perjantai 31. tammikuuta 2020

Sherlock Holmesin tytär



Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on säilyttänyt kiinnostavuutensa jo reilun sadan vuoden ajan. Doyle itse yritti tappaa liian suureksi kasvaneen hahmonsa, mutta ihmiset olivat maksamaan kirjailijan mahdottomana pitämän summan saadakseen lukea hahmon uusia seikkailuja. Kirjailijan kuolema ei ole lopettanut kiinnostusta, vaan Holmes saa uusia tulkintoja tuon tuostakin milloin missäkin mediassa.

Hiljan lehtipisteisiin ilmestyi Uusi Sherlock -tv-sarjaan perustuva Steven Moffatin ja Mark Gatissin käsikirjoittama ja Jayn piirtämä mangasarjakuvaversion Kiusallisesta skandaalista (osa 1, tarina saa lopun toisessa osassa). Tarinassa keskeinen rooli on Irene Adlerilla.

Irene Adlerilla on merkityksensä myös Leonard Goldbergin dekkarissa Sherlock Holmesin tytär (pokkari Bazar 2019). Muutenkin rikoskirjailijana mainetta saanut Goldberg ei ole herättänyt henkiin itseään Sherlockia, vaan ikääntyneen tohtori Watsonin avulla seikkailuttaa seuraavaa sukupolvea.

Aivan nykyaikaan Goldberg ei hahmoja tuo, ja ratkaistava rikos on samantyyppinen kuin Holmesin aikoihin 1800-luvun puolella. Moffatin ja Gatissin sarjan tapaan rikoksen ratkaisijoilta ei nykyajan vempeleiden täydellistä hyväksikäyttöä vaadita.

Goldberg ei uuden sukupolven hahmojen lisäksi tuo mitään uutta Holmesin perintöön. Toki tarinan luki mielikseen, oikein sopivaa iltalukemista, mutta jos isolla nimellä houkutellaan jonkun uuden median pariin, niin toivoisi isoihin saappaisiin haastavaa täytettä.


Muiden toteamaa:

Ei siis aivan täydellinen lukukokemus, mutta onneksi teos on hyvin nopealukuinen. - Yöpöydän kirjat


Tarina eteni ja murhamysteeri oli sopivan visainen. Ei siksi, että murhaajasta olisi ollut epäselvyyttä, vaan siksi, että hänen nalkkiin saamisensa oli toteutettu viihdyttävästi ja monivaiheisesti. - Amman kirjablogi


Mitään kovin syvällistä Goldbergin kirjasta ei mieleen jää eikä romaani ole kaikilta osin uskottavakaan, mutta ei tarvitsekaan.  - Lumiomena

Jos kaipaa kevyttä lukemista ja visaista murhamysteeriä, jota voi lukea niin sanotusti tyhjäkäynnillä suositellen tutustumaan tähän kirjaan. - Kirjoihin kadonnut 


torstai 30. tammikuuta 2020

Ehkä nyt on se yö, Jörn Donner 1933-2020



Tänään iltapäivällä kerrottiin suru-uutinen Jörn Donnerin poismenosta. Donnerin moninaista olemista tässä maailmassa miettiessä tuli mieleen hänen kirjansa Olotiloja (Otava 1993). Nyt kirjan hyllystä poimittuani huomaan omassa kappaleessani olevan Donnerin nimikirjoituksen. Sitä en ole aikaisemmin huomannut, tai noteerannut. "Tätä kirjaa on painettu kaksituhatta kappaletta, jotka tekijä on varustanut nimikirjoituksellaan". Tämän painoksen kaikkissa kappaleet ovat siis kulkeneet Donnerin omien käsien kautta.

Olotiloja on julkaistu ensin ruotsiksi. Suomenkielisen laitoksen on kääntänyt Ilona Anhava, mutta nimeen lienee Donner itse vaikuttanut. Heti aluksi Donner valittaa sanan 'husrum' kääntämisen vaikeutta, mutta samantien toteaa suomen monimerkityksellisen olotilan olevan sitä mitä hän tavoittelee.

Kirja on muistelma. Donner muistelee paikkoja joissa hän on ollut, asunut tai käynyt. Jotakin merkityksellistä kaikkiin paikkoihin liittyy, vaikka aivan kaikissa hän ei ole edes yöpynyt, pitänyt yösijaa.

Ensimmäinen paikka, josta Donner kirjoittaa on Boijen sairaala. Siellä hän syntyi, sai alun taipaleelleen. Jo tässä yhteydessä hän pohtii isättömyyttään:

Kasvoin isättömänä. En kaivannut häntä, ennenkuin paljon myöhemmin. Hänen nuoruudenkuvansa tuijottaa minua Axel Gallen-Kallelan maalauksesta. Hän katsoo kauas. Hän on ylhäällä pilvien lomassa.
Saankohan tilaisuuden tavata hänet jonakin yönä? 



keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Anton Tsehovin merkkipäivä


Juliaanisen kalenterin mukaan 17. tammikuuta (meidän gregoriaanisen 29.1.) 1860 syntyi Mustanmeren lahdessa, Asovanmeren rannalla Taganrogissa Anton Tsehov (k. 1904). Novelleistaan tuttu venäläinen kirjailija oli ja on edelleen suosittu Suomessakin. Hänen tarinoitaa julkaistiin paljon sanomalehdissä, osin jopa ilman tekijän nimeä. 


Jatkokertomuksiin olen koonnut koko liudan noita lehdissä julkaistuja novelleja. 


Anton Tšehov. Aivan epätoivoiseksi. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Albumi. (Suomen Kansa 1901)

Anton Tšehov. Haavurin luona. (Säkkijärven Sanomat 1901)

Anton Tšehov. Hautauspuhe. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

Anton Tšehov. Hyvä loppu. (Päivälehti/Kaunokirjallinen lisälehti 1902)

Anton Tsehov. Hänen ilonsa. (Raahen Lehti 1900)

Anton Tšehov. Koleeraa pelättäessä. (Suomen Kansa 1901)

Anton Tšehov. Koomikko. (Uusi Suometar 1901)

Anton Tšehov. Kosto. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Kynttelikkö. (Savikukko 1/1901)

Anton Tšehov. Morsian. (Aika 1908)

Anton Tšehov. Painajainen. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Pojat. (Uuden Suomettaren Juttu-tupa 1901)

Anton Tšehov. Postikonttorissa. (Joutohetki 1910)

Anton Tšehov. Postissa. (Sosialisti & Hämeen Voima 1907)

[Anton Tšehov]. Sahaliinin vanki. (Raatajan joulu 1908)

Anton Tšehov - Salaperäinen luonne. (Työmies 1904)

Anton Tšehov. Toimen miehiä. (Teuva, ilmoituslehti 1901)

Anton Tšehov. Vanhuus. (Kansan Toveri 1900)

tiistai 28. tammikuuta 2020

Odinin lasersäde



Roger Leloup
Odinin tuli
suom. Mirka Ulanto
Egmont Kustannus
978-952-334-202-6
48 s., kovakantinen, nelivärinen

Egmont Kustannus jatkaa Yoko Tsuno -albumeiden suomentamista. Tällä kertaa vuorossa on alkujaan 1984 ilmestynyt Odinin tuli (Le Feu de Wotan).

Yoko Tsunon seikkailut sijoittuvat eri puolille maailmankaikkeutta. Tällä kertaa pysytään tiukasti maapallolla eikä tavata vinealaisia edes ohimennen. Japanilainen elektroniikkainsinööri Yoko Tsuno on saanut kutsun ystävänsä Ingrid Hallbergin luokse, joka asuu saksalaisessa keskiaikaisessa Eltzin linnassa. Ingrid Hallberg inventoidessaan linnan soitinkokoelmaa oli löytänyt laitteen, jonka käyttötarkoitusta hän ei ymmärtänyt. Sen selvittämiseksi hän toivoi apua luotettavalta Tsunolta.

Hallbergin löytämä laite on jonkinlainen laserase, kuoleman säde, jonka on kehittänyt fyysikko Hans Richter 1930-luvulla. Testauksessa keksintö paljastuu toimivaksi ja tehokkaaksi. Samalla paljastuu, että aseesta olivat kiinnotuneita muutkin, ja aikeet sen käyttämiseksi eivät olleet ainoastaan rauhanomaisia. Arkkitehtiopiskelija Franz oli jo pidempään restaurointityön varjolla etsinyt samaista asetta linnasta.

Erinäisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että kansainväliset rikolliset tavoittelevat asetta saadakseen omat katalat tavoitteensa toteutettua. He saavatkin aseen haltuunsa, mutta neuvokas Tsuno lopulta tekee toimet tyhjiksi ystäviensä ja asetta Richterin kanssa kehitelleen professori Zimmerin avustamana.

Roger Leloup ikuistaa keskiaikaisen Saksan rakennuksia ja nykyaikaisempia laitteita tunnetulla taidollaan. Linnat, vanhat rakennukset, helikopterit, lentokoneet ja Wuppertalin monorail piirtyvät sarjakuvan ruutuihin nautittavasti. Juonen kehittely jää hieman toissijaiseksi, mutta ei tämä tarina ole Leloupin tuotannossa huonommasta päästä. Kertomuksen henkilögalleria pysyy tällä kertaa ihan ymmärrettävän kokoisena.

Seikkailun aloituspaikka, Eltzin linna, on yleisölle avoin turistikohde Moseljoen varrella. Tällä hetkellä linna on suljettu, mutta huhtikuun alussa se avautuu uudelleen. Leloupin sarjakuva on oiva matkailumainos Eltzille.


* Kvaakissa on keskusteltu Yoko Tsunosta


maanantai 27. tammikuuta 2020

eieäeeä


Karri Kokko ihmetteli facebookissa miten hänen teoksensa eieäeeä (Lyhyttavara 2017) oli päätynyt Espanjaan ja Amazoniin myytäväksi yli 600 euron hintaan. Samalla hän kertoi luulleensa, että kirjan ainoa painettu kappale oli hänellä itsellään.

Painettu kappale kirjaa on myös omassa hyllyssäni (kuva yllä). Kokeellisen kirjallisuuden harrastaminen vaatii tarkkaavaisuutta, usein tehtyjä teoksia on saatavissa rajallisesti ja lyhyen ajan. Kirjastojen tarjontaan ei voi luottaa, koska kirjamuodollaan lukijoita hämmentäviä teoksia ei useinkaan kokoelmiin hankita tai luetteloida. Ostaminen on ainoa hyvä ratkaisu tämän lajin seuraamiseen.

Kokeellinen kirjallisuus on usein enemmän ajateltavaa kuin luettavaa. Niin on myös Kokon eieäeeä, joka koostuu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanissa käyttämistä vokaaleista. Paratekstejä lukuunottamatta teoksessa ei ole yhtään konsonanttia.

uo e e o, öi e e o!
ie ’o ie o ie a e o,
i e ä a e i aa a.

Yksi on kirjasta poissa. Å-kirjainta Kivi ei kertaakaan käyttänyt Seitsemää veljestä kirjoittaessaan.

Osaltaan oma into hankkia näitä teoksia syntyi kirjallisuudentutkijoita seuratessa. Monella heistä on antikvariaateissa pitkiä ostolistoja, koska tutkimuskirjallisuutta ei muuten saatavissa käyttöön. Jos itse intoudun joskus eläkepäivinä näistä kirjoittamaan, niin on tämä puoli ainakin hoidossa.

Pääasiassa ajateltaviksi tarkoitettuja teoksia on hyvä silloin tällöin selailla. Ettei ajatus lähde täysin omille teilleen.

Osin tähän liittyen: Jos jollakulla on ylimääräisiä kappaleita Osmo Jokisen Nollapistettä, niin olisin kiinnostunut. Erityisesti olen kiinnostunut elämää nähneistä kappaleista, mikä tahansa painos kelpaa.


sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Paksu kokoelma Smurffeja (Strumffeja)


Otavan Non Stop -kirjasarja on edennyt kuudenteen osaan. Tämän paksun, kovakantisen kokoelman sankareita ovat smurffit. Kaiken loogisuuden mukaan oikeastaan pitäisi olla strumffit, sillä tällä enemmän alkukielistä nimitystä muistuttavalla nimellä pienet siniset tontut Ruudussa ja Non Stopissa suomalaisille lukijoille esiteltiin. Jo aikaisemmin oli ilmestynyt muutama Muffe-albumia, ja vasta 1980-luvulla tuli käyttöön anglismi smurffit.

Smurffit on jo toinen Peyon hahmoihin perustuva kokoelma Otavan kirjasarjassa. Aikaisempi oli Benjamin, jonka kokoelma ilmestyi pari vuotta sitten. Alkujaan smurffit olivat Peyon pääsarjakuvan Johannes ja Pirkale sivuhahmoja, mutta suuren suosion saatuaan ne erkaantuivat omaksi sarjakseen.

Nyt julkaistussa kokoelmassa on pitkä esipuhe, jossa kerrotaan sarjakuvan alkuvaiheista, tekijöistä ja tarinoiden taustoista. Kokoelman kanteen päässyt Smurffiina esiintyy vain syntytarinassaan, ja jo lapsena se tuntuu hyvin ongelmalliselta. Peyon naiskuvassa ei ole kehumista. Samaa mieltä oli Peyon puoliso Nine Culliford (joka väritti miehensä sarjakuvat), ja tarinan vuoksi hän ei kahteen viikkoon puhunut puolisolleen. Työtahti oli kiivas, joten suuriin muutoksiin ei ollut mahdollisuuksia. Smurffiinan ulkomuotoa Peyo pohti ankarasti viimeiseen hetkeen saakka.

Suurimmassa osassa tarinoita seikkaillaan puhtaalla poikaporukalla. Näistä tarinoista erityisen mainio on Smurffaattori, jossa Suursmurffin lähdettyä pitkälle matkalle keräämään tyräkkiä, muut smurffit päättävät valita itselleen johtajan. Tarina on sisällötään edelleen hyvin ajankohtainen.

Smurffit on mainio kokoelma, se taustoittaa suosikkisarjakuvia ja tarjoaa nostalgisen retken omiin varhaisiin lukukokemuksiin. Joistakin sarjakuvaruuduista tuli mieleen, miten ala-asteelaisena luin näitä tarinoita meillä hoidossa olleille lapsille. Erityisesti suosittelen kokoelmaa niille, jotka tuntevat smurffit vain animaatioista. Tarinoissa on taustalla enemmän kuin animaatiot kykenevät tuomaan esille.




perjantai 24. tammikuuta 2020

Uusi sarjakuvalehti: Nuori Tex Willer



Viime viikolla Lehtipisteisiin on tullut uusi sarjakuvalehti Nuori Tex Willer. Nimensä mukaan siinä seurataan Tex Willerin rämäpäisiä nuoruudenseikkailuja.

Uusi sarjakuvalehti on suomalaisilla sarjakuvamarkkinoilla tapaus. Egmontin kustantama uusi lehti täydentää jo aikaisemmin laajaa Tex Willer -perhettä, johon kuuluvat päälehden lisäksi kronikat, Maxi Texit ja suuralbumit.

Nuori Tex Willer on kuukausittain ilmestyvä jatkuvajuoninen sarjakuva, jossa tavataan monia alkuperäisiä hahmoja, kuten kiero lurjus Coffin, viehkeä intiaanityttö Tesah ja Texin arkkivihollinen Mefisto. Ratsunaan nuorella Texillä on tietysti vanha kunnon Dynamiitti. Kertomusten takana ovat Texin tutut käsikirjoittajat ja -piirtäjät. Sarjan julkaiseminen on alkanut Italiassa marraskuussa 2018.

Alkujaan uusi julkaisu oli osa Tex Willerin 80-vuotisjuhlintaa. Lehti ilmestyy Italiassa edelleen, joten ainakin pariksi vuodeksi Suomeen riittänee julkaistavaa.

Kvaakissa uusi lehti on otettu positiivisesti vastaan.



* Kvaakissa on keskusteltu Nuoresta Tex Willeristä

torstai 23. tammikuuta 2020

Kun arkkitehtuurikilpailun voittajaksi paljastui nainen, niin talo päätettiin tehdä toisin piirustuksin


Olen lukenut sveitsiläisen René Gardin matkakirjaa Puoris päivä! (Atrain & Nord, 2019). Sen pääasiallinen kohde on Suomen Lappi, mutta tekijä kuvailee reissun varrelle sattunutta eteläisempääkin Suomea. 1930-luvun lopulla matkannut Gardi ihasteli Tampereella uutta, vastavalmistunutta rautatieasemaa. Siitä hän kertoi anekdoottina, että kun aseman suunnittelukilpailun voittajaksi paljastui nainen, niin suunnitelmaan ihastunut palkintolautakunta päättikin vaatia siihen muutoksia.

Gardin teoksen suomentaja Heikki Annanpalo on selvittänyt, että rautatieasemakilpailussa ei jaettu ensimmäistä palkintoa ja kilpailussa ei ollut mukana arkkitehtejä, joiden sukupuoli oli nainen. Vuonna 1936 valmistunut funktionalismia edustava asema on Eero Seppälän ja Otto Flodinin suunnittelema.

Tässä kohtaa Gardi on ymmärtänyt kuulemansa väärin tai tahallaan sotkenut kaksi tarinaa. Tampereella on tosiaan rakennus, jonka suunnittelukilpailun voitti nainen, ja sen paljastuttua rakennuttaja päätti olla toteuttamatta voittajavaihtoehtoa.

Tampereen vapaapalokunnan uuden toimitalon suunnittelusta järjestettiin vuonna 1908 kilpailu. Sen voitti Wivi Lönn (1872-1966), jolla oli oma arkkitehtuuritoimisto Tampereella. Vapaapalokunnan johtokunta alkoi kuitenkin empiä, ja piti valittua suunnitelmaa liian kalliina. Lönn teki uudet, edullisemmin toteutettavat piirustukset, mutta niitäkään ei toteutettu, vaan johtokunta lykkäsi päätöksen tekemisen vapaapalokunnan varsinaiselle kokoukselle. Siinä päädyttiin pyytämään rakennusmestari Heikki Tiitolaa hoitamaan homma. Ja niin tapahtui.

Wivi Lönn ei koskaan ymmärtänyt, miksi hänen suunnitelmiaan ei toteutettu. Ehkä Gardin kuulemat juorut antavat vastauksen. Arkkitehdit tuntuvat 1900-luvun alussa olleen kollegiaalisia, eikä toinen saman ammattikunnan edustaja lähtenyt mestaroimaan uusia piirustuksia.



keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Z, kaupunki viidakossa


Vielä parin viikon ajan on Yle Areenassa nähtävissä James Greyn ohjaama Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Yhdysvallat 2016). Elokuva perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan, jota Aki Ilmanen on lyhyesti esitellyt. Molemmat ovat Percy Fawcettin (1867-1925?) elämästä kertovia, katoamisensa myötä Fawcett on saanut pysyvän paikan tutkimusmatkailijoiden kerhossa.

Grey lähestyy aihettaan hellin käsin. Osin keskeisiksi nostetut teemat ovat anakronistisia, esimerkiksi suhtautuminen alkuperäiskansoihin ja heidän kykyihin. Aikaisemmin olen tutustunut Fawcettin vaiheisiin Tintissä seikkailevan Ridgewellin taustoja selvittäessäni. Fawcettin ura tutkimusmatkailijana alkoi positiivisissa merkeissä, mutta ymmärtääkseni hän pilasi maineensa tiedeyhteisön silmissä ihan itse. Kyse ei ollut pelkästään kadonneesta kaupungista, vaan hän väitti nähneensä Amazonilla muun muassa jättiläisanakondia ja kaksikuonoisia koiria. Ne olivat liikaa Royal Geographic Societylle.

Fawcett jatkoi tutkimusmatkoja yksityisen rahoituksen turvin. Varmistaakseen tarvitsemansa taloudellisen tuen hän keksi mitä uskomattomampia tarinoita. Z oli esimerkiksi atlantislaisten pakopaikka oman maan tuhoutumisen jälkeen. Rahoittajat olivat tyytyväisiä kun saivat lehtiä kaupaksi ja ihmisten eksotiikan halut täytetyiksi. Kahdeksas retki oli kohtalokas, siltä Fawcett ryhmineen ei koskaan palannut.

Greyn elokuva on tarina intohimoisesta ihmisestä, jonka ideoita ei ymmärretä. Sellaisena se on mainio. Joku toinen tekisi Fawcettista toisenlaisen filmin.


* Z: Amazonin kadonnut kaupunki. Yle Areena

tiistai 21. tammikuuta 2020

Kätketty luostari


1980-luvun puolivälissä lukion viimeisellä luokalla teimme luokkaretken Tukholmaan. Perillä naapurin pääkaupungissa aikaa oli pari tuntia, ja siinä ajassa piti ehtiä useammissa levy- ja kirjakaupoissa. Olin erittäin innostunut, koska hyllystä löytyi koko joukko Piko ja Fantasio -albumeita, joita ei ollut suomennettu. Niitä hankin nipun, kuusi tai seitsemän kappaletta.

Yksi tuolloin ostamistani oli Det mystiska klostret, joka ilmestyi suomeksi viime syksynä nimellä Kätketty luostari. Suomentaja Mirka Ulanto on kertonut työstään blogissaan.

Jo linja-autossa takaisin Savoon Piko ja Fantasio -hankinnat osoittautuivat pettymykseksi. Suomessa oli tuolloin tutustuttu vain Franquinin tekemiin seikkailuihin ja näiden hankkimieni tekijä olikin Fournier.  Tuolloin tuomio oli, että ihan syystä oli nämä albumit jätetty suomentamatta.

Nyt uuteen suomennokseen tutustuessa tuomio ei ole yhtä jyrkkä. Pikon ja Fantasion ura on tullut monin tavoin tutuksi ja Fournierin lapsekkailla albumeilla on siinä selkeä merkitys. Seikkailut ovat vauhdikkaita vaikka roistot eivät nerokkaita olekaan.


LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset