Entä jos Trump ei luovu presidentin virasta?

pic.twitter.com/JDS4zUXXJG

— Donald J. Trump (@realDonaldTrump) February 5, 2020

Koko Donald J. Trumpin presidenttikauden ajan ilmassa on ollut kysymys, että miksi hänen täytyisi joskus luopua virastaan? Trump on itse kysellyt jo kampanjansa aikana, miksi hänen täytyisi tyytyä kahteen kauteen. Dokumenttielokuvassa Fahrenheit 11/9 (2018) Michael Moore maalaili kauhukuvia, ettei Trump koskaan eläissään tule lähtemään Valkoisesta talosta. Vihjauksia ja vitsailuja aiheesta on ollut niin paljon, että Yhdysvalloissa on vakavissaan alettu pohtia mitä tapahtuisi, jos Trump kieltäytyy luovuttamasta paikkaansa presidentinvaalien voittajalle.

Yhdysvaltain perustajaisät laativat suosituksen, ettei kenenkään tulisi olla presidenttinä kahta kautta pidempää aikaa. Tätä lakeihin kirjaamatonta suositusta noudatettiin aina 1940-luvulle saakka. Vuonna 1940 Franklin D. Roosevelt valittiin virkaan kolmannen kerran, ja vielä neljännen kerran 1944. Roosevelt kuoli 1945 toisen maailmansodan vielä jatkuessa. Hänen kuolemansa jälkeen perustuslakiin tehtiin lisäys, jossa presidenttikausien määrä rajattiin kahteen.

Yksikään Yhdysvaltain tähänastisista presidenteistä ei ole kieltäytynyt luovuttamasta virkaa seuraajalleen. Itse asiassa lainsäädännössä vallanvaihto on määrätty luopuvan presidentin tehtäväksi. Tässä suhteessa usein esimerkiksi on nostettu George Bush vanhempi, joka ei tullut valituksi toiselle kaudelle. Hän reilun pelin hengessä jätti Valkoiseen taloon Bill Clintonille kirjeen, jossa kutsui seuraajaansa ”meidän presidentiksi”.

Yhdysvaltain pitkästä historiasta löytyy yksi osavaltion kuvernööri, joka kieltäytyi luovuttavasta viransa seuraajalle. Hän piileskeli kolme päivää virka-asuntonsa kellarissa, kunnes hänet saatettiin ulos virkapaikalta. Kerran kuvernööriksi valittu kuoli ennen virkaanastujaisia, ja viranhoidosta syntyi kiista kolmen henkilön kesken (entinen kuvernööri, kuvernööriksi valitun poika ja puolueen nimeämä varaehdokas). Kolmen kuukauden oikeuskäsittelyn päätteeksi varaehdokas todettiin oikeaksi viranhaltijaksi.

Oikeuskäytäntöä vallastaluopumisesta kieltäytymisestä ei siis juurikaan ole. Oikeusoppineet ovat arvioineet, että jos presidentti ei suostu vallanvaihtoon, niin tehtävän hoitaminen siirtyy presidentin valitsijoille, eli valitsijakokoukselle. Yhdysvaltain presidentin valitsee valitsijakokous, mutta tuo kokous ei ole yksittäinen tilaisuus. Niitä järjestetään kaikkiaan 51 kappaletta (50 osavaltiossa ja pääkaupunkiseudulla), joista äänet ilmoitetaan kongressille, joka julkistaa lopputuloksen.

On vaikea ajatella, miten noin hajanainen elin voisi joihinkin käytännön toimiin entisen presidentin poissaamiseksi virkapaikaltaan. Presidentin valitsijat ovat kukin sidottuja oman osavaltionsa tai vaalialueensa lainsäädäntöön, koko liittovaltion lainsäädännössä ei ole opastusta tällaisen mahdollisuuden varalta. Korkein oikeus on usein todennut, että vaaliasiat ovat osavaltioiden oma asia. Jo valitsijakokouksen järjestäytyminen muuhun kuin presidentin valintaan olisi aikaisemmin tuntematon tapaus. Käytännössä valitsijakokous pystyisi vain pyytämään kongressia, tai tarkemmin sen ylähuonetta, senaattia, toimimaan oikean ihmisen saamiseksi Valkoiseen taloon.

Trump on tehokkaasti kolmen vuoden ajan täyttänyt valtion ja oikeuslaitoksen virkoja itselleen myötämielisillä ihmisillä. Lukuisia kertoja olemme nähneet, kuinka virkansa velvoitteen vakavasti ottaneet ihmiset ovat saaneet potkut tai saaneet vankilatuomioita lain rikkomisesta. Trump on omilla toimillaan ajautunut tilanteeseen, että kun presidentin virka ei enää häntä suojaa, niin hän joutuu luultavimmin pitkäksi aikaa vankilaan (ellei seuraaja häntä armahda). Trump on usein leikkinyt ajatuksella, että hän voisi itse armahtaa itsensä. Ehkä ajatus on varautumista sellaiseen skenaarioon, että hän todella joutuu lähtemään virastaan.

Senaatin republikaanit ovat jo kerran estäneet Trumpin viraltapanon, joten ... nähtäväksi jää.


* Barbara McQuade. What Would Happen If Trump Refused to Leave Office? Atlantic
* Daniel Block. How Trump Could Lose the Election and Remain President. Washington Weekly

Agricolassa

Carlo M. Cipolla

Typeryyteen vetoaminen on laiskuutta

Minerva, 2020

Niittyperhosten lajimäärä voidaan turvata

Suomen uhanalaisimpia eliölajeja ovat ne, joiden elinympäristönä ovat niityt, perinnebiotoopit. Ne ovat syntyneet ihmisen toiminnan tuloksena vuosisatojen aikana, ja kun karjatalous on muuttanut muotoaan, niin monet perinteiset niityt ovat metsittyneet tai raivattu pelloiksi. Niityt eivät pysy niittyinä ilman ihmisen toimia.

Itse olen yrittänyt pitää isän pientilaan kuulunutta metsähakaa metsähakana. 2000-luvun alkupuolella siihen sai maataloustukeakin, mutta paikallisten tukipainotusten muuttumisen myötä se lakkasi. Rahallisesti tuki ei ollut suuri, mutta se loi velvoitteen hoitaa hakaa hyvin.

Jussi Lampinen on tutkinut tarkastettavaksi tulevassa väitöskirjassaan The conservation of declining grassland species in novel habitats (Turun yliopisto, 2020) niittylajien tulevaisuuden mahdollisuuksia. Jos lehmät ja lampaat eivät enää hoida niittyjä, niin voisivatko lajit siirtyä esimerkiksi avoimina pidettävien sähkölinjojen alle asustamaan?

Lampisen tulokset ovat rohkaisevia. Niittyperhosyhteisöt voivat muuttaa tuoreidenkin sähkölinjojen alle, niiden menestyminen ei edellytä pitkää saman alueen maankäyttöhistoriaa.

Tässä kuitenkin kohdataan uudenlaisia vaikeuksia. Sähkölinjojen hoitamisesta vastaavat tahot pitäisi saada hoitamaan maa-alojaan siten, että niistä tulisi niittymäisiä. Hoitomenetelmät ovat osin työläämpiä, tai ainakin asennemuutoksia vaativia.

Omat kokemukset perinnebiotoopin hoitamisesta puoltavat hakkuujätteen ja niittoheinän keräämistä pois niittymäiseksi toivottavalta alueelta. Maaperän lievä köyhdyttäminen saa lajikirjon kukoistamaan. Parin ensimmäisen vuoden raskaan tekemisen jälkeen työ helpottuu vuosi vuodelta. Pajukko ja horsmikko lakkaa rehottamasta, kun muutaman vuoden jaksaa huolehtia korjuu- ja niittojätteet pois.

Niityillä ja niiden monipuolisella faunalla ja floralla on onneksi myönteinen maine. Lampisen kyselyjen mukaan niihin suhtaudutaan pääosin myönteisesti tai ainakin neutraalisti. Ja lisäksi mielikuva menneisyydestä on vahva: niittylajistoa suosien hoidetut uusympäristöt säilyttävät ihmisten silmissä siistin, hoidetun ulkoasun. Niittyperhosilla ja kumppaneilla on toivottavasti valoisampi tulevaisuus.



