[Tänään kirja-arvio Ville Rannan Kajaanista (Asema 2008). Julkaistu aiemmin Yhteiskuntapolitiikassa 4/2008 nimellä Suuria ratkaisuja Kajaanissa]
Kansakunnan kaapin päälle nostetut suurvaikuttajat pysyvät paikoillaan ainoastaan, jos kukin aika antaa heille luvan olla siellä. J. V. Snellman on lunastanut paikkansa uudelleen tuoreiden juhlavuonna ilmestyneiden tutkimusten ja väitösten ansiosta, erityisesti Mikko Lahtisen Snellmanin Suomen (Vastapaino 2006). J. L. Runebergin uudet suomennokset (Risto Ahti, Juhani Lindholm) ovat vankistaneet kansallisrunoilijan asemaa. Aleksis Kivi ja monet muutkin kaapin päälliset ovat tulleen lapsille tutuiksi Mauri Kunnaksen kuvakirjojen (erityisesti Seitsemän koiraveljestä) kautta.
Tuoreessa sarjakuvaromaanissaan Ville Ranta tarttuu Elias Lönnrotiin. Ranta on seikkailuttanut Lönnrotia jo pidempäänkin Kaltiossa, mutta nuo lyhyet seikkailut Oulun (kulttuuri)elämässä päättyivät pari vuotta sitten tunnettuun kohuun Kaltion nettisivuilla julkaistusta Muhammed, pelko ja sananvapaus -sarjakuvasta. Rannan Lönnrot tulee takaisin uudistuneena 288-sivuisessa Kajaani -sarjakuvaromaanissa.
Suurmiesten käsittely sarjakuvamuodossa ei ole uutta, tekihän esimerkiksi Kari Suomalainen uransa alkuvaiheessa sarjakuvaa Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Tuoreempana esimerkkinä voisi mainita Alvar Aallon sarjakuva-albumeina tehdyn elämäkerran (Jussi Jäppinen ja Risto Oikarinen).
Rannan pyrkimyksenä Lönnrotin kuvaamisen lisäksi on ollut sarjakuvamuodon rajojen kokeilu ja uudistaminen. Näkyvin uudistus on tiukkarajaisten, näkyviksi piirrettyjen ruutujen jättäminen pois. Sivukokokin on normaalista poikkeava. Tulos on onnistunut.
Joissakin heti teoksen ilmestymisen jälkeen julkaistuissa arvioissa on paheksuttu Rannan tapaa kuvata Lönnrotia. Sitä on pidetty mustamaalaamisena.
Tällaiset parahdukset ovat tavallisia, kun suurhenkilöistä tehdään hiemankaan poikkeavia kuvauksia. Mustamaalaus ei ole ollut Rannan tavoite, vaan Lönnrotin Kajaanin vuosien elämäntilanteen kuvaaminen. Jos tavoite olisi ollut lokaaminen, niin siihen tarjolla olleita mahdollisuuksia ei ole käytetty, esimerkiksi Yrjö Hirnin pyörittelemiä ajatuksia Lönnrotin sukutaustasta.
Kajaanissa Lönnrot on suuria elämänvalintoja tekevä, uransa alussa oleva mies. Miten sovittaa yhteen vanhempien toiveet, virkavelvollisuudet, ystäväpiirin painostus ja omat henkilökohtaiset tieteellis-taiteelliset tavoitteet. Oman perhekin pitäisi saada perustetuksi.
Näiden väistämättä päällekkäin menevien toiveiden ja tavoitteiden kuvaamiseen Ranta keskittyy. Silloin ei olla enää pelkästään kuvaamassa Lönnrotia, vaan jotain hyvin yleisinhimillistä.
Rannan Lönnrot pohtii kaiken hylkäämistä ja muuttamista pysyvästi Venäjän Karjalaan. Suunnitelmat ovat valmiina ja Lönnrot on jo matkalla, kun hän kuitenkin pyörtää takaisin. Pako ei ole ratkaisu.
Asiat asettuvat suhteisiinsa inhimillisesti järkyttävästi. Lönnrot palaa Helsinkiin ja sovinnaisiin ratkaisuihin. Kainuussa vietetty aika onkin kuitenkin tehnyt tehtävänsä: ”vaikka lähtisin pois Kajaanista, Kajaani pysyy minussa”.
Ville Rannan Kajaani kehittää sarjakuvailmaisua ja antaa tuoreen, inhimillisen kuvan yhdestä kulttuurimme suurvaikuttajista. Teos on tietenkin sopiva sekoitus faktaa ja fiktiota, kuten Ranta jälkisanoissa kertoo. Eikä ole järkevää ryhtyä erottelemaan sitä, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä on kuvitelmaa.
Tässä ajassa työn, vapaa-ajan, perheen ja omien haaveiden, elämäntehtävänsä yhteensovittaminen tuntuu olevan erityisen vaikeaa, ainakin aiheen ympärillä käydystä keskustelusta päätellen. On vastaavasta ongelmasta kärsitty aikaisemminkin. Yhteiskunnallisina murrosaikoina valmiit ratkaisumallit kuitenkin puuttuvat ja yksilön on ponnisteltava enemmän sopivaan tasapainoon päästäkseen.
1840-lukukin oli muutosten aikaa. Lönnrot havainnoi, vaikka Suomi ja Karjala olivat kuuluneet samaan valtakuntaan yli kolmen vuosikymmenen ajan, Karjalassa suomalaisista puhuttiin yhä ruotsalaisina. Syntinä jotkut Lönnrotille laulaneet koko laulutouhua pitivät. Kainuun virkamiesystäväpiiri ei juurikaan kiinnostunut Lönnrotin keräämästä ja kokemasta, poikkeuksen tekivät eroottisesti virittyneet karjalaiset nurkkatanssit. Lönnrotilta toivottiin uuden tuomista, sivistystä, jonka saamiseksi oltiin valmiita perinteet hylkäämään.
Vanhempi väki piti osin kiinni perinteisistä tavoistaan. Lönnrot antoi luvan perinteisten loitsujen käyttöön tautien hoidossa, mutta kehotti kääntymään lääkärin puoleen sairauksien hoidossa heti, eikä vasta loitsun mahdollisen tehon odottelun jälkeen.
Lönnrotin karjalaisen ’aidon’ elämänmenon ihailussa on jotakin samaa kuin Vergiliuksen (70-19 eKr) maanviljelyksen ihannoinnissa: ”onnellinen on hän, joka kaukana virkatoimista voi veloista vapaana kyntää härillään isältä perittyä maata niin kuin ihmiset ennen vanhaan”. Karjalaan Lönnrot suunnittelee karkaavansa yksinkertaiseen elämään, mutta viime hetkillä kääntää rekensä ja palaa. Elämässä on aseteltava olemassa olevat osaset tyydyttävään järjestykseen, ei pyrittävä häivyttämään vaikeuksia olemattomiin.
