Vain kolmesataa kirjaa vuodessa

Viime viikolla tuli julkiseksi, että Kirjavälitys lopettaa näytevarastopalvelun. 156 vuotta suomalaiset kustantajat ovat omalla kustannuksellaan voineet toimittaa lähes kaikkiin maan kirjakauppoihin julkaisemiaan teoksia potentiaalisten ostajien nähtäville, ja näin monet ovat tehneet. Kirjakaupan hyllyssä "varastossa" oleva kirja on ollut sekä kaupan ja kustantajan etu. Tilalle tukkukauppa tarjoaa vähittäiskaupoille mahdollisuutta ostaa teoksia myytäväksi.

Parin viime vuoden aikana kirja-alalla perinteiset toimijat ovat olleet melko yksiäänisesti sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan aivan liikaa kirjoja. Näin viimeksi esitti eräs suuren kustantamon johtaja. Kirjailijatkin ovat olleet sitä mieltä, että kirjoja on tulvaksi asti. Kaikille julkaistuille ei mitenkään riitä aikaa mediassa, harvasta kirjasta kirjoitetaan edes kritiikkiä.

Eräs julkisuuden kannalta asiaa pohtinut kirjailija mietti, että kolmesataa kirjaa vuodessa voisi olla sopiva määrä. Näin jokaiselle julkaisulle ainakin periaatteessa olisi tarjolla sen tarvitsema aika mediassa. Suomalaisessa sopimusyhteiskunnassa työmarkkinamallia käyttämällä saatettaisi päästäkin määrän rajoittamiseen. Kun työnantajat ja -tekijät tarpeeksi laajoissa neuvotteluissa sopivat, niin sopimuksesta tulee yleissitova. Sen ehtoja on kolmansienkin osapuolten noudatettava.

Mutta mitkä kirjat ankaran seulan läpäisisivät? Keskustelua ovat käyneet lähinnä kaunokirjailijat, romaanitaiteen edustajat. Runoilijat tuntuvat jo nykyisellään olevan tyytymättömiä siihen paljonko suuret kustantajat julkaisevat heiltä. Neuvotteluissa molempia osapuolia tyydyttävä prosenttiosuus varmaan löydettäisi.

Suomalaiset lukevat mielellään elämäkertoja, sotakirjoja ja tietokirjallisuutta ylipäätään. Niiden julkaisemista ei sovi lopettaa. Yleissivistyksen kannalta on hyvä tietää mitä moninaisimmista asioista ja on oikein, että uutta tietoa käsitellään myös mediassa. Jonkinlainen osuus nimekemäärästä olisi sopiva varata näille teoksille.

Uusi tieto tuotetaan pääasiassa yliopistoissa. Tutkijat osoittavat oppineisuutensa väitöskirjoin, professorit tekevät palkkansa eteen julkaisuja. Näitäkään ei sovi julkaisukiintiöstä unohtaa. Eikä varsinkaan kouluille tehtäviä oppikirjoja. Mistäpä muualta uudet sukupolvet oppisivat yhteiskuntaelämän perustaidot.

Koululaiset tarvitsevat luettavakseen muutakin kuin läksykirjoja. Lasten- ja nuorten kirjallisuutta ei sovi lakkauttaa. Vauvoille pitää olla omat kuvakirjansa. Eikä pidä unohtaa sarjakuvaa, vaikka ala ei tykkääkään, että tämä taidemuoto samassa kappaleessa lasten kanssa mainitaan.

Valtion ja kansanedustuslaitoksen toiminta vaatii vaikka minkämoista kirjajulkaisua. Valtion budjetti, tulo- ja menoarvio on alkusyksystä hyvin puhuttu kirja. Sitä ei sovi jättää julkaisematta. Eduskunnan ratkaisut perustuvat usein komiteamietintöihin, selvityksiin ja raportteihin, kirjoina nämä kaikki julkaistaan ja usein ne ovat myös myynnissä. Kansalaisille tärkeitä asioita nämäkin, ja ennen kuin noihin virallisluontoisiin julkaisuihin päästään, on keskustelua käyty pamfleteissa ja muissa poliittisissa julkaisuissa. Kaikille näille on oma osa kiintiöstä varattava.

Suomessa toimii lukuisa määrä yrityksiä ja yhdistyksiä. Nekin julkaisevat monenlaista kirjallisuutta, esimerkiksi kirjoituttavat historioitaan ja pitävät julkaisuin esillä ajamaansa asiaa. Kirja kun on hyvä tapa levittää tietoa tai saada positiivista julkisuutta. Sukukirjat yhdistävät, urheilutilastojen äärellä on mukava elää tapahtumia uudelleen, taidevalokuvia voi välillä kotona katsella kirjasta näyttelyiden sijaan ja almanakasta näkee kannattaako lähteä kalaan. Tätäkään ei sovi kiintiöiden aikana kokonaan lakkauttaa.

Niin. Kun otetaan huomioon koko yhteiskunnan kirjojen julkaisutarpeet, niin paljonkohan kaunokirjallisuudelle kokonaisuudessaan jäisi tilaa? Julkaistaanko novellikokoelma vai syöpähoitoja käsittelevät väitöskirja, isänpäivämarkkinoille suunnattu humoristinen romaani vai selvitys vientimarkkinoiden toimivuudesta? Luulenpa ettei kaunokirjallisuutta julkaistaisi edes joka vuosi.