Alkujaan ranskalaisen Glénatin julkaisemat Disney-sarjakuvat ovat tuoneet uudenlaista virtaa tuttuihin ja hieman liiankin turvallisiksi tulleisiin sarjakuvahahmoihin. Ranskankielisen maailman kärkitekijät ovat tarttuneet hahmoihin perinteitä kunnioittaen, mutta samalla näyttäen miten asioita nykyisemmässä sarjakuvataiteessa käsitellään.
Denis-Pierre Filippin käsikirjoittama ja Silvio Cambonin piirtämä Mikki ja hukkunut meri (Mickey et l'océan perdu, Sanoma 2018) sijoittuu dystooppiseen lähitulevaisuuteen. Mikki ja Hessu etsivät Minnin kanssa Siperian jäätiköiden alta koralliinia, joka on tuon ajan tärkein energianlähde. Musta Pekka kumppaneineen kärkkyy samoille apajille.
Minni, Mikki ja Hessu osallistuvat kilpailuun, jonka kautta he päätyvät tohtori Ykskorvan palvelukseen. Laitteellaan Hiiret ja Hopo pystyvät sukeltamaan syvemmälle kuin kukaan muu. Ykskorvan apuri Kölli (Karvakatti) on kuitenkin mukana petollisin tuumin. Lopulta merien painovoima katoaa.
Mikin viiden vuoden kooman ajaksi tarina katkeaa. Jatketaan uudesta tilanteesta, jossa maailma on saatava takaisin mallilleen. Musta Pekka on vaihtanut puolta, jota Mikin on vaikea sulattaa. Onnellinen loppu tarinalle järjestyy.
"Vesi palaa luontaisille urilleen, ja Pekka näemmä myös", toteaa Mikki loppukohtauksessa. Minnille tarinaan on onnistuneesti kirjoitettu aktiivinen, mutta samalla huolehtiva rooli. Hessun hömelyys on selkeissä rajoissa ja pääasiassa hän on ajantasalla oleva keksijä. Filippi ja Camboni loihtivat kiintoisan ja yksityiskohtia pursuavan maailman, joka silti on Mikki Hiiri -tarina ytimiään myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti