tarpeita vastaan rikotaan.”

Tuotantoeläinten pitäjät elävät lihaparadoksia: he välittävät eläimistä, mutta samalla kasvattavat niitä ruuaksi.

Eläinten hyvään kohteluun halutaan uskoa, sillä harva on valmis muuttamaan kulutustottumuksiaan. Jos eläinten kärsimyksen antaisi tulla iholle, myötäeläisi sen kanssa, voisiko enää mikään olla kuten ennen?

Elisa Aaltola sanoo aikaamme leimaavan sen, että ihmiset haluavat nyt kaiken. Individualismi jyrää. Haluamme mielihyvää, viihdykettä ja jatkuvaa kuluttamista. Uskomme, että meillä on oikeus tavoitella kaikkea, mitä mielimmekin. Samaan aikaan eläinten oikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itseään ovat kaventuneempia kuin koskaan.

”Jako lemmikki- ja tuotantoeläimiin on selvä. Osa ihmisistä pitää virheellisesti tuotantoeläimiä henkisiltä kyvyiltään heikompina kuin lemmikkejä. Kaupunkilaisen elämäntavan myötä monella ei myöskään ole kosketusta vaikkapa sikaan tai kanaan. Tämä luokittelu sitten ikään kuin vapahtaa kuluttajan: minä voin jatkaa eläintuotteiden kuluttamista.”


Muutos näköpiirissä?

Ihminen on empaattinen, myötäelämään kykenevä olento. Ihminen voi kuvitella, miltä emakosta tuntuu häkissä, jossa se ei pääse kääntymään. Ihminen ymmärtää, että sellainen tuottaa tuskaa. Miksi tuota empatiaa ei näy käytännössä enemmän?

”Jotain on muuttumassa”, Aaltola uskoo. ”Individualismin ja kuluttamisen alla olemme alkaneet kaivata empatiaa, yhteyttä muihin, myös eläimiin. Tämä näkyy julkisessa keskustelussa ja lisääntyvästi myös kulutuskäyttäytymisessä ja kasvissyönnin yleistymisessä. Eläinten kohtelussa on tulossa muutos. Nykyään puhutaankin jopa eläinkäänteestä.”

Voiko empatiaa eläimiä kohtaan sitten jotenkin opetella? Jos on lapsesta saakka oppinut, että possu kuuluu leivän päälle tai että tyhmä kana joutaakin asumaan häkissä? Elisa Aaltolan vastaus on tiedon lisääminen.

”Tutkittua tietoa eläinten tarpeista, älykkyydestä ja käyttäytymisestä on jo paljon. Enää ei voida väittää, ettei tiedettäisi, millaisissa oloissa vaikka sika voisi hyvin. Tutkimustiedon lisäksi tarvitaan yksittäisiä eläintarinoita ja eläinten näkökulman huomiointia. Juttuja ja kuvia siitä, miten jokin tietty eläinyksilö elää, miten se käyttäytyy ja mitä sille päivän mittaan tapahtuu. Tällaiset tarinat lisäävät myötäelämisen tunteita.”


Tuotantoeläimen hyvä elämä?

Usein todetaan, että modernin eläintuotannon karut olot ovat rakenteellinen ongelma, eivät yksittäisten tuottajien synti. Tehokkuusvaatimukset ajavat jatkuvasti suurempiin navetoihin ja sikaloihin ja johtavat siihen, etteivät eläimet pääse tyydyttämään lajilleen ominaisia tarpeita.

"Voisiko olla eläintenpitoa, joka olisi samalla aidosti empaattista?"

Eläinoikeusliikkeen sanotaan pyrkivän eläintuotannon lopettamiseen. Se on myös Aaltolan toive. Vaan voisiko olla myös eläintenpitoa, joka olisi samalla aidosti empaattista?

”Eläinten hyvinvoinnin kattavampi huomiointi vaatisi, että tilakoot tulisi ajaa alas, eläinten liikkumatilaa pitäisi kasvattaa huomattavasti, lisäksi olisi turvattava lajityypillinen käyttäytyminen aina virikkeistä jälkeläisten hoitoon. Käytännössä tämä tarkoittaisi isoja investointeja tuotanto-olosuhteiden parantamiseen ja siten sitä, että lihasta tulisi harvinainen herkku ja kallista ostaa.”

