Lars Vilksin Asema

[Iin biennaalin 2010 teoksia: Lars Vilks, Alfio Bonanno, Vladimir Zorin]

Iin tämänkertaisen biennaalin ehdottomasti puhutuin teos on ollut ruotsalaisen Lars Vilksin Asema. Julkisuus alkoi taiteilijasta, mutta itse teoskin pääsi esille kun joku yritti sen polttaa.

Teosta on korjattu, mutta hiiltyneitä puita kolmikerroksisen tornin pohjakerroksessa edelleen on. Vilks on tehnyt samantapaisia töitä aikaisemminkin. Mutta muita en ole läheltä tai sisältä päässyt tarkastelemaan.

Oleellista teoksessa lienee paikka. Asema seisoo linja-autoaseman viereisellä tyhjällä tontilla. Aseman kohtalosta on keskusteltu, ja mahdollisesti se tullaan purkamaan. Vilks on ollut tästä keskustelusta tietoinen biennaalin useampikertaisena vieraana. Tyhjän tontin ja linja-autoaseman kohtalo ovat nykyrakentamista ajatellen toisiinsa kytketyt. Nyt molemmilla on asemansa.

Haddockin haukkumista aikuisversiot?

Minna Pyhälahti kirjoitti kesäkuun alussa Satunnainen kotuslainen -blogissa tulevan kesän haasteita. Radio Suomen Kielipuolen päiväkirjassa pitäisi kiroilua käsitellä ja hänestä tuntui ettei voimasanat suuhun lainkaan sovi.

Sen sijaan kapteeni Haddockin suuhun ne Pyhälahdenkin mielestä sopivat. Tekemääni Turskatti! Kapteeni Haddockin haukkumat kirjaa hän kirjoituksessaan esitteli.

Kielipuolen päiväkirja on vartin mittainen nopea sanailoittelu. Kielentutkija Vesa Heikkinen, kriitikko ja ylioppilasaineiden sensori Lasse Koskela, kielikouluttaja Minna Pyhälahti ja toimittaja Leena Mattila saavat viiteentoista minuuttiin ahdettua paljon.

Kiroilua käsittelevä jakso Pelastetaan kunnon kiroukset oli ensiesitetty 7. elokuuta. Sosiaalisen median antaman vinkin perusteella osasin ohjelman eilen kuunnella Ylen Areenasta.

Ohjelmassa käsiteltiin muun muassa kiroguru Jari Tammen Kirosanakirjaa, sen avulla haarukoitiin suomen kielen sisältävän ainakin yli viisi tuhatta sadattelusanaa.

Ja nuoriso käyttää vain sitä yhtä välimerkkinä ja kaikkena muunakin.

Kun oli saatu todettua, että hunsvotti on etymologiselta alkuperältään koiran vittu, niin siirryttiin häveliäämmästi sarjakuvien maailmaan, joka ei ollut kaikille keskustelijoille tuttu ja keskustelun tahti oli hyytyä.

Jostakin selkäytimestä eräs mieskeskustelija päätyi möläyttämään, että voisiko Haddockin haukkumista tehdä aikuisversiot?

No, hätäpäissään möläyttelee viisaampikin. Että lastenkirjallisuudessa oikeat kirosanat ovat kielletyt.

Hergéhän teki sarjakuvansa 7-77-vuotiaille, pitäisikö Pertti Rajalalta pyytää selkokieliset versiot 78-vuotiaille ja vanhemmille? Oikeuksienomistaja Moulinsart ei varmasti moiseen suostuisi.

Selkäytimestä noussut parahdus taisi antaa vastauksen siihen miksi nuoriso hokee vain sitä yhtä ja samaa. Kirjallisuudesta ei saa malleja miten voisi sivistyneesti ja sanastoa monipuolistavasti kipujaan ja ahdistuksiaan lieventää.

"Pelastetaan kunnon kiroukset" siis edellyttäisi, että me aikuiset lakkaamme siivoamasta ja siistimästä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Valistusta ja kasvatusta tässäkin asiassa tarvitaan.

Aku Ankan puuttuvat stripit

Aku Ankka päivästä päivään 1942 (Sanomaprint 1992) sanomalehtistrippikokoelmassa on sivulta 16 alkavalla aukeamalla kaksi tyhjää paikkaa. Suomalainen kustantaja valittelee helmikuun ensimmäisen viikon strippien puuttumista ja vetoaa sotaan, amerikkalaiseen kustantajaan ja Akun luonteeseen.

Vuoden 1942 sarjakuvissa on paljon sotaa. Aku kärsii tarvike- ja energiapulasta, yrittää olla toimelias maanpuolustaja, keksiä uusia korvikkeita, turvata kotinsa ja holhokkinsa. Kommelluksitta se ei tietenkään tapahdu.

Miksi siis viikon stripit puuttuvat?

Tähän ja moneen muuhun ankisteja vaivaavaan ongelmaan antaa vastauksen tuore Ankkalinnan Pamaus n:o 23. Timo Ronkainen pohtii esimerkiksi pitkässä artikkelissa alati huononevien Aku Ankka-lehtien ongelmaa.

Uudenvuodenyönä 1969-70 suomalainen tieteen auktoriteetti, akateemikko ja Nobel-voittaja A. I. Virtanen valitteli, että "Aku Ankka huononi" kun kysyttiin päättymässä olleen vuosikymmenen mieleenjääneitä asioita.

Aku Ankan huononemiseen liittyy lukijan ikäkin, mutta Ronkainen 1960-luvun osalta osoittaa tiedemiehen olleen objektiivisesti oikeassa. Syynä yksinkertaisesti oli julkaisutahdin kiivastuminen. Kerran viikossa ilmestyvään lehteen ei joka numeroon Barksia riittänyt. Tanskalaiset tuottajat rekrytoivat piirtäjiksi ja käsikirjoittajiksi tekijöitä, joilla ei ollut riittäviä tietoja perspektiivistä, anatomiasta, mittasuhteista tai oikeastaan muustakaan.

Puuttuvien Ankka-strippien kohtalo selviää toisessa Ronkaisen jutussa. Yhdysvalloissa on jo pidempään kiinnitetty paljon huomiota afroamerikkalaisten ja alkuperäiskansojen kuvauksiin. Stereotypioita kuhisevat vanhat viihdetuotteet ovat tulilinjalla.

Amerikkalainen kustantaja on vetänyt stripit pois jakelusta, koska niissä käsiteltiin intiaaneja. Erheellinen harhaanjohto oli siis Päivästä päivään kokoelman sivuilla.

On vuoden 1942 julkaistuihinkin strippeihin yksi intiaanihahmo livahtanut. Aku hommaa pukuvuokraamosta sulkapäähineen kuultuaan, että autonrenkaita myydään mm. lääkäreille. Pian rengashuollossa onkin asiakkaana poppamies Kalpeanaama.

Selkeästi historiallisina kokoomina myytävistä teoksista ei Ronkaisen mielestä olisi aihetta nykyisiä poliittisen korrektiuden vaatimuksia noudattaa. Sellainen on historian kieltämistä.

Voittamaton Veikko Huovinen

Kesällä ilmestyneen Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian (SKS 2010) ja eilen päättyneiden Oulun kirjamessujen innoittamana Kaleva järjesti lukijakyselyn Pohjois-Suomen parhaasta kirjailijasta. Tulokset paljastettiin eilen, ja voittajaksi selvisi Veikko Huovinen.

Kalevan järjestämä kysely oli poikkeuksellinen. Lehden nettisivulla oli vain kysymys ja vastauslaatikko. Ei valmiita nimiluetteloita, ei kandidaattien esittelyjä, ei johdatteluja. Vain kysymys.

Poikkeuksellinen järjestely juontui Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriasta käydystä keskustelusta. Ketä teoksessa mainittiin, missä laajuudessa kustakin kerrottiin, ketä jätettiin mainitsematta.

Kaikkiaan Kalevan kyselyyn tuli vastauksia 631. Vastausten määrä on suurinpiirtein samaa luokkaa kuin lehden päivittäisten ajankohtaiskysymysten (tänään: Onko sinua kiusattu koulussa?). Pidemmän vastausajan hyöty ilmeisesti katosi valmiideen vaihtoehtojen puutteeseen.

Ykkönen oli siis Veikko Huovinen (90). Toiseksi tuli Kalle Päätalo (83) ja kolmanneksi Jari Tervo (65). Nettilehden kommenteissa jo alkupäässä ihmeteltiin valittujen pohjois-suomalaisuutta: "Huovinen Kainuusta (Itä-Suomea), Tervo Helsingistä ja Päätalo asui ikänsä Tampereella."

Kymmenen parhaan joukossa oli yhtä paljon kuolleita kuin eläviä, miehiä reilusti enemmän kuin naisia (9/1). Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat Suomessa syntyneitä. Eteläisin syntymäpaikka oli Tampere, pohjoisin Kittilä.

Neljänneksi äänestyksessä sijoittui Ari Paulow (51), viidenneksi Riikka Pulkkinen (41). Seuraavat sijat menivät Joni Skiftesvikille (39), Arto Paasilinnalle (28), Timo K. Mukalle (27), Pentti Haanpäälle (26) ja Antti Hyrylle (26).

Tämän pidemmälle ei Kaleva listaustaan jatka. Kertoo toki ääniä saaneita olleen 75, ja ääniä saaneen myös sellaisten kuin Paavo Väyrysen ja Erkki Pulliaisen.

Lukijat ovat käsittäneet kirjallisuuden kovin kapeasti. Kärkikymmenikkö on romaanikirjailijoita. Paulow on dekkaristi, jos se omaksi lajikseen halutaan laskea.

Vähissä ovat kaikki muut. Väyrynen, Pulliainen ja Esko-Juhani Tennilä ovat tietokirjalijoita, mutta he lienevät saaneen äänensä toisilla elämänsaroilla toimimisesta. Tennilä tunnetaan myös runoistaan. Yksittäisen äänen oli saanut toinen runoilija Heli Slunga. Jari Tervon sijoitusta tuskin voi hänen runojensa synnyttämänä pitää.

Novelleistaan tunnettua Rosa Liksomia oli useammalla äänellä muistettu (naisten keskinäisessä kisassa jaetulla toiselle sijalla ollut). Lyhyellä proosalla Skiftesvik aloitti, kuten Huovinen. Molemmat sitä myöhemminkin ovat harjoittaneet.

Kirjallinen julkisuus on pitkään keskittynyt romaaneihin. Siksi kai ei pitkän proosan kirjoittajien ylivaltaa kyselyissä voi yllätyksenä pitää.

Jarmo Saarti: Yksin.

Muutamina viime päivinä on keskusteltu runsaasti sanarunoudesta. Keskustelusta muistui mieleeni Jarmo Saartin kymmenen vuoden takainen novellikokoelma Itsari (sharda 2000). Saartin teoksen kaikki novellit käsittelevät itsemurhaa tekijän näkökulmasta.

Lyhyessä esipuheessa Suomen synkästä sijainnista itsemurhatilastoissa. Saartin novelleja tarjottiin pohdinnan pohjaksi.

Saarti kirjoittaa lyhytnovelleja. Useimmissa selvitetään tekotapaa tai motiivia. Joissakin molempia. Skalpelli, leipäveitsi, naru, haulikko, myrkky, junanrata, auto, tuli, kylmä, pelko, paha olo, velka, pettäminen, harmaus.

Tekotapoja ja motiiveja kuvatessaan Saarti lopulta kirjoittaa novellin, jossa on vain yksi sana.

Yksin.

Novellista on silti luettavissa sekä tekotapa että motiivi suisidaalille.

Yksittain luettuna Yksin-novelli ei avautuisi samalla tavalla kuin osana laajempaa kokonaisuutta.

Jos otamme kuitenkin huomioon kirjallisuudessa sovitut julkaisemis- ja siteeraamistavat, niin Yksin-novellia ei koskaan julkaistaisi ilman tekijä- ja julkaisupaikkatietoja.

Näin ollen Yksin-novelli kokoelmasta irrallaan julkaistaisiin muodossa:

Yksin.

Jarmo Saarti. Itsari.
sharda 2000.

Yhden sanan novelli saa takaisin sisältönsä "pakollisten" oheistietojen kautta.

Näille teokseen varsinaisesti kuulumattomille "oheisteksteillä" on siis yhden sanan novelleissa erittäin suuri merkitys. Analogiaa sanarunon ja "sananovellin" välille ei kuitekaan suoraan voitane tehdä.