* Jussi Lampinen. The conservation of declining grassland species in novel habitats. Turun yliopisto

Suomalaisia sähköautoja

Bensiiniautojen voittokulku on ollut niin voimakas, että muita voimanlähteitä käyttäneet autot ovat jääneet melkein kokonaan unohduksiin. Mobilistit epäilivät, ettei sähköautoja edes autoilun alkuvaiheissa tuotu Suomeen lainkaan, mutta eräs Korpivaara & Hallan autoliikkeen edessä otettu valokuva kiistattomasti paljasti niitä maassa olleen.

Tämä myynti-ilmoitus Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1920 paljastaa, että joku myös osti kaupan olleita autoja. Myynti-ilmoituksen puhelinnumero paljastaa, että kyseessä oli yksi Hankkijan johtajista, insinööri A. J. Partanen. 

Korpivaara & Halla oli tuonut sähköautoja Helsinkiin vuoden 1919 aikana, luultavimmin Rauch & Lang -merkkisiä. Jos insinööri Partanen oli autonsa liikkeestä ostanut, niin hän oli vaihtamassa uuteen malliin melko nopeasti. Lieneekö sähköauto ollut hänen omassa käytössään, vai onko puoliso käyttänyt sitä kulkuvälineenään.

Juhannuksen alla 1920 autoliike mainosti sähkövaunuja samassa lehdessä. Ilmoituksessa muistettiin mainita auton sopivan myös naisille. Kyseessä oli saman Raugh & Langin tehtaan tuote, viralliselta nimeltään yritys oli Baker, Raugh & Lang Co. Automerkit eivät 1920-luvun alkussa kantaneet nykyisiä brändimerkityksiä, ja moni käytetyn auton myyjä, kuten Hankkijan A. J. Partanen, ei ilmoituksessaan maininnut merkkiä ollenkaan.

Sähköautojen liikkeistä Suomessa on hyvin vähän tietoja. Ehkä Partasen auto meni kaupaksi, ainakaan hän ei toiste ilmoittanut lehdissä.

Tällaisella Raugh & Langilla pääsi kovimmillaan 35-40 km/h ja yhdellä akkujen latauksella pääsi noin 80 kilometriä. Kulku oli hiljaista ja hajutonta.

Å-Festin anteja

Lauantaina Porvoossa oli kaksikielinen Å-Fest. Sarjakuvafestivaalin kunniavieraana oli ruotsalainen Moa Romanova, jonka kotimaassa erinomaisesti menestynyt albumi Paniikkiprinsessa (Sammakko 2020) on juuri suomennettu. Romanovaa haastateltiin kahteen otteeseen, päivällä Grandissa ja iltatilaisuudessa.

Å-Festissä kuuli melko tasapuolisesti molempia kotimaisia kieliä. Vanhoja sarjakuvalehtiään kaupannut Stan Saanila toisti markkinointilauseensa molemmilla. "50 cent stycken, 50 senttiä kappale". Moa Romanovaa kuitenkin haastateltiin molemmilla kerroilla englanniksi. Ehkä se oli palvelus suomenkielisille vieraille.

Romanovan haastattelussa kävi ilmi, että suomenkielistä nimeä mietittiin pitkään. Se poikkeaa alkukielisesta paljon (Alltid fucka upp, 2018), mutta lukuisien vaihtoehtojen läpikäymisen jälkeen Paniikkiprinsessa tuntui tekijästäkin parhaalta.

Yksi monista festareilla julkistetuista uutuuksista oli Tommi Musturi Future-lehden neljäs numero. Painosta se oli tullut torstaina.

Å-Festistä jäi mukava mieli. Kulttuuritalo Grand luo omanlaisensa tunnelman, jossa viihtyi. Esiintymislavoja oli ehkä liian monta, moni kiinnostava juttu jäi kuulematta ajallisen päällekkäisyyden vuoksi. Haastatteluja, paneeleja ja muita keskusteluja on pahimmillaan neljässä paikassa yhtäaikaa. Yleisö pirstoutui melko pieniksi ryhmiksi. Mutta olipa tunnelma sitäkin intiimimpi.

Ystävänpäivän ostokset

Tänään on ystävänpäivä, amerikkalaisittain Valentine's Day. Suomessakin päivää on juhlittu jo pitkään, mutta silti eräät edelleen pitävät sitä yhtenä kaupallisen hapatuksen tyrkyttämisen päivänä. Ja siinä he ovat oikeassa.

Texas A&M Universityn tutkijat ovat yhdessä Etsyn markkinointi-ihmisten kanssa kehitelleet uutta mallia, jolla voisi voisi aikaisempaa paremmin ennustaa sähköisen mainonnan ja kuluttajien käyttäytymisen suhdetta. Pikkuisen paremman he ovatkin saaneet aikaan.

Amazonin ja Etzyn kuluttajadataa käyttämällä markkinatutkijat loivat mallin, jota testasivat käytännössä ystävänpäivän markkinoinnissa. Kokeet olivat onnistuneet, sähköinen kohdennettu mainonta tehosi ja sai ihmisiä muuttamaan aikaisempaa kulutuskäyttäytymistään.

Kun katselee yhtä artikkelin lähtökohtia esittelevää kaaviota, niin havaitsee vuoden jaetun tasaisesti myyntiä kasvattaviin juhlapäiviin.

Jatkossa voi odottaa, että jatkossa netissä kulkiessa mainonta on entistä houkuttelevampaa.




* J Wang, R Louca, D Hu, C Cellier, J Caverlee, L Hong. Time to Shop for Valentine's Day: Shopping Occasions and Sequential Recommendation in E-commerce, WSDM '20: Proceedings of the 13th International Conference on Web Search and Data Mining January 2020 Pages 645–653, https://doi.org/10.1145/3336191.3371836  

Mitä Teräsmiehen S-tunnus tarkoittaa

Brittiläisessä Quite Interesting -tv-sarjassa vierailta kysellään kaikenlaisia kysymyksiä. Yleensä niihin liittyy jonkinlainen juju, vastaus ei ole se ilmiselvin. Sarjasta on paljon klippejä Youtubessa. Sieltä poimin aiheen tähän kirjoitukseen.

Kerran QI:ssa kysyttiin, että mitä Teräsmiehen (engl. Superman) rinnassa oleva S-tunnus tarkoittaa. Jos QI olisi ollut BBC:n ohjelmistossa 1930-luvulla, niin vastaus olisi ollut selvä, eikä sitä luultavasti olisi kysyttykään. Silloin S tarkoitti yksiselitteisesti Supermania.

Nyttemmin tunnetaan Kryptonin sukuhistoriaa paljon paremmin kuin hahmon syntymän aikoihin. S-tunnus on avautunut sen kantajallekin aivan toisin silmin.

Vanhoja Teräsmiehiä paljon lukeneet hyvin tietävät, että supersankarin asu on valmistettu kankaista, joihin Kryptonilta turvaan lähetetty lapsi oli kääritty. Myöhemmin on paljastunut, että sankarin tunnukseksi muodostunut S-logo tuli myös Kryptonilta.

Teräsmiehen syntymänimi oli Kal-El. Hänen isänsä Jor-El oli Kryptonin johtavia tutkijoita, joka osasi ennustaa kotiplaneettansa tuhon. Kryptonin tiededenialistit eivät kuitenkaan uskoneet Jor-Elin tutkimustuloksia, ja niin planeetta räjähti tuhoten lähes koko kansan. Kal-El pelastui isänsä maahan lähettämässä raketissa.

Kal-Elin suojana oli myös Elin suvun vaakuna. Elit oli Kryptonin yksi johtavista suvuista, maan termein aatelistoa. Kaikkialla tunnetussa maailmankaikkeudessa aatelissuvuilla on omat vaakunat, ja Teräsmiehen rinnassa koreileva merkki on Elin sukuvaakuna. Kryptonin kielellä vaakunassa oleva S-kirjainta muistuttava merkki tarkoittaa toivoa. Wikipedia tietää aiheelle muitakin merkityksiä, mutta pitäytykäämme tällä kertaa tässä.

Siis, ei S niin kuin Superman, vaan S niin kuin toivo.

Claire Bretécher 1940-2020

Suru-uutinen Ranskasta kertoi, että Claire Bretécher on poistunut joukostamme 79-vuotiaana. Asiasta kertoi kustantaja Dargaud.

Bretécher oli 1960- ja 1970-luvuilla harvinainen poikkeus kovin miesvaltaisella sarjakuva-alalla. Hänen luonnosmaiseen viivaan perustuvat, sisällöltään pisteliäät sarjakuvat saivat suosiota Suomessakin. Vuosina 1980-1994 Bretécheriltä suomennettiin neljä albumia, parhaiten hänet muistettaneen yllä olevasta Turhasta joukosta (1980). Sen teemoja jatkoi Turha joukko 2 (1981). Lisäksi julkaistiin Selluliitin sieluntilat (1994) ja Äidit (1990).



Ranskan televisiossa pyöri 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ohjelma, jossa kuulut sarjakuvantekijät ottivat mittaa toisistaan. Myös Bretécher kuului ohjelmaan osallistuneisiin.

Äänikirjojen lainauskorvaus

Juha-Pekka Koskinen kirjoitti blogissaan kirjailijoiden toimeentulosta. Hänen havaintojensa mukaan äänikirjan nousu leikkaa (kauno)kirjailijoiden tuloja entisestään, ja tiedossahan on, että muutamaa harvaa lukuunottamatta tulotaso ei ilman apurahoja ole kaksinen.

Koskinen esittää muutamia keinoja tulotason pitämiseksi kohtuullisena. Näistä kolmas vaikuttaa hänestä helpolta:

3)  E-aineistot pitäisi saada myös lainauskorvauksen piiriin. Tämän asian varmaankin OKM hoitaa kuntoon ihan piakkoin, kun kansallista e-kirjastoakin jo tutkitaan.

Tätä asiaa OKM ei hoida kuntoon ihan piakkoin ilman vastinetta. Fyysisistä kirjoista ja lukemisesteistä kärsivien Celia-kirjaston äänikirjoista maksetaan lainauskorvausta siksi, että kirjailijajärjestöt ja valtio ovat sopineet lainausoikeudesta. Kirjastoilla ja Celialla on oikeus hankkia omiin kokoelmiinsa mitä tahansa kirjoja ilman, että kirjailijat omaan tekijänoikeuteensa vetoamalla voisivat sitä estää. Lainausoikeudesta Suomessa sovittiin vuonna 1961 ja pari vuotta myöhemmin vastikkeeksi alettiin myöntää ns. kirjastoapurahoja. Nyttemmin järjestöt ja valtio (OKM) sopivat, että lainauskorvausta ryhdyttiin maksamaan Sanaston kautta jokaisesta lainauksesta erikseen.

Jotta muista kuin Celian äänikirjoista voitaisiin alkaa maksamaan lainauskorvauksia, niin kirjastojen olisi ensin saatava lainausoikeus. Viimeaikaisten uutisten perusteella äänikirjojen kustantajilla ei ole tähän pienintäkään halua. Tammikuussa Yle uutisoi, että Otava-konserni veti äänikirjat pois kirjastoista. Celian toimintaan on suhtauduttu kirja-alan markkinahäirikkönä.

Vaikuttaisi siis siltä, että Koskisen esittämä kohta 3. olisi hankalin toteuttaa. Toki tekijänoikeudet lopulta kuuluvat kirjailijoille ja he voivat järjestöjensä kautta päättää niiden käytöstä. Kirjailijat ryhmänä voivat ohittaa kustantajat, mutta en oikein jaksa uskoa tuollaiseen joukkovoiman nousuun.

Toivottavasti olen väärässä. Muuten tässä vahvasti vaikuttaa siltä, että äänikirjojen myötä kirjailijoista tulee yhden alustatalouden tuotannontekijöitä. Ei taida olla vielä yhtään alustataloutta, joka kohtelisi omia tekijöitään reilun talouden ehdoin.

Koipeliini-äänestys

Kvaakin ja Suomen sarjakuvaseuran nettisivuilla on teknisiä ongelmia. Kvaakissa ei ennen ongelmien ratkaisemista voi julkaista uusia juttuja, keskustelupalsta onneksi toimii. Kvaakkilaiset ovat jo kymmenen vuoden ajan äänestäneet edellisen vuoden käännösalbumeista parasta ja palkinneet voittajan Herra Koipeliini -palkinnolla (kunniakirjalla).

Etusivun teknisistä ongelmista huolimatta äänestys järjestetään tänäkin vuonna. Se on parhaillaan meneillään. Jos olet kvaakkilainen, ja valinta on vielä tekemättä, niin äänestyssivulle pääsee

Kvaakin Koipeliini-äänestys

Kertomus sokeudesta

Yle Areenassa on katsottavissa José Saramagon romaaniin Kertomus sokeudesta (1995, suom. 1997) perustuva samanniminen Fernando Meirellesin ohjaama elokuva (2008). Saramagon tai melkein kenen tahansa muun Keltaiseen kirjastoon päässeen kirjailijan teosten pohjalta tehdyt elokuvat eivät herätä suurta innostusta. Niin moni romaani toimii lukijan itsensä luomilla mielikuvilla, ja visuaalisena taiteena elokuvan on lähes mahdotonta luoda samanlaista kokemuspintaa.

Meirelles ei pyrikään luomaan näyttäviä maailmoita. Kuvaus on arkista, kuvallista kerrontaa. Saramago ei teoksessaan nimeä henkilöitään tai kuvaa heidän sisäisessä maailmassaan tapahtuvaa. Kaikki tapahtuu tekojen ja kommunikaation kautta. Elokuvassa on jollakin tapaa yritetty tehdä tätä samaa, mutta me näemme näyttelijöiden kasvot. Niistä väistämättä heijastuu mitä ihmiset ajattelevat.

Ohjaajan olisi kannattanut ottaa reilusti erilainen näkökulma. Saramagon kirja on allegoria, elokuvassa allegorialle olisi voinut antaa jonkin tietyn merkityksen. Jonkin sellaisen, joka olisi sopinut visuaalisella kerronnalla kuvitettavaksi.

Mutta ei Meirellesin työ aivan turha ole. Sekin saa ajatukset  liikkeelle ja pohtimaan maailman menoa. Taitaa olla melkoinen onni, että koronavirusepidemia on saanut alkunsa autoritaarisessa Kiinassa. Mutta uskaltaako niin ajatellakaan?


* Kertomus sokeudesta. Yle Areena

Astérix et le Brexit

Ison-Britannian eu-eron myötä eri sosiaalisissa medioissa on jaettu paljon Olivier Schwartzin (suomessa tunnettu lähinnä Pikosta ja Fantasiosta) tekemää kuvitteellisen Asterix-albumin kantta. Kansi on kunnianosoitus Albert Uderzon taannoin tekemälle Asterix Britanniassa alpparille. Kannessa esiintyvät samat hahmot, mutta dynamiikka on käännetty toisin päin.

Alkuperäisessä kannessa Asterix ja Obelix ovat Camulodunumin ja Duvovernumin välissä viiden tribuunin sarjaan kuuluvassa ottelussa. Camulodunumin joukkue on saanut vahingossa taukovirvokkeekseen taikajuomatynnyrin, jonka gallialaiset ottavat takaisin haltuunsa. Samalla Obelix nappasi kainaloonsa pelivälineenä käytetyn kurpitsan, ja tästä syystä he saavat peräänsä koko urheilujoukkueen. Kansikuvan tilanteen jälkeen Obelix palauttaa pelivälineen ja toverukset saavat paeta rauhassa.

Jos olisin ollut Schwartzin paikalla piirtämässä, niin olisin siirtänyt kurpitsan Obelixin kädestä paikallisen brittijoukkueen haltuun. Silloin viesti olisi selkeytynyt. Asterixin komennosta huolimatta britit lähtivät pelaamaan omia pelejään Euroopan Unionin ulkopuolelle.

Nyttemmin moni Asterix-albumin kansi on piirretty uudelleen. Tästä uudesta en ole niin ihastunut, vaikka se albumin sisältöä laajemmin kuvaakin.