Mielekkäämpänä ratkaisuna Elisa Aaltola pitää eläinteollisuudesta luopumista.

”Eläin on tietoinen yksilö, jolla on oma näkökulmansa maailmaan, pyrkimys säilyä hengissä ja perustellusti itseisarvoa. Miksi tappaa ja syödä mielen omaavia otuksia, jos se ei ole välttämätöntä?”


Suru on läsnä unelma-ammatissa

Reetta-Kaisa Vähäsarjan lampaiden olot ovat hyvät. Niillä on valoisa, puhdas lampola, jossa ne kirmailevat touhukkaina ja lepäilevät rentoina. Kesäisin ne laiduntavat tilan pelloilla. Lampaita kuitenkin kasvatetaan lihaksi. Pässikaritsoiden kohtalo on astella teurasautoon alle vuoden ikäisinä. Jalostukseen sopivat uuhet Vähäsarja pitää tai myy muille lammastiloille. Myös jotkut pässipojat löytävät uuden kodin.

”Pikkupässien poislaitto on tavallaan helppo perustella itselleen. En voi pitää niitä, ne alkavat jo parin kuukauden ikäisinä astua omia emiään. Raskainta on, kun jokin vanhempi, pitkään minulla ollut uuhi on teurastettava, esimerkiksi sairauden vuoksi. Silloin yritän muistuttaa itselleni, että toiminnan pitää olla taloudellisesti kannattavaa. En voi pitää kaikkia sairaita tai siitokseen kelpaamattomia lampaita.”

"Reetta-Kaisa vaihtoi kaupallisen alan uran lampurin töihin."

Reetta-Kaisa Vähäsarja sanoo kuitenkin eläintenpitonsa olevan keskimääräistä ”pehmompaa”. Hän käyttää joskus eläinlääkäripalveluihin paljon rahaa, vaikka taloudellisempaa olisi lopettaa sairastunut lammas.

Reetta-Kaisa Vähäsarja siirtyi unelma-ammattiinsa lampuriksi vasta puolisentoista vuotta sitten. Sitä ennen hän työskenteli kaupallisella alalla. Uravalinnan perusteena oli eläinrakkaus.

”Tykkään aivan valtavasti touhuta eläinten kanssa. Ne ovat mutkattomia, rehellisiä ja lempeitä hoidettavia.”


Kotimaista tieteen tekemistä tuetaan tänä vuonna 106,5 milj eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. Yhtiö tekee yhteistyötä WWF Suomen kanssa ja on näin mukana rahoittamassa luonnon- ja eläintensuojelua.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Avoimet rajapinnat


Ajokorttirekisterin tietoturvallisuus on puhuttanut ja saanut Trafin pääjohtajan siirtymään pykälää alemmalle tasolle virastonsa organisaatiokaaviossa. Ministeri Bernerin informointi ja tiedot aiheesta ovat julkisuuden mukaan olleet ristiriitaisia.

Avoimet rajapinnat ovat olleet Bernerin lempilapsi ministeriyden alusta lähtien. Vuoden 2015 esitelmässä (pdf) Berner painotti "avoimia markkinoita" ja digitalisoitua tietoa uuden raaka-aineena. Kun yrittäjällä on käytössään paljon dataa, niin hän voi louhia siitä uutta, vielä tuntematonta lisäarvoa ja sen varaan liiketoimintaa. Syntyisi jotakin josta emme vielä tiedä, ja valtion ei tulisi olla tämän toiminnan esteenä.

Trafin ajokorttirekisteri on toteutettu tämän Bernerin ajatuksen päälle. Toki Berner 2015 muistutti myös tiedon suojaamisen ja yhteisten pelisääntöjen tärkeyttä. Mutta ne olivat vasta pykälät 3 ja 4.

Valitettavasti alkoi näyttämään siltä, että uuden liiketoiminnan lisäksi avoin ajokorttirekisteri tarjosi ns. viranomaisille tutuille henkilöille mahdollisuuksia harjoittaa vanhoja ammattejaan. "Vastuulliselle toiminnalle" ei oltu vielä ehditty "yhteisiä pelisääntöjä" saada aikaiseksi.

Kesällä MTV:lle kirjoittamassa kolumnissa Berner ehdotti, että "postipalveluiden tietojen avaaminen rajapintojen kautta voisi mahdollistaa tehokkaamman toiminnan ja uusien palveluiden syntymisen". Idea on aivan sama kuin Trafin rekisteteiden avaamisessa.

Ehkä kuitenkin saatujen kokemuksien myötä pidättäydytään avaamisesta. Ettei viranomaisille tutuille henkilöille mahdollisuuksia harjoittaa vanhoja ammattejaan.


perjantai 14. joulukuuta 2018

Tylsät kriitikot



Facebookissa oli puhetta sarjakuvakritiikistä, ja havaintona esitettiin, että esimerkiksi Jyrki Nissisen töistä ei ole kirjoitettu kunnollisia analyysejä. Erityisesti kaivattiin Nissisen yhteiskunnallisen viestin ruotimista.

Mieleeni tuli heti Tylsät ritarit (2011), jonka gramscilaisuus paistaa kilometrien päähän. Mutta enpä ole sitä tuoreeltaan kirjoittamassani jutussa maininnut muuten kuin laittamalla linkin tekstin loppuun. Linkkikin on huonosti valittu, mutta silloin ei tainnut parempaa pikaisella googlailulla löytyä.

Tylsien ritarien päähenkilöt muuttuvat absurdeiksi hahmoiksi, koska he eivät toimi kuten gramscilaisittain toimittaisiin. Käytännössä Nissinen kirjoittaa kaikki seikkailusarjakuvat (muutkin seikkailukirjat ja -elokuvat) italialaisen revisionistin vallankumousteorioita noudattaviksi.

Kapitalistista järjestelmää palvelevat julkiset toiminnot tyynnyttelevät ihmiset odottamaan ja keskustelemaan silloin kuin olisi aika toimia. Samaan aikaan järjestelmän sisään sujahtaneet ihmiset moittivat odottamaan alistettuja laiskoiksi ja aikaansaamattomiksi.

Niin se vain menee. Nyt kirjoitan vain tämän havainnon, lupaan jatkossa tarttua hanakammin ainakin tällaisiin selviin syöttöihin.


Tylsät ritarit verenpaineenmittausretkellä

torstai 13. joulukuuta 2018

Loppuvuoden sanastoa



pikkujoulu

joulu

tapaninpäivä

uudenvuodenaatto

uudenvuodenyö

uudenvuodenpäivä

uusivuosi

Hyvää uutta vuotta!

loppiainen



keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Hakaristilipun kieltäminen


Kansalaisaloitteeseen hakaristilipun ja muiden natsitunnusten kieltämiseksi kerätään nimiä. Taustalla on itsenäisyyspäivän tapahtumat, jolloin poliisin suojeluksessa marssineet uusnatsit tekivät aatteensa koko kansalle tutuksi.

PVL sai marssia noin 20 minuuttia lippujen kanssa ennen kun poliisi poisti liput. Kulkue oli tulossa Kallioon, jossa olisi varmasti syntynyt kahakka tunnusten vuoksi. Imagotappio olisi poliisille ollut massiivinen.

Kansalaisaloitteeseen on kertynyt nimiä nihkeästi. Sen teksti on hyvin mustavalkea, kiellon poikkeuksia varten pitäisi saada lupa. Keneltä, sitä ei aloitteessa ilmaista.

Täyskielto lisäisi symbolien kiehtovuutta. Ja luultavasti se johtaisi päinvastaiseen tulokseen kuin olisi tarkoitus. Antaa natsien näyttää, että he ovat natseja. Se toivoakseni pitää fasistit paremmin kurissa kuin kiellot.


tiistai 11. joulukuuta 2018

Musta laatikko


Ahvenaarion joulukalenterissa on käsitelty Pikon ja Fantasion seikkailuja. Franquinin piirtämät seikkailut ovat klassikkoja, mutta muut albumit eivät nouse samalle tasolle. Silti Pikolla ja Fantasiolla on Suomessa vakaa kannattajakunta, jolle on julkaistu suomennoksia melko paljon. Pääsarjassa on julkaistu viitisen kymmentä albumia ja uusia seikkailuja neljätoista. Tosin Suomessa pääsarja "lakkautettiin" uusien seikkailujen myötä.

Annoin sattuman valita yhden albumin ja käsiin sattui Nicin ja Cauvinin tekemä Musta laatikko (1983, suomeksi 2005). Kyseessä on ihan kelpo seikkailu, joka tosin on jatkoa aikaisemmalle. Näin irrallaan luettuna jäi arvoitukseksi keitä kolme toisella planeetalla olevaa tiedemiestä olivat.

Perusjuoni on selkeä. Pahat pojat tahtovat Pikolta ja Fantasiolta Mustan laatikon täynnä mikrofilmattuja jänniä keksintöjä. Kiristämällä he saavat sen, mutta rohkeat toimittajat hakevat sen takaisin. Roistojen tyhmyys avittaa takaisin hakemista.

Mutta menkää Ahvenaarioon. Siellä enempi albumeita arvioituna.




maanantai 10. joulukuuta 2018

Thorgal


WSOY on tuonut Lehtipisteisiin uuden sarjakuva-albumisarjan, Thorgalin. Sarjaa on olemassa yli 30 albumia, joten jos kauppa käy, niin tästä sarjakuvasta riittää iloa pitkäksi aikaa. Ensimmäisessä albumissa Lumoojattaren kosto on kaksi tarinaa, joista ensimmäinen vetää erinomaisesti mukaan tekijöiden luomaan maagisen myytilliseen fantasiamaailmaan.

Belgialaisen Jean van Hammen käsikirjoittama ja puolalaisen Grzegorz Rosinkin luoma Thorgal aloitti Tintin-lehdessä vuonna 1977. Suomessakin hahmo on tuttu Mustanaamion lukijoille. Aikoinaan lehteä kiiteltiin hyvistä kakkossarjoista, ja Thorgal oli yksi tuon maineen luojista.

Jos jo nimi Thorgal Aegirsson ei kuljeta ajatuksia skandinavisen mytologian ja viikinkiaikojen maailmaan, niin sarjakuvan ensimmäinen sivu tekee sen. Ollaan talvisen meren rannalla uhrikiven luona. Taustalla on Hullun Gandalfin kipparoima viikinkilaiva.

Kuka on tämä soturi ja miksi hänet jätetään vuoroveden hukuttamaksi?

Asia paljastuu aikanaan, sopivissa paloissa.




sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Munaniityn sivukirjastossa

Tuomas Karemo avautui Ylen sivuilla asioista, joita hän vihaa nykyajassa. Yksi niistä oli ihmiset, jotka unohtavat varsinaisen asiansa kun alkavat muistella lapsuuden aikoja Munaniityn sivukirjastossa, jossa tuli luetuksi ensin lastenosaston kirjat ja sitten aikuistenkin puoli.

Minulle Munaniitty oli Niiralan sivukirjasto. Lasten ja nuorten puolen kirjat luin kaikki, muistan hyvin kun tuli vastaan se kerta, että kaikki hyllyssä olleet oli luettu. Aikuisten puolen kirjoja en lukenut kaikkia, ja sitä paitsi siellä oli yksi kirja josta en ollut varma saisinko sitä lukeakaan. Koraani.

Tämän blogin alkuvaiheessa huomasin, että "kaikkien kirjojen" lukemisesta ei jäänyt pysyvää hyötyä. Ahmimisiässä luetusta skifistä ei ollut jäänyt päähän kuin tunnelmia ja hämäriä juonen pätkiä. Niiden varassa ei uusia kirjablogauksia syntynyt. Täysin uusina saisi suuren osan kirjoista nyt lukea.

Olen tänä vuonna viettänyt paljon aikaa maalla. Syksyllä tänne syrjäkylälle saatiin uusi palvelu, kirjastoauto poikkeaa kerran kahdessa viikossa. Ensi tiistaina tulee seuraavan kerran. Koetan muistaa sanoa kuskille päivää.


Luulen tietäväni, mutta en tosiasiassa muista mitään.


torstai 6. joulukuuta 2018

Tie -- teiden yö


Monet kulttuurivaikutteet ovat siirtyneet teitä pitkin. Nykyisin tiet ymmärretään lähinnä autoväylinä, mutta aikasempina kulttuurikausina niillä on ollut huomattavasti laajempi merkitys. Joen yli rakennetulle sillalle syntyi kauppaliikkeitä ja kievareita, talonpoika saattoi kaupata tilansa tuotteita pihansa halki kulkevan tien laidassa.

Tie tuo, tie vie, mutkainenkin tie vie perille. Suomessa on vietetty taiteiden ja tieteitten öitä. On jo aika vallata kulkuväylät takaisin autoilta. On aika viettää teiden yötä.


* Tie -- teiden yö Kansalliskirjastossa 10.1.2019


keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Taivalkoskelta ilmataisteluihin


Esa Niskanen on käsikirjoittanut kaksi Anssi Rauhalan piirtämää ilmasotaan liittyvää sarjakuvaa, Paluu rajan takaa ja Korpilentäjä. Nyt ensin mainittu teos on saanut esiosan, Taivalkoskelta ilmataisteluihin (zum teufel 2018). Siinä seurataan taivalkoskelaisen metsurin, Mauri Niskasen tietä tukkimetsästä pommikonelentäjäksi.

Tammikuussa 1939 Niskanen kutsutaan ilmavoimien pääsykokeisiin Helsinkiin. Sieltä tie vie Kauhavalle, terve nuori mies hyväksyttiin ilmavoimiin. Lentäminen sujuu hyvin, ja pakkolaskukin Kauhavan pelloille sujui mallikkaasti. Niskanen yleni nopeasti vänrikiksi.

Niskanen haaveili hävittäjälentäjäksi pääsystä. Ryppy rakkaudessa kuitenkin muutti suunnitelmia, ja hän päätyi pommikoneen ohjaimiin.

Ilmojen korkeajännityksiä ulkoasultaan malliltaan ja muodoltaan muistuttavat sarjakuvat ovat myös sisällöllisesti samaa sukua. Poikkeuksen lehtipisteissä muinoin myytyihin esikuviin Niskasen käsikirjoitukissa on kovat kannet.

Esiosan piirtäjänä on Veli-Matti Ural. Hän ei yritäkään omaksua edeltäjänsä tyyliä, vaan tekee aiheesta oman tulkintansa. Lentokoneet ja muut kulkuvälineet on tehty historiallisten esikuvien mukaan, ne tunnistaa ruuduista helposti.

Lentäjä Mauri Niskasen tarinaa värittävät rakkaus ja velvollisuus. Sodan raadollisuus on läsnä unissa ja valveilla.



* Taivalkoskelta ilmataisteluihin kustantajan sivuilla


tiistai 4. joulukuuta 2018

Uusi vaalilaki käytännössä

[Tänään liputetaan ensimmäiselle yleisille ja yhtäläisille kunnallisvaaleille. Päivän tarina on Väinö Katajan (1867-1914) ensimmäisistä eduskuntavaaleista kirjoittama, mutta sopii hyvin teemaan.]




Levisi huhu kylällä, että kansakoululla on joku kokous, johon sai mennä kenen mieli teki, että siellä puhutaan ja selitetään ja äänestetään. Ja kertoi huhu lisäksi, että vaimoväki varsinkin oli tervetullutta. Mutta tiesivät jotkut kertoa, ettei siellä puhuta kuin uudesta vaalilaista, jota ei kukaan ymmärrä, ja että esitelmän pitäjä oli Helsingistä mikä lie ollut "temokraatti".

Mutta uutta vauhtia sai huhu, kun lukkari kertoi, että siellä oli "näytelmä".

Ja kun oli joutilas päivä, niin olipa aikaa käydä "näytelmää" katsomassa, sillä enemmistö tuntui olevan sitä uskoa, että "näytelmä" siellä oli, mikä liekin. Ja alkoi koululle väkeä kokoontua, tuli vaimoväkeäkin laumoittain, poikasia ja vakavia ukkoja sekaisin.

Useimmat eivät tienneet, mistä tulee kysymys, mutta Eeli-Mikkolan Vante, joka oli kaupungissa käydessään asiasta kuullut ja muutenkin oli lukenut ja aikaansa seuraava mies, selitti kämmeniään levitellen, että "se pitää esitelmän uudesta vaalilaista".

Selitti sen ja kertoi lyhyesti vaalilaista mitä tiesi, kertoi ja silmäili ympärilleen juuri kuin ei kukaan muu asiasta tietäisi tai ymmärtäisi mitään.

"Niin... jaa... vai uudesta vaalilaista", virkkoi välinpitämättömästi Erkkilän Jooseppi. "Minä olen sen jo tutkinut moneen kertaan... ja sitä paitsi on siitä jo muilla paikkakunnilla ammon aikoja pidetty esitelmiä."

"Kuuluu olevan vaimokin tämän uuden lain mukaan yhtä suuri herra kun mieskin", kuului joku sanovan sieltä oven puolelta.

"Joo, saavat kyllä äänestää herrainpäivämiestä, mutta eivät ne saa huutaa ja kurkuta muuten enempää kuin ennenkään", tiesi Eeli-Mikkolan Vante taas selittää.

"Ei suinkaan sitä kaikille vaimoille ole yhdenlaista valtaa annettu", lausui epäilyksensä Sillanpään emäntä, joka oli varakas leski ja aina etukynnessä miestenkin keskellä.

"Yhtä suuri on nyt ääni teillä, Sillanpään emäntä, kuin tuolla Olkkos-Kaisalla tuolla oven suussa, ei enempää vähääkään", vastasi Erkkilän Jooseppi, ymmärtäväinen mies.

"Siinä vain valhe tuli", riensi Sillanpään emäntä sanomaan, mutta oven suussa syntyi naurua ja hihitystä ja joku virkkoi ääneen, että kuului kaikille:

"Olkkos-Kaisalla on valta huutaa, että maa tärisee."

Siitä sitten keskustelu vilkastui, kun tuo arveli tuota, tämä tätä. Ja koetti joku jakaa sukkeluuksiakin.
Mutta etumaisilla riveillä istuvilla oli tullut kiivas tinka, ja väittely oli täydessä vauhdissa. Tinka oli syntynyt siitä, että Ollilan Isso, joka muutamia kuukausia sitten oli palannut rahamiehenä Amerikasta, tahtoi olla viisaampana kuin muut ja väitöksillään kumota toisten mielipiteet. Mutta kiivaasti vastusti häntä Eeli-Mikkolan Vante.

Ja kovin siinä sydäntyi kumpikin, ja väittelyinto tarttui muihinkin; oven puolessa jo kuului Tolos-Sakari kiroilevan.

"Sinulla ei ole äänivaltaa vielä ollenkaan", sanoi Eeli-Mikkolan Vante Ollilan Issolle.

Se harmitti Issoa, koski hänen kunniaansa kipeästi. Hänelläkö ei olisi äänivaltaa, joka vasta joku viikko sitten oli kunnan säästöpankkiin pannut monta tuhatta markkaa!

"Minulla on äänivaltaa vähän enemmän kuin muilla", hän vastasikin Eeli-Mikkolan Vantelle.
"Ei ole. Saadaan nähdä, kun ääniluetteloa tarkastetaan."

"Ja miksei ole? Vissiin sentähden, että taidan olla velassa jollekin... esimerkiksi kunnalle", sanoi hän ylpeänä Vantelle.

"Sinä olet ollut monta vuotta ulkomaalla ja semmosilta on äänivalta kielletty useammaksi vuodeksi..."

"Minä olen veroni maksanut niinkuin sinäkin... vähän paremminkin..."

"Ei se auta..."

Mutta yhä enemmän sydäntyi Ollilan Isso, ja kun ei muuta osannut, niin rupesi soimailemaan. Siihen sekaantuivat muutkin, ja kun alussa väittelyä oli ollut kysymys vaalilaista, niin nyt jo oli ehditty Eero Kalskeen kiväärijuttuihin.

Mutta oven puolella oli myös syntynyt tinka suntion ja Tolos-Sakarin kesken, ja siihen sekaantuivat kaikki itsellismiehet ja mäkitupalaiset.

Suntio, joka uskotteli olevansa erittäin tärkeä jäsen kirkonpalvelijain kirjavassa ketjussa ja muutenkin oli "maallisestikin" oppinut, alkoi ensin härnäillä Tolos-Sakaria, ettei Sakarilla muka ole äänioikeutta, koska ei ollut verojaan maksanut, oliko koskaan. Mutta Sakari sai puolelleen kaikki jätkät, ja muuan, joka oli nähnyt mitä kansa voi, huusi suntion korvan juuressa:

"Pian me hävitämme koko kirkon ja paistamme suntion vartaassa... vartaassa, niinkuin Kukkolan siian... Minä olen ollut Rovaniemellä... niin minä kyllä tiedän, että jätkä se nyt on herra... hei, pojat!"
Siitä saivat Sakarin puoluelaiset uutta vimmaa ja mellastamisen halua, ja yhä kiivaammasti väiteltiin ja kovemmaksi ääni paisui.

"Olkaa hiljempaa siellä oven suussa!" huusi joku sitten etempää.

Mutta äskeinen rohkea jätkä vastasi:

"Täällä saapi puhua yksi niinkuin toinenkin."

Ja väittely ja tingan halu tarttui vähitellen kaikkiin, ja vähän ajan päästä oli koko kansakoulusali yhtenä ainoana äänimerenä, jossa myrsky vimmatusti myllersi ja mellasteli. Mutta oli yksi, joka ei mitään virkkanut, vaan itsekseen naureskeli toisten huutoja, haukkumisia huvikseen kuunteli. Hän oli tuon Taavettila-vainajan köykkyselkäinen poika, Jooseppi.

Viisaasti vilkkuivat hänen pienet harmaat silmänsä, kun hän seurasi valkearintaisen suntion ja pitkäsäärisen Tolos-Sakarin tuimaa tinkaa, vilkkuivat silmät ja suu hymysi...

Mutta Ollilan Issolla ja Eeli-Mikkolan Vantella oli tullut tosi, ja vihassa vaahtosivat ja pauhasivat molemmat, koska "nokolla lämminneitä" järkensä puolesta tiedettiin molempain olevan...

"Lyö!... Koskepa...! Satuppa kädelläsi!" huusi Vante.

"Nykäseppä sinä ensin... nykäseppä vähä... sinä maarotta ja paulakengän paikkaaja", kiljui Ollilan Isso vastaan.

"Sillä lailla, pojat! Iskekääpä yhteen!" kehoitteli se äskeinen jätkä, Tolos-Sakarin puolustaja.

"Asettukaa hiidessä!" kuului joku vanhempi mies huutavan jostakin nurkasta.

Ja mikä kehoitti, mikä kielsi, mikä nauroi ja mikä taivasteli, että tämäpä vasta elämää on...
Mutta juuri kun pauhu ja huuto oli ehtinyt korkeimmilleen ja juuri kun Ollilan Isso ja Eeli-Mikkolan Vante olivat iskemässä yhteen, kuului oven suusta huuto:

"Jo maisteri tulee!"

Ja hän tulikin ja päästyään sisälle karjaisi:

"Mikä hirmuinen elämä täällä on?"

Mutta sai hän huutaa toisen ja kolmannen kerran ennenkun pauhu taukosi, taukosi vähitellen kuulumattomaksi.

Silloin hän vielä kerran silmäsi ympäri pirttiä ja virkkoi:

"Tämähän ei ole... Mikä kauhea rähinä täällä oli?"

Ei kuulunut vastausta.

Silloin nousi Taavettila-vainajan poika, köykkyselkäinen Jooseppi ylös ja virkkoi:

"Täällä oli uusi vaalilaki käytännössä."

Virkkoi, iva suupielissä.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Tohtori Norjassa


Tänäisessä Doctor Whon jaksossa seikkailtiin Norjassa, metsässä vuonon rannalla. Tohtorin useampi inkarnaatio on käynyt tai ainakin maininnut Norjan seikkailuissaan. Mutta Suomessa hän ei ole käynyt, ainoa maininta Suomesta koko tv-universumissa on Good bye, Sarah Jane Smith -spinn-offissa, jonka yhdessä jaksossa osoitetaan kartalta maatamme.

Brittien näkökulmasta Norja on paljon kiinnostavampi rosoisine rannikkoineen. Ja onhan se naapurimaa meren takana. Ja Beatles lauloi Norwegian Woodista, vaikka Lennon tarkoitti sillä halpaa sisustusmateriaalia.

Mikähän toisi Tohtorin Suomeen? Olisiko egyptinparrusta houkuttimeksi?


sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Babylon Berlin


Ylen Areenassa on katsottavissa kaksi kautta saksalaista suursarjaa Babylon Berlin. Volker Kutscherin romaaneihin perustuva sarjaa on tehty suurella rahalla ja hyvällä maulla. Televisiosarja oli vaikuttava katselukokemus.

Fiktiivisten henkilöiden ympärille rakennettu kerronta on sijoitettu historiallisesti todenmukaiseen ympäristöön. Vuodesta 1929 liikkeelle lähtevä komisario Gereon Rathin työn ja elämän seuranta muistuttaa sellaisesta Saksan historiasta, joka ei liian usein nouse muisteluksissa tai historiakirjallisuudessa esille.

Kaikkihan tietävät mitä sarjan jatkuessa tulee vastaan. Ensimmäisellä kaudella Adokf Hitlerin nimi mainittiin, mutta samaan sävyyn kuin Timo Soinin 1990-luvulla. Toisella kaudella lauma natseja oli kurmottamassa pormestaria lahjussyytösten vuoksi.

Odotin hieman nousisiko Suomen sukellusvenelaivasto esiin, mutta käsikirjoituksessa pysyttiin ilmavoimissa ja laajemmin tunnetuissa yhteyksissä. Ehkäpä seuraavilla kausilla.

Weimarin tasavallan historiallisena opetuksena on yleisesti pidetty sitä, että voitettua ei saa lyödä ja rajoittaa liikaa. Sitä taitaisi Babylon Berlinkin toistaa.


* Babylon Berlin. Yle Areena

lauantai 1. joulukuuta 2018

Onko Trump peloissaan?


Erikoissyyttäjä Robert Muellerin tutkimukset Donald J. Trumpin ja Venäjän välisistä suhteista etenevät tasaisen varmaa tahtia- Mueller itse ei ole ollut julkisuudessa, mutta hänen oikeustoimensa ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa laajaa julkisuutta. Tutkinnasta tihkuvia tietoja kommentoidaan ahkerasti.

Tänään poliittisen taloushistorian auktoriteetti, jo korkean iän saavuttanut, omaa nimeään kantavan instituutin johtaja Immanuel Wallerstein (s. 1930) kommentoi Trumpin tilannetta. Wallerstein on sitä mieltä, että Trump totta kai on peloissaan. Hänellä on ollut pelko perseessä koko elämänsä ajan.

Trumpiin sopii hyvin vanhan Kom-teatterin äänilevyn otsikko: porvari nukkuu huonosti. Ja kun tviittailun kellon aikoja seurailee, niin pikät unet eivät tunnu kuuluvan Trumpin säännölliseen elämänrytmiin.

Wallerstein katsoo, että Trump vaatii paljon lojaalisuutta, mutta ei anna sitä lainkaan takaisin. Tästäkin amerikkalainen media ottaa kaiken huvin irti. Hyökkäilyssään presidentti on ilmiselvä.

Tällainen ei voi kestää loputtomasti. Mutta koska Trump on toiminut vastaavasti hyvin kauan, niin hän ja lähipiiri tietää kaikki kikat jatkaa mahdollisimman pitkään. Ja tuon ajan Trump aiheuttaa kaikenlaista harmia.

Ei ole onni periä hirvittävästi rahaa. Traktoristina elämä sujuisi leppoisammin.


Tosin maanviljelyssä olisi ilmastonmuutoksen vuoksi nopeasti luovuttava kyntämisestä ja siirryttävä suorakylvökoneiden käyttämiseen.


* Is Trump Scared?


LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset