Valehtelija, valehtelija

Jos valehtelee, niin siitä yleensä jää kiinni. Jos valehtelee tuomioistuimessa, viranomaiskuulemisessa tai eduskunnassa, niin sillä yleensä on seurauksia. Ministeri Hanna Mäntylä valehteli Rovaniemen käräjäoikeudessa ja oli syystä joutumassa vastaamaan sanoistaan. Tosin näppärä asianajaja sai harhautettua poliisia niin, että asia ehti vanhentua.

Poliitikoilla on lupa ja velvollisuus ajaa muutoksia lainsäädäntöön. Tapana on ollut korostaa muutoksen tuomia etuja ja vähätellä haittoja. Väärien tietojen antamista asioiden edistämiseksi on pidetty hyvien tapojen ja lakien vastaisena. Siksihän lobbarit tuottavat tieteellisen tiedon kaapuun naamioituja "faktoja" jotta keskustelun sääntöjä noudatettaisiin. Tuolle tuotannolle ei olisi tarvetta, jos saisi väittää mitä tahansa ja jättää tarkistamisvastuun kuulijoille. Valtion viranhaltiojoilta väärän tiedon toimittaminen yksiselitteisesti kielletty.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että Matti Vanhasen valehtelu eduskunnassa olisi pitänyt selvittää juurta jaksain. Sitä ei valitettavasti ole tehty. Sen seurauksena valehtelu on meillä edelleen vaivana.

Juuri tulleen tiedon mukaan Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) on jälleen pahoitellut hallintarekisteriä koskevia virheellisiä puheitaan.

– Virhe on vain ja ainoastaan minun. En missään nimessä halunnut tahallisesti johtaa tässä kysymyksessä ketään harhaan, Stubb sanoi Tampereella pitämässään tiedotustilaisuudessa.
– Prosenttiluku, jota käytin viranomais- tai muista lausunnoista oli kerta kaikkiaan virheellinen ja pyydän sitä nöyrästi anteeksi, Stubb jatkoi.

Tähän ei voi millään tyytyä.

Sori Alex. Sinut täytyy nyt nostaa tikun nokkaan Vanhasen syntien tähden.

40/2015 Markettityömaa

Työmaa-aita on purettu ja suurin osa konteistakin on viety pois. Melko valmiille näyttää.

Edellinen osa.

Välimeren yli appelsiineja poimimaan

Euroopan parlamentilla on oma LUX-elokuvakilpailu. Sen loppukilpailuun on valittu kolme elokuvaa ja myös yleisöllä on mahdollisuus äänestää omaa suosikkiaan. Jotta voisi asiasta ilmaista valistuneen mielipiteensä, Euroopan parlamentti tarjoaa yleisölle mahdollisuuden nähdä ehdokkaat. Suomessa filmejä on näytetty elokuvateattereissa kuudessa suuremmassa kaupungissa. Oulussa, kuten Kuopiossa ja Joensuussa, nähtiin eilen ehdokkaista ensimmäinen, Jonas Carpignanon Mediterranea (2015). Huomenna ja sunnuntaina luvassa on Deniz Gamze Ergüvenin Mustang (2015) ja  Kristina Grozevan ja Petar Valchanovin yhteisohjaus Urok (2015). Etelä-Suomessa elokuvat on näytetty jo aikaisemmin tässä kuussa.

Ensimmäisen elokuvan ja kahden muun esittelyn perusteella Euroopan parlamentti on valinnoissaan suosinut ajankohtaista yhteiskunnallista keskustelua taustoittavaa tai käsittelevää filmiä. Mediterranean käsittelee siirtolaisuutta, Mustang nuorten naisten asemaa Turkissa ja Urok varallisuuden vaikutusta käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Euroopan parlamentti on jo alkuviikosta ehtinyt valita näistä voittajaksi Mustangin. Yleisöäänestys jatkuu vielä ja tunnustus jaetaan heinäkuussa 2016.

Eilen nähty Mediterranea perustuu tositapahtumiin. Kokija, burkinafasolainen Koudous Seihon, on itse päässyt elokuvan päärooliin (kuvassa valkeassa paidassa). Matka Saharan eteläpuolelta kohti Italiaa alkaa kaverusten katsoessa bilevideota facebookista. Siellä tuttu tanssi ja joi nättien tyttöjen kanssa Rihannan soidessa.

Matka noudattaa mediasta tuttuja reittejä. Henki on herkässä aavikolla ja merellä. Kalankasvatusaltaan reunalta huimapäät poimitaan laivaan ja Italiaan. Miehet pääsevät heti töihin, appelsiinien satokausi kun on alkamassa ja poimijoita tarvitaan paljon.

Päähenkilö Ayiva on reipas, sosiaalinen ja sopeutuva. Hän lähettää rahaa kotiin ja uusinta tietotekniikkaa tyttärelleen. Silti italialaiset kohtelevat kuin koiraa, ohjaaja Carpignano alleviivaa. Sesongin loputtua alkavat ongelmat. Poliisi häätää poimijat ja paikallisten rasistien kanssa syntyy yhteenottoja. Ayiva katsoo skypestä kuinka hänen tyttärensä tanssii Rihannan tahtiin.

Elokuva kertoo tarinan. Katsoja jää miettimään eikö Etelä-Euroopan viljelijöiden suurta kausityöntekijöiden tarvetta voisi tyydyttää jotenkin inhimillisemmin. Siihen varmaan europarlamentaarikot voisivat vaikuttaa.


Tänään klo 17 elokuvateatteri Studiossa on siis voittajaelokuvan vuoro. Vapaa pääsy.


* OEK: Lux-elokuvat

Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Tuomas Hovi
Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Kirjokansi 71
SKS 2015


Suomen Kirjallisuuden Seuran syksyn uutuuksiin kuuluu folkloristi Tuomas Hovin Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula. Teoksen kaksiosainen nimen mukaisesti kirjassa esitellään Valakian ruhtinas Vlad ja Bram Stokerin luoma fiktiivinen kreivi Dracula. Esitys kulkee aikajärjestyksessä, joten vasta teoksen puolivälissä päästään nimen herättämään kiinnostavimpaan kysymykseen. Siihen Hovi vastaa:

Bram Stoker siis tosiaan lainasi hahmonsa taustaksi Vlad Seivästäjän elämästä nimen ja muutaman historiallisen faktan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Vlad Seivästäjä olisi ollut fiktiivisen vampyyrikreivi Draculan esikuva tai että fiktiivinen Dracula olisi perustunut Vlad Seivästäjään.

Bram Stokerin romaaniaan varten tekemät muistiinpanot ovat säilyneet. Niistä käy ilmi muun muassa kirjailijan käyttämä lähdemateriaali. Romaania varten Stoker oli tutustunut esimerkiksi William Wilkinsonin vuonna 1820 julkaistuun kuvaukseen Valakian ja Moldovan ruhtinaskunnista. Siinä mainitaan Vlad Seivästäjä, hänen veljensä ja isä, ruhtinas Vlad Dracula.

Stoker on lukenut kirjaa tarkemmin ilmeisimmin juonen ollessa jo melko valmis. Romaanista oli tulossa nimeltään The Un-Dead ja päähenkilön nimenä oli Count Wampyr, kunnes tekijän silmiin sattui Vlad Draculaan liittyvä alaviite. Sen mukaan "Dracula tarkoittaa Valakian kielellä paholaista". Niinpä Stoker otti ja veti henkilöluettelostaan yli nimen Wampyr ja kirjoitti sen tilalle Dracula. Wilkinsonin kirjan tekstejä Stoker on käyttänyt hyväksi valmiissa romaanissa kahdessa kohdassa.

Miksi sitten Vlad Seivästäjä on yhdistetty Draculaan eikä isänsä Vlad Dracula? Poikaan on liitetty laaja venäläinen ja saksalainen kansanperinne. Tuon ajan informaatiosodankäyntiin kuului naapureiden väkivaltaisuuden ja julmuuden liioittelu. Siksi esimerkiksi Suomessa puhutaan Iivana Julmasta, eikä Iivana Ankarasta, kuten Venäjällä. Liioitellun julmuuden ajateltiin saavan tavallisen kansan vastustamaan valloittajia entistä tarmokkaammin. Hovi on koonnut teoksen loppuun koko joukon näitä kansantarinoita Vlad Seivästäjästä.

Kolmas Dracula-perinne alkoi F. W. Murnaun elokuvasta Nosferatu (1922). Elokuva seuraa löyhästi Stokerin tarinaa, mutta vasta tämän filmin myötä vampyyrit eivät kestäneet auringonvaloa. 1900-luvun mittaan Draculasta on kasvanut merkittävä populaarikulttuurin hahmo. Tuon kaiken kartoittaminen olisi valtava urakka. Tärkeimpienkin teosten esille nostaminen menee luetteloinniksi ja pintaraapaisuiksi. Hovilta on oikea ratkaisu siirtyä esittelemään vähemmän tunnettua Romanian Dracula-turismia.

Hovin otsikkoon nostama vampyyrikreivi Dracula ei ole Bram Stokerin luoma hahmo. Se on nykyisin populaarikulttuurissa tunnettu Dracula, joka on viimeisen vuosisadan mittaan saanut paljon vaikutteita 1400-luvulla eläneeltä ruhtinaalta. Vaikka vaikutteiden antajan lisänimi on Seivästäjä, niin sitten Stokerin aikojen vampyyrit ovat muuttuneet huomattavasti inhimillisemmiksi.

Populaarikulttuurin aiheet ovat tutkimukselle vaikeita. Viihdyttämään pyrkivät kirjoittajat ja kertojat eivät välitä historiallisista faktoista. Hovi onnistuu kuitenkin valottamaan elävän ja muuttuvan myytin taustoja kiinnostavasti. Luultavasti joku nappaa tästäkin teoksesta jonkun elementin oman vampyyrihahmonsa elävöittämiseksi.

Kukkivien puitten tuoksu...

Kirj. Adam Mickiewicz
Puolasta suom. Reino Silvala


Kukkivien puitten tuoksu,
sorja laulu satakielen,
välkkyvien vetten juoksu,
sirkkain soitto tenhoo mielen.

Miks' oon yksin mietteineni
enkä riennä leikitsemään?
Orpo on mun sydämeni,
ken mun kanssain jakais kevään?

Talon eteen laulamahan
parikulkuria tuli.
Käännyin heitä kuulemahan
silmästäni kyynel suli.

Ovat lemmenlaulajoita,
soittelevat armaillensa;
mulle vain ei kukaan soita
eikä muista lauluinensa ...

Kulkeissani mailman maata
kärsin paljon, eläissani
muille niist en haastaa saata,
hautahan vien mennessäni...

Otsaa käteen nojatessa
tuijottelen tuleen illoin,
mennehiä muistellessa
syntyy tumma laulu silloin.

Sanaa kaunista niin monta,
tunnetta ja ajatusta,
vaan ei yhtään surutonta...
Ken mun heltyis lauletusta?

Vaihtuu aatos aivoissani,
vaan ei vaihdu valoisaksi,
tunnen orpo olevani;
aatos tää käy rakkahaksi.

Kevät meni, kesä meni,
meni sateet, meni poudat,
vaan ei murru mureheni
eikä sula rinnan roudat.



Päivä - viikkolehti suomalaista kulttuuria varten 3/1909

Hiirenloukun esitykset jatkuvat ja jatkuvat

Tänään 1952 esitettiin Lontoon Ambassadors' Theatressa ensimmäisen kerran Agatha Christien näytelmä Hiirenloukku (The Mousetrap). Näytelmän ensi-ilta oli ollut edellisessä kuussa Nottinghamissa. Lontoossa näytelmä on ollut ohjelmistossa siitä lähtien. Vuonna 2012 vietetyn 60-vuotisjuhlan kunniaksi näytelmä lähti kiertueelle muihin Ison-Britannian teattereihin ja kiertue jatkuu edelleen, ja edelleen ainakin vuoden 2016. Kiertueen aikana Hiirenloukun esitykset Lontoossa, nykyisin St. Martin's Theatressa, jatkuvat normaalisti. Tämän illan ja huomisen näytäntöihin on vielä hyvin lippuja saatavissa. Perjantain näytökseen liput alkavat olla vähissä.

Rikoskirjallisuuden yksi suurista, Agatha Christie (1890-1976) kirjoitti näytelmän samasta aiheesta kirjoittamansa Three Blind Mice (Kolme sokeaa hiirtä) radiokuunnelman ja novellin perusteella. Vuonna 1945 Briteissä oli laajasti julkisuudessa esillä oikeudenkäynti, jossa kasvattivanhempia syytettiin 12-vuotiaan Dennis O'Neillin kuolemasta. Kasvattilapsi oli kuollut aliravitsemuksen ja fyysisen väkivallan aiheuttamaan terveyden romahtamiseen.

Oikeustapauksen seurauksena Ison-Britannian lainsäädäntöä muutettiin. Christien aiheen innoittamana tekemä kuunnelma esitettiin 1947 ja novelli julkaistiin seuraavana vuonna. Näytelmänkin nimeksi oli tarkoitus tulla Three Blind Mice, mutta koska sen nimistä näytelmää oli esitetty 1930-luvulla niin uutuudelle annettiin uusi nimi. Christien lanko Anthony Hicks ehdotti nimeksi Hiirenloukkua. Sen nimiseen näytelmään on viittaus Shakespearen Hamletissa.

Agatha Christie ei uskonut näytelmänsä pysyvän ohjelmistossa pitkään. Siihen liittyen tai liittymättä hän lupasi näytelmän tekijänoikeustulot syntymäpäivälahjaksi veljenpojalleen Matthew Prichardille. Christie ei pitänyt Lontoon teatterikriitikkojen tavasta kertoa näytelmien juonista liikaa, joten kaikissa esityksissä tekijän toive loppuratkaisun salaamisesta kerrotaan yleisölle. Lisäksi Christie toivoi ettei novellia julkaistaisi uudelleen ennen kuin näytelmän esitykset ovat päättyneet. Elokuvaakaan aiheesta ei saisi tehdä ennen kuin on kulunut puoli vuotta näytelmän loppumisesta.

Näytelmästä tuli odotuksista huolimatta pysyvä katsomon täyttäjä. Suuren tarjonnan Lontoossa sellainen oli harvinaista. Jo syyskuussa 1957 siitä tuli pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä maassa. Novellia tai elokuvaa Hiirenloukusta britit saanevat odottaa vielä pitkään. Nykyisin näytelmää esitetään Lontoossa joka arki-ilta 19:30 ja iltapäivämatineana kahdesti viikossa. Näytäntöjen määrä on jo yli 26,000.

Suomalaisille lukijoille Hiirenloukku-novelli tuli tarjolle vuonna 1977 osana samannimistä novellikokoelmaa (WSOY). Uusintapainos siitä on otettu viimeksi vuonna 1996. Paasilinnan kustannusohjelmassa on näytelmän käsikirjoitus. Se ilmestynee lähiaikoina.


* St. Martin's Theatre: The Mousetrap.

Mauno Oittisen Diego Rivera

Tänään 1957 kuoli tunnustettuna ja palkittuna Diego María de la Concepción Juan Nepomuceno Estanislao de la Rivera y Barrientos Acosta y Rodríguez (s. 1886), paremmin Diego Riverana tunnettu meksikolainen seinämaalauksillaan kuuluisaksi tullut taiteilija. Nykyisin Rivera taidetaan muistaa paremmin Frida Kahlon aviomiehenä.

Diego Riveran ja Frida Kahlon vierekkäiset talot ovat nykyisin taiteilijoiden kotimuseoina. Viime kuussa Yle Radio1 esitti uusintana Aune Warosen, Pentti Männikön ja Hannu Kariston Todellisen tarinan Mauno, tyttö ja Diego. Radiodokumentin lähtökohtana oli Riveran kotimuseossa oleva Mauno Oittisen veistämä kipsipää. Kuka oli tämä suomalainen ja miten hänen käsiensä tuote oli päätynyt Meksikoon?

Riveran ja Kahlon yhteisö oli avoin kulkijoille. Siksi kai Oittinenkin otettiin vieraana vastaan. Kuvanveistäjä Mauno Oittisen (1896-1970) vaiheita ja uraa Suomessa ja Yhdysvalloissa dokumentti valotti päällisin puolin. Oittisen elämä ja taiteellinen ura odottaa vielä tarkempaa tutkijaan.

Etsiessä tietoja Riverasta ja Oittisesta päädyin Koti-Kajaanin lehdille. Sama dokumentti oli saanut myös Pirjo Mikkonen-Joublancin kiinnostumaan aiheesta. Hän oli jopa käynyt Meksikossa Riveran museossa tutustumassa veistokseen. Kajaanin Elias Lönnrot on Oittisen työ vuodelta 1940.

Naisten kaatajana tunnettu Rivera hämmästytti Oittisen puolison täysin. Rivera kuiskutti hänelle selvällä suomella "Minä rakastan sinua". Suomea Rivera oli oppinut ensimmäiseltä anopiltaan. Pietarilaissyntyisen Angelina Belovan äiti oli lähtöisin Suomesta.

Kytköksiä oli siis enemmänkin kuin tuo patsas.


* Pirjo Mikkonen-Joublanc. Diego ja Elias. Koti-Kajaani 8.1.2014. (juttu on sivulla 8)

Armottomien laupeus

Boucq/Jodorowsky
Bouncer, osa 2 – Armottomien laupeus
suom. Heikki Kaukoranta
Jalava 2015


François Boucqin piirtämä ja monista eri yhteyksistä tunnetun Alejandro Jodorowskyn käsikirjoittama Bouncer päivittää villin lännen maailman uudelle vuosituhannelle. Varsin lyhyt ajanjakso Yhdysvaltain historiassa (1865-1890) on elänyt populaarikulttuurissa osin päällekkäin tapahtuma-ajan kanssa alkaen Buffalo Billin villin lännen sirkuksesta.

Villi länsi on osoittautunut koko 1900-luvun ajan varsin elinvoimaiseksi aihepiiriksi. Sen kautta on voitu peilata yksilön ja yhteisön oikeuksien välistä jännitettä. Yleensä oman käden oikeus on osoittautunut epämääräisellä rajaseudulla varmimmaksi suojaksi.

Bouncerissa Jodorowsky luo ensimmäisiä 2000-luvun tulkintoja villistä lännestä. Keskiöön käsikirjoittaja nostaa yhteiskunnan alkeisyksikön, perheen. Bouncerin lähisuvussa veri ei ole ollut vettä sakeampaa. Suhteet äitiin ja veljiin ovat enemmän vihan kuin rakkauden sävyttämiä. Isistä ei  – ainakaan toistaiseksi – ole tietoa.

 

Ensimmäinen osa Kainin silmä esittelee villin lännen taustoja, päähenkilöitä ja virittää koston ilmapiirin. Toinen osa Armottomien laupeus on yhtenäisempi, suorastaan tiivisjuoninen albumi, jossa tapahtumat kulkevat ripeään tahtiin. Bouncerin veljenpoika Seth kasvaa pojasta mieheksi ja saa havittelemansa. Lisäksi kainaloon suojeltavaksi löytyy serkkutyttö Deborah. Albumin nimi kuvastaa sitä tapaa, jolla Bouncer kasvattaa veljenpoikaansa.

Boucq piirtää vuoristoista erämaata suvereenisti klassisen sarjakuvan keinoin. Maisemien kauneus on vetoavaa ja samalla luo kontrastia tapahtumien julmuudelle.

Bouncerin toinen osa on tiivistunnelmainen ja jännitteensä alusta loppuun säilyttävä tarina. Sarjakuvamaailmasta lähimmäksi vertauskohdaksi mieleen nousee Jacamonin ja Matzin Tappaja. Kylmäverisyys ja inhimillisten tunteiden poissulkeminen yhdistävät näitä kahta sarjakuvaa. Arkaaisten tunteiden vyöry välittyy lukijan luihin ja ytimiin saakka.



Julkaistu Sarjainfossa 3/2015.

Uuden vuosituhannen villi länsi

Alejandro Jodorowski – Francois Boucq
Bouncer, osa 1 Kainin silmä
suom. Heikki Kaukoranta
Jalava 2015

Villi länsi on populaarikulttuurin yksi suosituimmista aiheista. Historiallisesti hyvin lyhyt ajanjakso Yhdysvaltojen preerioilla kasvoi jo 1800-luvulla viihdeteollisuuden hyödyntämäksi amerikkalaiseksi kansallisromantiikaksi, americanaksi. Sarjakuvissakin western on ollut pitkään suosittu lajityyppi. Italialainen Tex Willer on edelleen seurattu ja hyvin myyvä sarjakuva Suomessa.

Villin lännen käsittely on muuttunut vuosien varrella. Arkkityyppiset hahmot ja tutut sankarit ovat saaneet uusien sukupolvien käsittelyssä erilaisia sävyjä. Yksi ensimmäisistä yrityksistä päivittää villi länsi 2000-luvulle on Jodorowskin ja Boucqin Bouncer. Ranskankielisessä maailmassa albumisarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2001 ja se on jo edennyt yhdeksänteen osaan.

Chileläinen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Alejandro Jodorowski (s. 1929) ja ranskalainen sarjakuvataiteilija Francois Boucq (s. 1955) ovat molemmat tehneet pitkän uran sarjakuvan parissa. He tarttuvat aiheeseen ammattitaidolla ja perinnetietoisesti. Tuloksena on upeasti kuvitettua kerrontaa, joka alkaa rakentua klassisen ydinperhetragedian ympärille.

Bouncer on yksikätinen portsari Inferno-nimisessä saluunassa. Kapakka on Barro Cityssä, jossa seriffin virkaikää ei lasketa vuosissa vaan viikoissa. Vanhempansa menettänyt veljenpoika Seth tarvitsee Bouncerin apua. Isän ja äidin murhaajaksi osoittautuu Sethin toinen setä Ralton.

Jodorowski kasaa albumisarjan ensimmäiseen osaan paljon erilaisia aineksia. On joukko sisseiksi hajaantuvia hävinneen etelän sotilaita, kokoelma erilaisia tyyppejä Barro Cityssä, rikollisjengi johtajineen, piilopaikka Grand Canyonissa, piilotettu aarre ja veljesvihaa. Näistä saa hyvinkin pitkän, jännitteisen ja kiinnostavan tarinamaailman.

Bounceria on useasti verrattu suosikkisarjoihin Blueberry ja Comanche. Bouncer on kuitenkin selkeästi raaempi ja siinä ei ole verrokkien poikamaista seikkailullisuutta. Jodorowskin käsikirjoittamasta villistä lännestä puuttuu toivo ja tulevaisuudenusko. Rajamaa ei ole mahdollisuuksien vaan lohduton maa.

Kosto, viha ja ahneus ovat tarinan aineksina ikuisia. Veljesmurhilla on pitkä ja synkkä kirjallinen historia. Rajaseudun maisemat Boucq piirtää silmiä hivelevästi, maisema toimii myös kontrastina julmille teoille.

Julkaistu Kaltiossa 2/2015.

Kirjojen keskellä -blogissa Bounceria on luettu pitkälle.

39/2015 Markettityömaa

Kaupan luvataan avautuvan joulukuussa. Kyltit ja teippaukset vielä puuttuvat. Havainnekuvassa oleva Postin logo mietityttää. Tuiran postitoimistohan on päätetty lopettaa vuodenvaihteessa. Tuleeko tilalle asiamiesposti vai mitä?

Edellinen osa.

Huojuu vaan ei huku

« FLUCTUAT NEC MERGITUR Paris » par Karimagicien — https://twitter.com/Karimagicien/status/666759834373652480. Sous licence GFDL via Wikimedia Commons.

Pariisissa on useissa paikoissa esillä kaupungin motto, fluctuat nec mergitur. Se on heijastettu muun muassa trikolorin väreihin valaistun Eiffelin tornin kylkeen.

Pariisin kaupungin vaakunassa on pieni pursi. Se antaa motolle merkityksen, se tulee ymmärrettäväksi juuri tietyllä tavalla. Huojuu vaan ei huku.

Eräissä puheenvuoroissa on terrori-iskujen jälkimainingeissa parahdettu, että Pariisi ei ole enää entisensä. Mottonsa avulla kaupunki ja ranskalaiset ovat kuitenkin korostaneet toisenlaista sanomaan. Pariisi on Pariisi. Huojuu vaan ei huku.

Motto on ollut aikaisemminkin tukena ja turvana historian vaikeina hetkinä. Se on ollut käytössä ainakin vuodesta 1358 lähtien. Latinankielinen lyhyt ilmaisu on tarttuva. Ranskaksi sama vaatii huomattavasti enemmän sanoja. "Elle est agitée par les vagues, et ne sombre pas" tai "Il est battu par les flots, mais ne sombre pas". Aallot heiluttelevat, mutta se ei uppoa.

Joskus motto on toiminut koko Ranskan symbolina. Joulukuussa 1942 Pekka Peitsi, Urho Kekkonen, kirjoitti seuraavasti:

"Fluctuat nec mergitur" on venhettä aalloilla esittävän Pariisin vaakunan tunnuslause. Huojuu, mutta ei huku. Hukkuiko Ranskan vene Toulonissa laivaston mukana, se kysymys on perusteltu. Siihen ei anna vastausta Nostradamus, se saadaan tulevaisuudelta, joka ei suosi heikkoja.

 Nykyisin tiedämme ettei hukkunut. Eikä huku nytkään. Aallot heiluttelevat, mutta se ei uppoa.

Kvaakissa

Kvaakissa

arvioituna

Intellektuellinallukat

Uudempien aikojen Jules Verne

Risto Isomäki

Kurganin varjot

Tammi 2014

347 s.

Tietokirjailija ja tiedetoimittaja Risto Isomäki (s. 1961) on julkaissut kaunokirjallisia teoksia koko uransa ajan. Kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) herätti laajempaa huomiota. Siitä lähtien hänen teoksiaan on luettu laajemmin ja kirjailijan toiveen mukaisesti hän on saanut ilmastopoliittiselle viestilleen laajemman yleisön. Isomäki maalailee kirjoissaan lähitulevaisuuden ratkaisuja ja uhkakuvia tyypillisesti tutkijapariskunnan tekemisten kautta. Pariskunnan alat sopivasti valiten Isomäki saa keiteltyä monitieteisen, uskottavan sopan.

Tuoreimmassa ekokatastrofidystopiassa Kurganin varjot ollaan 2030-luvun Mustallamerellä. Osin suomalaistaustainen arkeologi Alexander Tšerkassov ja meribiologi Irina Tšerkassova joutuvat Venäjän ja Ukrainan aroilla ja rannoilla todistamaan seurauksia, jotka syntyvät Gibraltarinsalmen sulkemisesta. Ilmastonmuutos nosti merenpintaa ja Välimeren sulkemisella ajateltiin suojeltavan monta kaupunkia ja laajoja maa-alueita helposti. Samalla saatiin uutta maata kiinteistökehitettäväksi ja valtavan suuri vesivoimalaitos Euroopan reunalle.

Isomäki rakentaa teoksensa, myös tämän uusimman, inhimillisen tietämyksen varaan. Maailmassa on paljon tietoa ja teorioita, mutta tieteen tieto on luonteeltaan sellaista, ettei se anna suoria vastauksia ongelmiin. Laajoissa kokonaisuuksissa voi jäädä joku muuttuja huomioimatta joka muuttaa ratkaisun tuhoksi. Isomäki pyörittelee näitä tietoja ja teorioita erilaisia mahdollisuuksia tarkastellessaan. Toimintatapa on kuin Jules Vernellä, joka 1800-luvun insinööritieteiden voittokulussa yhdisti maapallon tuntemuksen kasvun ja uudet teknologiat seikkailutarinoiksi.

Jules Verne nojautui romaaniensa huipennuksissa usein oman aikansa tieteen todennäköisenä tai ainakin mahdollisena pitämään. Esimerkiksi Niilin alkulähde osoittautui todellisuudessa Vernen tarinaa mutkikkaammaksi tapaukseksi. Sama saattaa päteä Isomäen esittämiin ajatuksiin. Kurganin varjoissa pohditaan tätäkin samalla kun pikaisesti kerrataan Isomäen aikaisempien romaanien teemoja.

Maailma on 1800-luvun lopulta muuttunut. Tekniikan voittokulku ei enää ole uskottava sanoma kuten Vernen aikoihin. Tosin nykyisen insinööritaidon saavutukset Vernen esittäminä eivät olisi olleet uskottavia. Isomäen uhkakuvat tuntuvat todellista ja uskottavilta.  

Julkaistu Kaltiossa 2/2015.

Blogeista ainakin Booking it some more ja Kalaksikukko ovat käsitelleet kirjaa. 

Yhteistyössä Anne Frankin kanssa

Kuten tiedetään, Anne Frank kuoli maaliskuussa 1945 Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Frankin elämä on tullut tutuksi julkaistujen päiväkirjojen kautta (suomeksi Nuoren tytön päiväkirja, suom. Eila Pennanen, Tammi 1955). Euroopassa suositun kirjan tekijänoikeudet raukeavat ensi vuoden alussa kun tekijän kuolemasta on kulunut 70 vuotta. Oikeuksien haltija Anne Frank-säätiö kuitenkin ajaa teoksen julkaisuasuun toimittaneen isän Otto Frankin (k. 1980) merkitsemistä sen toiseksi tekijäksi. Näin tekijänoikeudet raukeasivat vasta vuonna 2051.

Pari vuotta sitten eurooppalaiseen tekijänoikeuslainsäädäntöön lisättiin niin sanottu Lennon-McCartney-pykälä. Sen mukaan yhdessä luotujen teosten tekijänoikeudet raukeavat vasta kun myöhemmin kuolleen tekijän kuolemasta on kulunut 70 vuotta. Muutokselle oli käytännölliset perusteet. Miten joku laulu voisi olla puoliksi tekijänoikeuksista vapaa? Millaisia käyttökorvauksia puoleksi tekijänoikeudellisesta teoksesta veloitettaisiin?

Anne Frankin päiväkirjojen tapauksessa ei voida puhua yhdessä luomisesta. Frank sai päiväkirjan lahjaksi 13-vuotiaana ja piti sitä perheen ollessa piilossa Amsterdamissa 12.6.1942-1.8.1944. Kuultuaan radiosta, että Hollannin valtio oli kiinnostunut tavallisten ihmisten sotakokemuksista, hän alkoi keväällä 1944 editoida päiväkirjansa pohjalta julkaisukelpoista tekstiä.

Vasta sodan jälkeen isä saattoi tutustua tyttärensä kirjoittamaan. Hän muokkasi Annen julkisuuteen ajattelemaa tekstiä kustantajalle ja itselleen mieluisampaan muotoon. Kustantajan kommenttien pohjalta tehty kirjallinen työ vaikuttaisi normaalilta kustannustoimittamiselta, eikä yhteisteoksen luomiseen osallistumiselta.

Päiväkirjojen syntyprosessi on kuvailtu tarkasti esimerkiksi wikipediassa. Sitä on avattu tavanomaista enemmän, koska päiväkirjojen aitous on kyseenalaistettu. Uusnatsit epäilivät teosta isän sepittämäksi ja tämä väite todistettiin vääräksi. Vielä 1990-luvulla ulkoisesti vaikuttavan näköisessä historiallisessa aikakauskirjassa analysoitiin päiväkirjassa olevan kuulakärkikynällä tehtyjä merkintöjä alusta alkaen. Koska unkarilaisen László Bírón keksimä kuulakärkikynä tuli myyntiin vasta vuonna 1943, niin päiväkirjan täytyi olla väärennös. Analyysissä ei kuitenkaan sanallakaan mainittu, että sisällöllisesti kävi ilmi, että nämä olivat isän myöhemmin tekemiä reunamerkintöjä Annen tekstin lomaan.

Holokaustin kieltäjiä on moneen junaan. Ja heitä on olemassa edelleen. Anne Frank-säätiön johdon kannattaisi ajatella tekijänoikeusasiaa vielä tältä kannalta. Nykyisessä some-ilmapiirissä voitaisi (vääristellen) tulkita isän merkitseminen tekijäksi tunnustukseksi väärennöksestä.



* Doreen Carvajal.  Anne Frank’s Diary Gains ‘Co-Author’ in Copyright Move. New York Times 13.11.2015.

K. Malmstömin Kirjapainotaito

Joskus pari kymmentä vuotta sitten piti opetella taittamaan kirjoja. Vaikka sitä tietokoneella opettelinkin, niin divarista löytynyt Malmströmin Kirjapainotaidon oppikirjan Latomis-osa tuntui perusteiden oppimisen kannalta parhaalta.

Kirjan historia on erikoinen. Jo niteenä se tuntui olevan kahden aikakauden tuote. Johdannosta käykin ilmi, että käsikirjoitus on valmistunut vuonna 1914 ja osa kirjan arkeista painettiin samana vuonna. Sitten seurasi sota ja taloudellinen taantuma. Loppuun teos saatettiin vasta vuonna 1923. Sittemmin olen havainnut, että Suomen taloushistoriassa samat vuodet toistuvat usein. Vasta 1922/23 päästiin jatkamaan siitä mihin 1914 jäätiin.

Perjantaisessa seminaarissa Kari Aronpuro kertoi ullakolta löytyneen kappaleen tätä teosta innoittaneet häntä kollaasiromaanin tekoon. Siksi kaivelin kirjan esille.

Aperitiff 50 vuotta

Eilen Jyväskylän yliopistolla vietettiin 50-vuotisjuhlia. Kari Aronpuron toinen ja ehkä eniten huomiota saanut teos ilmestyi vuonna 1965 Kirjayhtymän julkaisemana. Kirjaa juhlistettiin Aperitiff - avoin kaupunki  ja kollaasiromaanin taide -seminaarilla.

Aperitiivin, ruokahalun nostattajan seminaarille antoi professori Mikko Keskinen. Kaikkiaan viisi tutkijaa käsitteli teosta eri näkökulmista ja lopuksi kirjailija Kari Aronpuro itse tarjoili digestiivin, ruoansulatusta edistävän juoman.

Kollaasiromaani on nimenä ollut viime päivinä paljon esillä. Tyylilaji on noin sata vuotta vanha, nimen sille on antanut Guillaume Apollinaire ranskan liimaamista tarkoittavan sanan perusteella. Kollaasiromaaniin, tai ainakin hyvään kollaasiromaaneihin kuuluu, että nuo leikkaamisen ja liimaamisen jäljet näkyvät lukijallekin. Ne muodostavat oleellisen osan lukukokemusta. Monissa kollaasiromaaneissa käytetään leikkeitä, joiden tarkoitus on Mikko Keskisen mukaan välittää sanomaa muutenkin kuin kirjaimin ja välimerkein.

1960-luvulla Suomessa ilmestyi useita kollaasiromaaneja. Vuonna 1964 ilmestyivät Markku Lahtela Jumala pullossa ja Pentti Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet. Aikakauden teoksista parhaiten eloon jäi Aperitiff. Kari Rummukainen perusteli tätä teoksen tarkasti suunnitellulla kokonaisuudella ja vahvalla teoreettisella taustalla.

Kollaasiromaanilla on moninaisia lukutapoja. Suoraviivainen alusta loppuun ei ole se ilmeisin. Riikka Ala-Hakula ajelehtivasta lukijasta ja kaupunkitilasta. Kollaasiromaani mahdollistaa subjektiivisen lukujärjestyksen, se tarjoaa reittejä visuaalisuudellaan.

Huumori on keskeinen osa Aperitiffia. Juri Joensuu puhui kollaasin ja luetteloiden komiikasta, yksi huumorin synnyttämisen perusteista on erilaisten asioiden törmäyttäminen ja yhdistäminen. Kollaasiromaani jo muotona saattaa synnyttää huumoria.

Laura Piippo pohti Aperitiffin perintöä. Erityisesti se on mahdollistanut erilaisia poetiikkoja ja avannut lukustrategioita. Kotimaisesta runoudesta Piippo nosti perillisiksi Kristian Blombergin Puhekuplia ja Harry Salmenniemen Teksas, sakset -teokset. Proosasta hän nosti esille Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012), jonka vastaanotossakin on ollut samanlaisia piirteitä kuin Aperitiffin.

Seminaarissa oli tarkoitus julkistaa Aperitiff - avoin kaupunki -teoksen kolmas laitos. Saksan lakot ja Suomen työmarkkinakiistat kuitenkin estivät kolmannen laitoksen fyysisten kappaleiden saatavillaolon. Toinen laitos teoksesta tehtiin vuonna 1978.

Seminaarin mittaan Aperitiffissa oleva musta sivu sai ainakin neljä eri tulkintaa. Keskinen vertasi sitä Laurence Strernen Tristram Shandyn mustaan sivuun, hautaan. Puhuttiin myös Malevitšin Mustasta neliöstä, pimeästä sarjakuvaruudusta ja pimeydestä sähköjen katkaisemisen jälkeen. Digestiivissä Aronpuro kertoi mustan sivun taustan. Teosta varten hän oli käynyt pyytämässä Tampereen sähkölaitokselta täydellisen sarjan lomakkeita sähkölaskusta katkaisuilmoitukseen. Tähän lomakesarjaan kuului myös kalkkeeripaperi, joka tuli osaksi kollaasia.

Erityisen ilahtunut Aronpuro oli siitä, että hänen teostaan oli kuvailtu "ironian pastissiksi".



* ntamo: Aperitiff - avoin kaupunki

Pietari, ihmisten kalastaja

Yritin Oulun sarjakuvafestivaalin myyntipöydistä etsiä erilaisia sarjakuvia. Mustan Ritarin pöydästä erottautui Mikael Mäkisen Pietari, ihmisten kalastaja (2015). Kyseessä on ala-asteikäisille suunnattu sarjakuva-albumi Jeesuksen opetuslapsesta. Ikääntynyt Pietari kertoo ja vastailee lasten kysymyksiin leppoisasti ja hyvässä hengessä. Tarinat ovat monesta eri yhteydestä tuttuja, miten Pietari kohtasi Jeesuksen, hänet kutsuttiin ihmisten kalastajaksi ja miten hän meni kolmesti kieltämään herransa. Pietari kertoo myös ylösnousemuksesta ja tuhlaajapojasta.

Albumi lienee tilaustyö Koulupalvelulle. Aikaisemmin Mäkinen on tehnyt vastaavan sarjakuvan Paavalista.

Mäkinen on piirtänyt sarjakuvaruutujen joukkoon mukaan omat versionsa C. H. Blochin Vuorisaarnasta ja Leonardo da Vincin Pyhästä ehtoollisesta. Da Vincin maalauksista on vuosisatojen varrella löydetty vaikka mitä ja muutamat maalauksen yksityiskohdat keskusteluttavat taidehistorioitsijoitakin edelleen. Istuuko Jeesuksen vasemmalla puolella Magdalan Maria vai Johannes ja kenelle kuuluu tikaria pitelevä käsi?

Ruutu muistutti mieleen itseänikin lapsena ihmetyttäneen kysymyksen. Tämä kysymys ei ole synnyttänyt hyllymetreittäin teorioita ja kirjoituksia.

Miksi kaikki istuvat samalla puolella pöytää?

#pöhinäkeskus

@jyrkikatainen: Finnish universities need more #pöhinäkeskus activity to promote commercialization of basic research results #brainfinland

— Herantis Pharma (@HerantisPharma) 12. marraskuuta 2015

Twitterissä on tänään ihmetelty Euroopan komission seitsemännen varapuheenjohtaja Jyrki Kataisen sanavalintoja. Suomalaisissa yliopistoissa tarvittaisi enemmän pöhinäkeskuksia, jotka kaupallistaisivat perustutkimuksen tuloksia. Useat ovat ihmetelleet tällaista toivetta kaikkien leikkausten keskellä.

Maailmalla yliopistoissa on tosiaan "pöhinäkeskuksia", epävirallisia keskustelukerhoja, joissa pienet ryhmät keskustelevat professoreiden johdolla. Tilaisuuksista ei kerry opintoviikkoja tai pakollisia oppimääriä ei pyritä saavuttamaan. Yhteisen ajanvieton on tarkoitus turvallisessa ympäristössä ilman nolostumisen pelkoa heitellä ilmaan kaikenlaista mieleen juohtuvaa.

Tällaisten "ideakeskusten" luominen ei onnistu ylhäältä tulevilla käskyillä. Melkoista rahoituksen lisäystäkin ne edellyttäisivät, sillä massaluennoilla ei opettaja- ja opiskelijarajat ylittävää ystävyyttä ja luottamusta synny.

J. K. Rowlingin Tylypahkassa ainoastaan yksi opettajista yritti luoda keskustelukerhoa. Yhden lukuvuoden pimeyden voimilta suojautumisen professorina ollut Gilderoy Lockhart. Harry Potter-wiki kuvailee Lockhartia velhojulkkikseksi, jolla on "kirkas hymy". Lockhart oli Me Noitien hurmaavimman hymyn viisinkertainen voittaja.

Salamaotsainen Harry Potter oli kutsuttu Lockhartin pöhinäkerhon jäseneksi, mutta hän ei tainnut suuresti arvostaa kunniaa. Lockhartin muistelmat osoittautuivat varsin vahvasti mielikuvituksen tuotteeksi ja maine sepitteeksi. Lockhartin kerho palveli lähinnä koollekutsujan itserakkautta.

Arvovallalla, ja vielä yliopiston ulkopuolelta tulevalla, ei pöhinäkeskuksia luoda. Lähinnä luodaan ongelmia joita korjaamaan tarvitaan pätevämpiä professoreja.

Kvaakissa

Sammon salaisuuden originaalit myyty

Väinö, kunnon juntti

Avoin kirje Sanastolle

Hei Sanasto,

sain teiltä eilen palkkalaskelman. Postinkulussa on viime viikkoina ollut ongelmia ja paperilla lähetetty kirje saapui reilusti lähettämispäivää (30.10.) myöhemmin. En aio reklamoida postille, sillä ymmärrän postinkantajien huolen tulevaisuudestaan.

Lähestyn Teitä koska palkkalaskelma ei avaudu minulle. Teidän nettisivuilla kerrotaan, että Sanasto on avoin ja avoimuus merkitsee Teille läpinäkyvyyttä, jakamista ja yhteistyötä. Te haluatte jakaa tietoa toiminnasta ja keskustella avoimesti. Siksi ajattelin avoimen kirjeen olevan sopivan, koska varmaan en ole ongelmani kanssa yksin.

Palkkalaskelmassa ei ole varsinaisesti laskettu mitään. Siinä vain ilmoitetaan paljonko kultakin vuodelta olen tällä saamassa. Jos ymmärsin oikein, niin vuosien 2010 ja 2011 lainauskorvaukset ovat jotakin lisätuloa, sillä noilta vuosilta olen jo aikaisemminkin saanut rahaa.

Olisi ollut suuri helpotus, jos olisitte määrä-kohdassa ilmoittaneet, että kuinka monta kertaa kirjojani on lainattu. Tieto siitä määrästä lämmittäisi yksinäisen työn tekijää. Etten täällä aivan turhaan pakerra.

Uteliaisuus voitti. Yritin laskea lainausmäärää itse. Palkkalaskelman ohessa lähetitte mainoskirjeenne, jonka mukaan olette saaneet kansanedustajien päitä kääntymään kirjailijoiden hyväksi reippaasti. Tälle vuodelle valtio antaa Teille 8,2 miljoonaa jaettavaksi meille kirjailijoille. Kerroitte myös kunnankirjastoista lainattavan kirjoja 95 miljoonaan kertaa vuodessa. Siitä laskin yhden kirjan lainauskorvauksen olevan 0,086 euroa eli sain A-hinta-sarakkeeseen 8,6 senttiä. Kirjojani olisi siis lainattu 962 kertaa. Ajattelin lämmöllä jokaista.

Poikkesin nettisivuillenne lisätiedon perässä. Siellä te kerroitte saaneenne vaikuttamistyöllänne yhden lainauskerran korvauksen nousemaan 16,0 senttiin. Vuonna 2014 se oli 6,5, vuodessa nousua siis huimat 246 prosenttia! Tämän tiedon valossa lainauskertoja olisi siis ollut 517.

Minua lämmittää 517 lainauskertaakin (en uskalla kirjoittaa lukijaa, itseltäkin jää joskus lainattu kirja kiireessä lukematta), mutta huolestuttaa Teidän taloustilanteenne. 95 miljoonaa lainaa varten Te tarvitsisitte valtiolta 15,2 miljoonan määrärahan! Vai oletteko saaneet rahakkaan yksityisen tukijan, jonka henkilöllisyyttä tai avokätisyyttä ette saa kertoa julkisuuteen?

Voisitteko auttaa ongelmassa, tai muuttaa palkkalaskelmaa ymmärrettävämmäksi. Minullahan on oikeus reklamaatioon, oikaisupyyntöön. Miten voisin havaita virheen, jos Te kerrotte ainoastaan saamastani loppusumman?

Aikaisempina vuosina olemme kollegoiden kanssa facebookissa pyöritelleet ja ihmetelleet Teidän meille ja julkisuuteen antamia lukuja. Aina olemme törmänneet samanlaisiin umpikujiin.


Teidän

Reijo Valta
tietokirjailija, runoilija

38/2015 Markettityömaa

Kovasti on viikossa marketin ympäristö siistiytynyt. Kuulin huhuja, että ensimmäiset myyjät olisivat jo aloittaneet talossa työt. Pintasilauksen viimeistelyt vielä ja sitten kauppa avautunee.

Edellinen osa.

Vielä yksi pamaus

Oulun sarjakuvafestivaali päättyi tänään. Oulun taidemuseolla tutustuttiin Palsamointia-näyttelyyn ja Ville Hänninen ja Jyrki Korpua luennoivat Kalervo Palsasta ja pohjoissuomalaisesta sarjakuvasta. Loppukeskustelussa Sarjainfon tuleva päätoimittaja Aino Sutinen kysyi, että olisiko naispuolinen Palsa ollut mahdollinen? Olisiko mahdollista, että muisteltaisi Kaarina Palsaa ja hänen vaikutustaan?

Aikaisemmin festivaalilla tanskalainen sarjakuvataiteilija Rikke Villadsen esitteli Et knald til (Aben maler 2014) sarjakuvaansa.

Villadsenin sarjakuva perustui havaintoon, että lännenelokuvissa ei ole lainkaan samaistuttavia naishahmoja. Villadsen itsekin samaistui Clint Eastwoodiin tai muihin miespääosan esittäjiin. Hän halusi tehdä villin lännen teoksen, jossa nainen olisi aktiivinen toimija.

Genre on kuitenkin melko mahdoton naiselle. Oikeastaan sarjakuvassa ainoa aktiivinen, kokonainen ihminen on hän itse sarjakuvantekijänä.

Villin lännen naiset ovat samalla tavalla karikatyyrejä kuin miehetkin. Tämän näkyväksi tehdäkseen Villadsen asetti itselleen rajoitteen. Kaikkien miesten puhekuplien tuli olla suoria sitaatteja Sergio Leonen elokuvista. Villadsenin esittelemien sivujen perusteella idea näytti toimivalta.

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan toi muun muassa aukeama, jolla lukija pääsee kärpäsenä seuraamaan seksikohtausta sisätilassa. Tällaista katsantokulmaa aktiin en muista nähneeni muualla kuin tiededokumentissa.

* Et Knald til kustantajan sivulla ja nettikaupassa lukunäytteen kera.

* * *

Festivaalin aivan viimeinen ohjelmanumero oli opastettu kierros Pohjois-Pohjanmaan museon Vampyyrin varjostamat – lepakoiden salattu maailma -näyttelyyn. Luonnontieteellinen kiertonäyttely on kulttuurihistorialliselle museolle uusi aluevaltaus, jota oli täydennetty Iik-kauhuelokuvafestivaalin tuottamalla sarjakuva- ja elokuvajulisteosuudella.

Esittelykierroksesta jäi päällimmäisenä mieleen, että lepakko on kesämökkiläisen ystävä ja niille kannattaa rakentaa pönttöjä. Lepakot harventavat itikkalaumoja huomattavasti.