Sanotaan, että jokaiseen ihmisen luomaan keksintöön ja innovaatioon liittyy sille tyypillinen onnettomuus, riski. Laivan keksinyt loi haaksirikon, auton nokkakolarin ja fossiiliset polttoaineet käyttöönottanut ilmastonmuutoksen. Yleensä uudelle ominainen onnettomuus on ollut jo tiedossa uutuutta suunnitellessa, mutta vaarat on katsottu hyötyjä pienemmiksi tai niitä on tarkoituksellisesti vähätelty.
Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Britti William Willett (1856-1915) ajoi elämänsä viimeisinä vuosina voimakkaasti kesäaikaan siirtymistä. Hänen teoksensa
Waste of Daylight (1907) kertoo jo nimellään ("auringonvalon tuhlaaminen") mihin Willett kannattajineen vetosi. Päivittäinen auringonvalo oli saatava paremmin kansantalouden kasvattamisen hyödyksi.
1900-luvun alussa asiantuntijat ja poliitikot eivät lämmenneet ajatukselle. Ymmärrettiin, että kellojen siirtämisestä suuntaan ja toiseen ihmisten vuorokausirytmi menee sekaisin ja siitä on suuremmat haitat kuin hyödyt.
Idea alkoi elämään omaa elämäänsä. Kesäaika otettiin laajasti käytöön 1970-luvulta lähtien, jolloin auringonvalolla ei enää ollut työntekemisen kanssa juurikaan merkitystä. Sähkövalot ja työkoneiden valaistustehot riittivät puuhasteluun vaikka keskellä yötä. Briteissä 1960-luvun lopulla vaihtoehtona pohdittiin jopa Greenwichin ajan kokonaan hylkäämistä. Siirtymällä samaan aikaan Ranskan kanssa olisi kansainvälinen yhteistyö ja -markkina-alue toiminut samassa rytmissä.
Suomessa kesäaikaan siirryttiin 1981 kansainvälisen kaupan helpottamiseksi. Nykyisin siirtyminen on sementoitu vuonna 2002 säännetyllä direktiivillä.
Jo useamman vuoden ajan siirtymien yhteydessä on puhuttu sen turhuudesta ja haitoista. Lokakuussa 2014 Helsingin yliopiston almanakkatoimiston erikoissuunnittelija
Arto Palviainen kertoi ettei kellojen siirtämisestä synny energiasäästöjä. Nyt THL:n tutkimusprofessori Timo Partonen varoittelee kellojen siirtämisen
aiheuttamasta sydäninfarktivaarasta.
Yhteistyön tai kaupan kannalta kellojen siirrolla ei ole väliä. Onhan meillä Internet, joka on nopea ja aikaan ja paikkaan sitomaton. Pohtiessaan Internetille ominaista onnettomuutta Paul Virilio päätyy tilan ja paikan hämärtymiseen. Onnettomuudella ei ole enää paikkaa, on yleinen onnettomuus, jonka kohteena on aistimaailman materiaalisuus.
Totuus ja todellisuus käsitteinä sekoittuvat. Internetin onnettomuus on se, että se pyrkii yhdistämään toden ja todellisuuden yhdeksi ainoaksi totuudeksi. Maailmassa kuitenkin sekä totuudella että todellisuudella on sijansa.
Virilion synkkiä maalailuja (
Pakonopeus, Gaudeamus 1998) ajatellen on hyvä, että on olemassa kesäaika. On edes jokin muistutus fyysisestä aikaan ja paikkaan sidotusta maailmasta. Se pari kertaa vuodessa saa etäläsnäolon keskeytymään ja havaitsemaan myös todellisuuden.
