Hyypiön hiihtoloma

”Minulla ei ole vapaa-aikaa” aloittaa filosofi Theodor W. Adorno esityksensä yhdestä ihmisten arjen osa-alueesta. Adorno kokee olevansa täysipäiväinen ajattelija, hän ei osaa erottaa toimistaan sellaista, joka ei liittyisi hänen työskentelyynsä.

Adornon tapa tehdä työtä on elämäntehtävä, jos seuraamme Bertrand Russellin erilaisten työtehtävien luokitusta. ’Valtiomiestyö’ tai ’elämäntehtävä’ on Russellille korkein ja arvostettavin työn tekemisen muoto, sillä siinä ihminen saa toteuttaa itseään, saa elää koko arkensa itsensä ja toisten arvostaman tekemisen parissa.

Presidentin tai eduskunnan puhemiehen virkoja ei kuitenkaan riitä koko kansalle. Suurin osa ihmisistä joutuu elämäänsä ylläpitääkseen tekemään työtä toisten ohjauksen alaisena. Jokaiselle kuitenkin löytyy yhteiskunnasta sellainen tehtävä, jossa hän kykenee tuottamaan itselleen suostumuksen mennä töihin päivästä toiseen.

”Olkoon työ kuinka ikävää tahansa” kirjoittaa Russell, ”ihminen sietää sen, jos saavuttaa sen avulla mainetta”. Maineeksi tässä yhteydessä Russellin mukaan riittää tunnustus hyvinkin pienessä elämänpiirissä, esimerkiksi omassa perheessä tai työyhteisössä.

Protestanttisen etiikan (tai sanottakoon suomalaisittain vaikka pietistisen eetoksen) sävyttämässä länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisen arki on jaettu kolmeen yhtä suureen osuuteen: työhön, vapaa-aikaan ja nukkumiseen. Kun kullekin omistetaan kahdeksan tuntia, saadaan vuorokauden 24 tuntia täyteen.

Ennen modernia jako oli vain kahteen: työhön ja nukkumiseen. Max Weber kertoi esimerkin liikemiehestä, joka iltaisin töiden jälkeen kärsimättömästi odotti sitä, että voisi mennä nukkumaan – herätäkseen aamulla virkeänä työtehtäviensä hoitamiseen.

Adornon teoria vapaa-ajasta liittyy edelliseen esimerkkiin. Vapaa-aika käsitteenä jo viittaa siihen, että on olemassa ’epävapaa’, työaika. Kun vapaa-aika määrittyy näin suhteena työhön, se on vallitsevan työmoraalin mukaisesti käytettävä tarkoituksensa mukaisesti työkyvyn palauttamiseen ja parantamiseen. Se on myös puritaanisella tarkkuudella pidettävä työstä erillään. Tätä Adorno pitää luonteenomaisena keskiluokkaisena (poroporvarillisena) suhtautumistapana.

Olemme siis saaneet määriteltyä ihmisten arkeen kolme osa-aluetta: työn, vapaa-ajan ja nukkumisen. Näistä vähintään kaksi kuuluu jokaisen ihmisen elämään (työ ja nukkuminen), joskin tällaisia kahteen tyytyviä ihmisyksilöitä on oletettavasti erittäin vähän. Nukkuminen ja nykyisin yhä useammin myös vapaa-aika molemmat määrittyvät tarpeiksi, joita ilman ihminen ei pysy työkykyisenä, ’itsensä tarkoituksen toteuttajana’. Nukkuminen on fysiologinen ja vapaa-aika psykologinen tarve, joita ilman ihminen ei pärjää.

Adornon mukaan vapaa-aika ei saa muistuttaa työtä missään määrin, jotta se olisi ’irrottautumista’ työstä. Tämän vuoksi Adornon mielestä kaikista vapaa-ajan toiminnoista tulee jotenkin absurdeja.

Jyrkästä kahtiajakautumisesta huolimatta vapaa-aikaan hiipii käyttäytymismuotoja työstä, koska vapaa-aika on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. Vapaa-aika eriytyy ja organisoituu kuten työ:

”Itsestään selvään tapaan kysyä ihmisten harrastuksia sisältyy vaatimus: jokaisella on oltava harrastus ja mikäli mahdollista – kokonainen joukko niitä. Lisäksi niiden on sovittava vapaa-ajan markkinoiden tarjontaan. Organisoituneesta vapaa-ajasta on tullut jotain pakollista: voi sitä joka ei pysty esittämään yhtään harrastusta, vapaa-ajan viettotapaa – hän on joko kiipijä tai toivottoman vanhentunut ihmistyyppi, hyypiö, jota välttämättä pidetään naurettavana yhteiskunnassa jossa tiedetään mitä vapaa-ajan pitää olla.” (Theodor Adorno, Vapaa-aika. Uuden ajan aura 1(1981), 14)

Gungl ja kiitokset yleisölle

(jatkoa eiliseen)

Appletons' Journal jatkaa Josef Gunglin Pohjois-Euroopan kiertueen uutisointia syyskuun 16. päivä 1871. Gungl oli nyt saanut kiertueensä päätökseen ja oli loppuarviointien aika.

Gungl kehui ruotsalaisia ja tanskalaisia, he olivat orkesterinjohtajan mielestä maailman eniten musiikkia rakastavia kansoja. Gunglin jäähyväiskonsertti Kööpenhaminan Tivolissa oli suuri tapaus. Yleisöä paikalla oli tuhatmäärin, lehtitiedon mukaan jopa kuusituhatta.

Jäähyväiskonsertin juhlallisuutta lisäsi paikallisen kuuluisuuden, Gunglin ikätoverin, säveltäjä Hans Christian Lumbyen (1810-1874, kuvassa) osallistuminen. Konsertin lopuksi Lumbye nousi lavalle osoittamaan suosiota vieraalle. Taputuksiin yhtyi koko yleisö.

Lumbye tunnettiin myös valsseista, polkista ja masurkoista. Hän myös orkesterinjohtaja: Lumbyen orkesteri oli talvisin Själlannin sinfoniaorkesteri, kesäsin Tivolin orkesteri.



Lumbyen tunnetuimpiin teoksiin kuului Copenhagen Steam Railway Galop.

Appletons' Journal ei kerro miten Gungl olisi suomalaisia arvioinut musiikin kuuntelussa. Ehkä 1871 Suomessa ei osattu vielä arvostaa junan ääniä matkivaa sävellystyötä ja soitantoa. Olihan Suomessa vasta kaksi rataa: Helsinki-Hämeenlinna ja Riihimäki-Viipuri-Pietari.

Ei ainakaan oltu Gunglin mielestä maailman eniten musiikkia rakastavien kansakuntien joukossa.

Gungl ja junassa viihtyminen

Elokuun viides päivä vuonna 1871 yhdysvaltalainen kirjallisuuden aikakauslehti Appletons' Journal kertoi, että Josef Gungl ja hänen jäljittelemätön orkesterinsa ovat parhaillaan viihdyttämässä Pohjois-Ruotsin asujaimistoa ja kiertue tulisi seuraavaksi jatkumaan Pohjois-Suomeen. Uutinen oli niin sanottuja koottuja pikku-uutisia, joita lehdissä tuohon aikaan tapasi olla. Gunglin kiertueesta kerrottiin neljällä rivillä, 'Foreign Items' otsakkeen alla.

Josef Gungl (1810-1889) oli unkarilainen säveltäjä ja orkesterin johtaja, joka tuli erityisen kuuluisaksi masurkoistaan, tansseistaan ja erityisesti valsseistaan. Encyclopædia Britannican yhdennentoista laitoksen mukaan Gunglin orkesteri olisi ensiesittänyt Mendelssohnin Kesäyön unelman. Gungl työskenteli muun muassa Itävallan ja Saksan sotilassoittokunnissa.

1848-49 Gungl 28-jäsenine orkestereineen kävi kiertueella Amerikoissakin, saaden suurta suosiota. 1871 Gungl oli pinnalla pari vuotta aikaisemmin tekemästään Railroad Galopista, joka juhlisti rautateiden rakentamista halki mantereen.



En löydä lehtitietoja siitä, miten (Pohjois-)Suomessa Gunglin kiertue olisi otettu vastaan. Liekö miten todellisuudessa kulkenut. Toisaalta "Gungl" on haastava hakusana, se menee helposti kuninkaallisen kanssa sekaisin.

Noihin aikoihin musiikki levisi konsertteina ja nuotteina. Viipurilaisen Oscar Cloubergin kirjakauppa tuon tuostakin mainosti J. Gunglin nuotteja olevan saatavissa heiltä. "En flyktig tanke, Polka Mazurka af J. Gungl 1 mk 13 p."Wiborgs Tidningin mukaan tammikuussa 1871 Viipurin Raatihuoneen salissa esitettiin Straussin ohella Gunglia, kesäkuussa 1872 Åbo Underrättelser etusivullaan mainostaa, että Runsalassa järjestetyssä konsertin ohjelmistossa Haydnin ja Herzogin lisäksi olisi ollut muun muassa Gunglin Philadelphian polkka.

Eli oli tuttu ja suosittu tuolloin joka tapauksessa täälläkin, kävi itse paikalla tai ei.

Tila olen minä

Jörn Donner on kirjoittanut kaikenmoista. Yksi hänen teoksistaan on Olotiloja (Otava 1993), jossa Donner esittelee ja kertoo paikoista joissa on asunut, lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Teoksessa kiehtoo hänen Helsingin Pohjoisrannan kodistaan syntymävuonna 1933 ja 63 vuotta myöhemmin 1986 otetut kuvat. Kirjastohuoneen hyllyt ovat ehkä vaihtuneet, mutta tila ja tunnelma vaikuttaa samalta. Kirjailijan työhuoneelta.

Näkyy Donnerin kirjaa luetun paikallishistoriallisestikin, ainakin Hyvinkään kaupunginkirjastossa. Hyvinkään Ahdenkalliolla teini-ikäisellä Donnerilla oli käytössään ullakkohuone, ja kuinkas muutenkaan, ullakolla oli myös kirjasto. "Pääasiassa helppohintaista kirjallisuutta", toteaa Donner.

Oikea kirjastohan oli Pohjoisrannassa, oletan.

Olotiloja väistämättä johdattaa miettimään omia asuinpaikkojaan. Synnyinpaikkarakennustani ei enää ole, syntymäkoti kuitenkin, vaikka näinä hometalojen aikoina siitäkään ei voi olla varma. Kotkankallionkadun huoneistoissa ei tosin enää asu ketään, huoneistot on muutettu toimistoiksi. Osoitteen perusteella noissa varhaislapsuuden huoneissa näytettäisi nykyään toimitettavan erilaisia yritysjulkaisuja ja -internetsivuja.

Eipä meillä suurta kirjastoa ollutkaan, jonkinlainen kuitenkin, enempi nimekkeitä kuin useimmilla luokkatovereilla. Tärkein oli maalle ullakkohuoneeseen kokoamani sarjakuva- ja skifipokkarikokoelma. Siellä se edelleen pääosin on.

Nykyiseen kotiin Valtatielle pitäisi hankkia lisää kirjahyllyjä.

Pitäisi pystyä Donnerin tavoin toteamaan 'tila olen minä'.

Ehkä pystyn siihen parin, kolmen vuosikymmenen päästä Kotkankallionkadun kodissani.

Selain 17 v.

Vuoden päästä tänään selain ylittää 18-vuoden suojaikärajan. Siis 26. helmikuuta 1991 Tim Berners-Lee esitteli Cernissä kollegoilleen WorldWideWebiksi nimeämänsä hypertekstitiedon jakamiseen soveltuvan selaimen.

Aluksi ajateltiin, että tällainen internetin käyttöliittymä olisi erinomaisen mainio Cernin sisäiseen käyttöön, sen avulla kun valtavan laitoksen sisäisen puhelinluettelon käyttö helpottui huomattavasti. Sittemmin selaimelle on oivallettu muitakin käyttötarkoituksia ja heti syntymästään lähtien selain on ollut oleellinen osa internetin kehitystä.

Berners-Leen selainta en ole koskaan käyttänyt. Ensimmäinen kosketus selaimiin, niin kuin monilla muillakin, oli graafinen käyttöliittymä Mosaic. Siitä näki heti, että nyt tulee jutut muuttumaan.

Ja ovat muuttuneetkin.

Nykyisin kuljen tiedonvaltateitä K-Meleonilla. Se on sopiva karvalakkimalli keski-ikäiselle miehelle, joka ei tarvitse lukuisia erilaisia ominaisuuksia ja haluaa sivustojen latautuvan nopeasti.

Ylen Areena ja Elävä arkisto kuitenkin pakottavat vielä tuota markkinajohtajan (vai onko enää Suomessa?) tuotettakin rinnalla pitämään. Muutoin Ylen sivustot K-Meleonillakin hyvin avautuvat.

Hyviä selaamisia kaikille synttäripäivänä.