24h sarjakuvaa Muhoksella

Eilen alkoi ja tänään aamupäivällä päättyi kansainvälinen 24h sarjakuvaa -tapahtuma. Kävin katsomassa tunnelmia Muhoksella hieman aloittamisen jälkeen.

Esa Holopaisen näyttely

Eilen Muhoksen Koivussa ja tähdessä oli Esa Holopaisen sarjakuvien ja kuvitusten näyttely. Samalla hieman varkain Oulun sarjakuvafestivaalit saivat alkunsa, Oulussa tapahtuu 6.-8.11.2014. Holopainen on lauantaina Oulun pääkirjaston lasten ja nuorten osastolla pitämässä sarjakuvapajaa.

* Esa Holopaisen sarjakuvia ja kuvituksia. Koivu ja tähti, Muhos
* Oulun sarjakuvafestivaalin ohjelma
* Verikoirat

Jemma, asekätkennän muistomerkki

Yksi sota-ajan tapahtumien muistamisen muoto on mennyt minulta kokonaan ohitse. Hieman Muhokselta Ouluun päin on Jemma-patsas, joka on pystytetty lokakuussa 2009 asekätkennän muistoksi. Näitä on muuallakin Suomessa, ainakin Haminan Vehkalahdella, Enossa, Kauhajoella, Peräseinäjoella ja Mäntsälän Sääksjärvellä. Kaikkiaan kätkentäpaikkoja oli 1311, joten siinä riittää puuhaa upseerikerhojen muistomerkkitoimikunnille.

Parhaillaankin on menossa useita kartoituksia, joissa etsitään sotamuistomerkkejä ja tietoja niistä. Hyvä idea olisi, että ainakin uudet tarkkoinen tietoineen ilmoitettaisiin saman tien Tammenlehvän perinneliittoon, joka valtakunnallisesti kokoaa tietoja. Paljon vielä puuttuu sotamuistomerkit.fi -sivuilta.

Koivu, tähti ja Muhos

Muhoksen Koivu ja tähti -kulttuurikeskuksen auditoriossa oli seminaari, jossa pohdittiin isoavihaa, Muhosta ja Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun taustoja. Tapahtumista on kulunut kolmesataa vuotta, joten muistaminen oli paikallaan. Juonena oli edetä yleisestä yksityiseen, eli Teemu Keskisarja aloitti isonvihan ajan kuvauksella, Ilkka Pöyry kertoi tapahtumista Muhoksella ja Jouni Kauhanen arvioi Topeliusten sukutarinan todellisuutta. Tilaisuuden juonsi Tuure Holopainen.

Seminaarissa ei käyty erikseen läpi Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun (julkaistu ensimmäisen kerran 1852) ja hänen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen lapsuuden kokemusten yhteyttä. Isonvihan alkuvaiheissa kasakat ryöstivät vielä poikaikäisen Kristofferin ja myivät hänet eräälle pajarille orjaksi. Pojalla oli kova koti-ikävä ja hän karkasi. Äitinsä hän löysi sattumalta Tukholmasta. Satu kulkee hieman toisin, mutta ajatus on pitkälti sama. Tämä olettiin olevan jo kaikkien tiedossa. Onhan Muhoksen kulttuurikeskus nimetty yhteyden perusteella ja Toppeliusten piilopirtin paikalla on muistokivi.

Teemu Keskisarja aloitti pohtimalla sitä ajankohtaa historiassa, jossa hän ei missään tapauksessa tahtoisi elää. Erinäisten huonojen vaihtoehtojen joukosta ylimmäksi nousi vuoden 1714 Pohjanmaa. Jo lähtökohdat olivat huonot: 1690-luvun nälänhätä tappoi neljäsosan suomalaisista ja Kaarle XII sotiin otettiin lähes kaikki täysi-ikäiset miehet. Pultavan taistelusta 1709 ei juuri kukaan palannut, ja sota jatkui. Napuen taistelu 1714 oli Suomen historian verisin päivä. Sen jälkeen venäläisillä oli vapaa ryöstelyoikeus, jota vahvistettiin erityisellä hävityskäskyllä. Pohjanmaa oli autioitettava.

Valonpilkahduksia tuon ajan ihmisillä ei juuri ollut. Julmuuksiin syyllistyivät myös suomalaiset, eivät ainoastaan venäläiset. Ajan henki ruokki hirvittäviä ylilyöntejä, ihmisten uunissa polttamisia, kidutusta ja kansanmurhia. Hailuodon kirvesyöstä jäi kertomaan vain pari naista, jotka säästettiin hautojen kaivamista varten. Muutamissa tunneissa noin 800 Ruotsiin pakolaisiksi pyrkivää oli tapettu.

1700-luvun alussa suomalaisia oli noin 400 000. Keskisarja arvioi, että mahdollisuus koko kansan sukupuuttoon oli mahdollinen.

Kun maassa ei ollut muuta ryöstettävää, niin ryöstettiin ihmisiä orjiksi. Keskisarja pohti, että luultavasti suomalaisetkin olisivat ihmismetsästykseen osallistuneet jos lännessä olisi ollut orjille kysyntää. Suomalaisia vietiin orjiksi Venäjälle ja sieltä edelleen eksoottisina luksusorjina Välimerelle, Persiaan ja Intiaan saakka. Vaaleatukkainen ja sinisilmäinen orja oli hyvin haluttu, arvokas.

Suomalaisorjan elämä tuskin oli aineellisesti huonompaa kuin elämä kotikonnuilla. Orjuus riudutti lähinnä sielullisesti, siitä ovat osoituksena orjien keskuudessa vaikuttaneet uskonnolliset liikkeet. Koti-ikävä oli kova, ja 1700-luvun maailmassa mahdollisuutta ei sen lievittämiseen ollut.

Keskisarja mietti, että Topeliuksen sadun keinot etsiä kotia olivat ainoat mahdolliset. Ei ollut karttoja, tienviittoja ja maakuntien välillä oli asumattomia erämaita.

Rehtori Ilkka Pöyry jatkoi isonvihan ajasta Muhoksella. Venäläisiä tuli paikkakunnalle ryöstelemään Oulujoen ala- ja yläjuoksuilta. Ainoastaan soiden keskellä olevat kylät säästyivät, jokivarsi kärsi ja paljon. 1710-luvun ajaksi lohenkalastus loppui kokonaan.

Muhokselta tiedetään viedyn kuusikymmentä lasta. Pöyry harmitteli, että perimätieto oli niin hankalasti ajallisesti sijoitettavaa. Monet isonvihan aikaan sijoitetut kertomukset ovat saattaneet sattua jo 1500-luvun rappasotiin tai 1600-luvun Aunuksen retkiin. Osa voi olla lähelle sijoitettuja kiertäviä tarinoita, kuten kertomus emännästä, joka piilopaikastaan oli alkanut väittämään venäläisten kätyrille vastaan. "Minä en ole kielas, sanonpahan asiat niin kuin ne ovat!"

Muhoksen kappalainen lähti sotaa pakoon, joten kirkonkirjoja ajalta ei ole. Myöhemmät tuomiokirjat ja perimätieto kertovat karmeita tarinoita kidutuksesta, ruumiinryöstöistä ja sen sellaisista. Eivätkä tekijöinä olleet pelkästään venäläiset, myös kivekkäät, Ruotsin armeijasta karanneet, kykenivät aivan samaan. Tosin kivekkäillä saattoi joskus onnistuneesti venäläisiä pelotella, kun mitään valtiollisia auktoriteettejä ei ollut.

Jouni Kauhanen keskittyi tarkastelemaan Topeliusten sukutarinaa. Kristoffer ryöstettiin, siitä on todisteena maininta Oulussa tehdyssä luettelossa viedyistä lapsista. Etunimi on siinä väärin, mutta sattuuhan virheitä kirjallisiinkin lähteisiin. Vaikka myös Lumijoella ja Vöyrissä kerrotaan tarinoita ryöstetyksi tulleiden lasten palaamisesta, Kauhanen piti varmana, että Kristofferin tapaus sattui Muhoksella. Oululaisilla Toppeliuksilla oli maita Muhoksella, joten on luontevaa ajatella piilopirtin sijainneen omilla mailla. Siitä, oliko piilopirtti vuonna 1986 pystytetyn muistokiven paikalla, hän ei ollut varma.

Keskustelussa Keskisarja piti Kristofferin tarinaa hyvin uskottavana. Suurempaan varmuuteen asiasta tuskin voi päästä, ellei venäläisissä arkistoissa sattumalta ole jotakin mainintaa. Keskisarja kannusti kotiseutututkijoita lähtemään noiden asiakirjojen perään.


* Koivu ja tähti 2014. Muhoksella jaettu ilmaisjakelulehti juhlavuodesta.

Koivun ja tähden alkusijoilla

Sakari Topeliuksen isänmaallinen Koivu ja Tähti-satu perustuu tositapahtumiin. Kirjailijan isoisän isä oli äitinsä ja sisarustensa kanssa isonvihan aikaan Muhoksen metsissä piilopirtissä vainolaisia paossa. Montan Lumiaisissa oleva pirtti ei ollut riittävän syrjässä. Risuja keräämässä olleen 7-11-vuotiaan Kristoffer Toppeliuksen kasakat nappasivat mukaansa ja möivät Inkerinmaalla eräälle pajarille orjaksi. Kirjastovirman sivulla kerrotaan koko tarina.

Muhoksen kotiseutuyhdistys on pystyttänyt piilopirtin paikalle muistokiven, kivijalan viereen on istutettu myös koivu. Tänä kesänä aluetta on kohennettu, työt ovat tosin viimeistelyä vaille, suurempienkin juhlien pitopaikaksi.

Kauppias hoitaa homman

Olette varmaan huomanneet televisiosta mainokset, joissa kauppias lupaa hoitaa homman? Jo useamman vuoden ajan Keskon kauppaketjujen mainonnassa on korostettu myymälöiden taustalla olevan etunimellä kutsuttavia rautakauppiaita, saman sukunimen jakavia kauppiasperheitä ja nyttemmin tämä kauppiashahmo, joka puhelimessa lupaa hoitaa homman vaikka anoppi sukulaisineen olisi tulossa kylään.

Tällainen kauppiasyrittäjän korostaminen saa epäilemään kuinka itsenäisesti omien yritystensä johtajat saavatkaan kauppansa asioista päättää. En tiedä. Kauppakeskuksissa ainakin yrittäjät ovat kiinteistöyhtiön kanssa tekemänsä vuokrasopimuksen vankeja. Kaupat on pidettävä auki silloin kun vuokraisäntä haluaa.

K-ketjut ovat imaisseet sisäänsä koko joukon paikallisesti tunnettuja kauppiassukuja. Harvemmin niiden nimiä näkee katukuvassa paikallista väriä tuomassa. Esimerkiksi Kuopion Kansalliskauppa on katukuvasta muistopatsasta lukuunottamatta kadonnut. Oulussa tavaratalo L. Kela on näkyvillä vain naapuritontille siirretyn Aaro Hellaakosken muistomerkin lahjoittajana.

Muhoksella viikonloppuna käydessä naistenvaateliike Miidasta tuli mieleen, että yksi paikkakunnan merkkimiehistä on Kalle Anttila, Laitasaaressa 1887 syntynyt painin olympiavoittaja ja postimyynnistään ja tavarataloketjustaan tunnettu räätäli. Muhokselle Anttila ei kauppojaan perustanut, ja häneen liitetyn postimyynnin teki tunnetuksi poika Kaarlo Anttila. Vuoden 1975 alussa kuollut isä sai 1970-luvulla nähdä poikansa tv-mainoksissa Kalle Anttilana, pojan lempinimi sama kuin isän.

Suomen vähittäiskaupassa oli pitkään neljä suurta ja sitten näitä anttiloita. Suuret laajenivat ostamalla pienempiään: vuonna 1976 Tuko osti Anttilat. Kesko osti Tukon vuonna 1996, mutta kilpailuviranomaisten pakottamana osa ostoksesta piti myydä kilpailijalle. Anttilat jäivät Keskolle. 1990-luvun lopulla Anttila-tavarataloja oli yli kolmekymmentä. Niiden määrä on vähentynyt, ja on laskemassa edelleen. Anttilan
nimi ei enää ole tarpeeksi vetovoimainen myynninedistäjä.

Taloudellisen toiminnan yhtenä ehtona on kasvu. Myyntiä voidaan tehostaa yhdenmukaistamalla toimintatapoja. Näissä prosesseissa ihmiset tulevat osaksi myyntikoneistoa ja heidän persoonansa katoavat näkyvistä olivatpa he palkkatyöläisiä tai yritysjohtajia. Markkinointiin nostalgissävytteiset kauppiaspersoonallisuudet edelleen kelpaavat, joskin mainosten katsojana tulee mieleen ovatko ne enemmän suunnatut kauppiasyrittäjille kuin kuluttajille.


* Kalle Anttila. Kirjastovirma.net

Iltapäiväretki Muhokselle

Oulujokea Muhoksen kirkon rannasta.

Teki mieli junailla. Niinpä nousin Oulun rautatieasemalta itään menevään pikajunaan ja matkustin Muhokselle. Puolitoista tuntia myöhemmin tulin takaisin. Opiskelijalipulla matkat kustansivat 6,10 €. Oulusta lähteminen maksoi kymmenen senttiä enemmän kuin palaaminen.

Mitä naapuripitäjästä ehti puolessatoista tunnissa nähdä? Kirkonkylän raittia kulkiessa tuntui kuin olisi kulttuuritapahtumassa ollut. Lisäkseni jalan liikkeellä oli lähinnä keski-ikäisiä naisia.

Rautatieaseman puistossa oli pitkän vihan aikaan vaikuttaneen Musta-Nykyrin muistomerkki. Juttuja venäläisiä kurmoottaneesta Pekka Olavinpoika Nykyristä on paikkakunnalla kerrottu iät ja ajat, ensimmäisenä niitä kirjasi ylös Kristfrid Ganander. Muistomerkin pystytti sukuseura vuonna 2008.

Kunnanviraston kupeeseen on vuonna 1973 istutettu Kirkkosaaren parhaimpien mäntyjen siemenistä kasvatettu männyn taimi. Puun oli tarkoitus kuvastaa kunnan ja Metsäntutkimuslaitoksen yhteistyötä. Jo aikaa sitten joku on taittanut yhteistyömännyn latvan, ja puu kasvaa kolmeen eri suuntaan.

Torilla polskivat Oskari Jauhiaisen lohet, samalla aukiolla valtion virastotalon edessä on Tyttö-patsas. Tytöstä ei tarkempia tietoja ollut saatavilla. Liekö niin tarkotuksella, saa katsoja kuvitella sen kuvastavan kuuluisaa Muhoksen Mimmiä tai paikkakunnalla syntynyttä vielä kuuluisampaa Armi Kuuselaa.

Oli tytölle tuotu rukkaset. Mitä liene niillä haluttu sanoa.

Seitsemän kilometrin päässä kirkolta olisi Sakari Topeliuksen isoisän isän isonvihan aikaisen piilopirtin paikalla muistokivi. Sinne asti en ehtinyt. Topeliuksen isoisän isä joutui venäläisten viemaksi, ja satusetä Topelius kirjoitti Koivun ja tähden tuon tositapauksen innoittamana. Muistokivi ei siis oikeastaan ole kuuluisuuden isoisän isälle, vaan hänen tarinastaan syntyneelle sadulle.

Topeliuksen satujen perintö elää Muhoksella. Ensi torstaina Muhoksen kirjastolla klo 18.00 Kirsti Mäkinen kertoo saduista. Juliste näyttäisi Esa Holopaisen tekemältä.

Koivu ja tähti -kulttuurikeskuksen (jossa on muun muassa Muhoksen kirjasto) puistossa on topografien vuonna 1998 istuttama pihlaja. Vuonna 1947 Suomen peruskartoitus aloitettiin karttalehdeltä 3421 12 Hyrkäs, ja puu kunnioittaa kaikkien laajaan työhön osallistuneiden panosta.

Kävin vielä jokirannassa, katsomassa kirkon ja syömässä. Paluujunaa odotellessa silmiin pisti tämä nuorten muhoslaisten mopoilijoiden taidonnäyte.

* Muhos - nähtävyydet

Satumaassa

Muhoksen takanurkalla, Kylmälänkylällä on kyläkauppa ja -baari nimeltä Satumaa.

Ponkilan museosillalla ja Muhoksen kotiseutumuseon pihamaalla (38-39/100)

Muhoksen kotiseutumuseo ei ollutkaan sunnuntaisin auki. Niinpä vanhaan lainajyvämakasiiniin koottu esineistö jäi näkemättä. Ulkomuseon rakennukset ja suuremmat esineet uskaltauduin katselemaan kun tänne asti olin tullut.

Pihapiirissä on muutamia varastorakennuksia, maataloustyökoneita ja koskivene.  Suomen matkailijayhdistys kuljetti matkustajia Vaalasta Ouluun koskiveneillä 1920- ja 1930-luvuilla. Ennen Oulusta länteen lähtevän rautatien valmistumista venereitti muuhunkin liikkumiseen kuin turistielämyksiin. Tosin vastavirtaan venereitti ei toiminut.

Muhoksen kotiseutumuseo vihittiin käyttöönsä 1963. 50-vuotisjuhlat museolla siis.

Muhoksen kirkonkylän kohdalla Oulujokeen laskevan Muhosjoen yli johtava Ponkilan riippusilta nimettiin vuonna 1982 museosillaksi. Paikallisten tekemä teräsrakenteinen ja puukantinen silta on vuodelta 1931, ja nykyisin se palvelee kevyttä liikennettä. Pituutta sillalla on 71 ja sen jänneväli on 60 metriä. Teräsrakenteet kaipaisivat uutta maalipintaa.