Vodkatehtaan tyttö

Eilen illalla DocLoungessa ravintola 45 Specialissa esitettiin Jerzy Sladkowskin Vodka Factory (Vodkafabriken, Ruotsi 2010). DocLoungeja on Oulussa ollut jo muutamia vuosia, mutta vasta nyt ensimmäisen kerran tilaisuuteen pääsin osallistumaan. Elokuvan nimen perusteella ajattelin, että filmi olisi mitä sopivin ravintolaympäristöön. Mutta perehtyminen esittelyyn olisi auttanut orientoitumaan toisin.

Sladkowskin elokuvan nimi ei ollut harhaanjohtava, kyse oli venäläisen pikkukaupungin vodkatehtaasta, jossa pullotuslinjalla työskenteli yksinhuoltajaäiti Valja. Reilun kahdenkymmenen ikäisellä liukuhihnatyöntekijällä oli suuria unelmia. Hän tahtoi näyttelijäksi Moskovaan.

Valja opiskeli draamaa yksityistunneilla ja kävi tanssiharjoituksissa. Välillä piti elämää puida kaljapullon ja vodkalasin ääressä ystävien kanssa. Kuvia otettiin portfoliota varten. Liukuhihnan vanhemmat rouvat yrittävät puhua Valjalle järkeä, ei tuollaisella ujolla ja varautuneella ihmisellä ole asiaa näyttämöille. Opettaja on taitava pedagogi, muttei hänkään mahdottomiin pysty.

Työ, oppitunnit, harjoitukset ja vapaa-aika ei jätä juuri aikaa lapselle. Noin viisivuotias poika on naapureilla, mutta pääasiassa mummolla, linja-auton rahastajalla. Yksinhuoltajana hän Valjan oli kasvattanut. Hän yritti elvyttää nuoruudenrakkauttaan, mutta lapsenlapsi tuli väliin.

Juuri kun draaman tunneilla aletaan saada alustavaa läpimurtoa näyttelijänä olemiseen, Valja päättää lähteä. Liftillä Moskovaan, vajaan tuhannen kilometrin päähän. Vastoin kaikkia varoituksia.

Oikein koskettava elokuva lähtemisestä ja arjesta pakenemisesta. Eikä ravintolasali ollut hassumpi paikka sitä katsoa. Kaiuttimien sijoittelu ei ollut tehty valkokangasta ajatellen, joten ääni tuntui kuuluvan väärästä suunnasta. Sai kuvan rauhassa katsoa, ravintolan vilkkain asiakaspiikki sijoittuu keskiyön jälkeiseen aikaan.



* DocLounge Oulu

Juri Gagarin - 1961 - Юрий Гагарин

Juri Gagarin - ensimmäinen avaruuslentäjä

Vedet liikkeellä

Valokuvatorstai: 202. haaste heijastuksia

Ben Hur ja muita seikkailuja

Tänään 1827 syntyi Lewis (Lew) Wallace (k. 1905), yhdysvaltalainen kenraali, diplomaatti ja kirjailija. Parhaiten Wallace tunnetaan Yhdysvaltain sisällissodan aikuisista manöövereistaan ja romaanistaan Ben Hur (1880). Yhdysvaltain suurlähettiläänä Wallace oli Konstantinopolissa (1881-1885).

Ben Hur oli aikansa menestysromaani. Wallace sai osin Raamattuun pohjautuvalla kerronnallaan lukevan yleisön lumoihinsa, ja myyntiluvut olivat huikeat. Ben Hurin myyntiluvut ohittivat pian siihen asti menestyneimmän Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tuvan (1852) ja säilytti asemansa aina Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) ilmestymiseen saakka.

Kerronta ei vedonnut ainoastaan nuorisoon ja tavalliseen kansaan. Paavi Leo XIII (1810-1903, paavina vuodesta 1878) antoi teokselle julkisen hyväksyntänsä.

Suomeksi Ben Hur - kertomus Kristuksen ajoilta ilmestyi 1889. Sen suomensi Aatto S., eli Aatto Suppanen (1855-1898), yksi WSOY:n luottokääntäjistä. Stowen Setä Tuomon tupakin ilmestyi Suppasen suomentamana.

Suppasen Ben Hur suomennos on kelvannut käyttöön pitkän aikaa. Kansallisbibliografian mukaan viimeisin painos on vuodelta 1985. Tosin tätä yhdeksättä painosta varten Paula Pesonen oli tarkastanut ja toimittanut käännöstä.

Uuteen eloon Wallacen romaanin herätti MGM:n, Charlton Hestonin tähdittämä suurelokuva Ben Hur (1959). Tarina oli filmattu jo kaksi kertaa aikasemminkin, ensimmäisen kerran jo 1907. Tämän elokuvan televisioesitykset Suomessa lienevät innoittaneet kustantajan uusintapainoksiin 1970- ja 1980-luvuilla.

Lew Wallacen vaiheita seurattiin suomalaisissa lehdissä. Esimerkiksi Helsingissä julkaistu sanomalehti Suomen Kansa kirjoitti kesäkuussa 1901 kuulumisista seuraavasti:

— Lew Wallacesta „Ben Hurin" tekijästä esittää eräs englantilainen lehti muutamia hauskoja elämäkerrallisia tietoja. Muun muassa oli Wallace Turkin sulttaanin suosiossa. Sulttaani välistä lähetti keskellä yötä noutamaan luokseen tätä kirjailijaa, jonka paras teos liikkuu Kristuksen aikuisissa oloissa. Wallace oli näet Yhdysvaltain ministerinä Konstantinoopolissa ja oli terävyydellään niin lumonnut Turkin hallitsijan, että tämä kohteli häntä kuin parasta neuvonantajaansa. Joskus viipyi ameriikkalainen kenraali viikottain sulttaanin palatsissa.

Täta nykyä elää Wallace komeassa, moskeamaisessa asunnossa Indianassa. Hän elää siellä kirjaillen ja hautoen omia tuumiansa. Kun häneltä muudan kävijä kysyi, mitä hän ajatteli kirjallisuuden tulevaisuudesta, sanoi hän työn tulevan siksi aiheeksi, jota tulevaisuuden draama tulisi käsittelemään. Nykyajan runoutta ei Wallace korkealle arvosta. Hän sanoo sitä pelkäksi adjektiivien runoudeksi. Runouden salaisuutena hänen mielestään on: suuret ajatukset lausuttuina yksinkertaisin sanoin.

Tulevaisuutta ei Wallace suinkaan ajattele valtiollisessa suhteessa rauhan ajaksi „alkavan vuosisadan kuluessa saavat vielä Ameriikan Yhdysvallatkin taistella olemassa olostaan", ennustaa hän.

Suomen Kansa 15.6.1901

Kaunokirjallisia ohjelmanjulistuksia

Historialliseen sanomalehtikirjastoon on alkuvuonna lisätty 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmestyneitä lehtiä. Muutamat tuolla vuosikymmenellä aloittaneet lehdet ovat omaa linjaansa ja tavoitteitaan tuoneet lukijoiden tietoon myös kaunokirjallisesti. Yksi monista Matti Kurikan lehdistä, Elämä (1905-1907), kertoi omista lähtökohdistaan novellilla Kuvanveistäjä.

Toinen kaunokirjallisen ohjelman julistuksen tehnyt lehti oli Sortavalassa julkaistu Omahinen. Lehteä kustansi Konstantin Kononov, ja se ilmestyi marraskuusta 1909 joulukuulle 1910. Siis vuosikerran verran, 1909 julkaistiin vain muutama näytenumero.

Omahinen irtisanoutui näyttävästi kaikesta puoluepolitiikasta. Puolueet toivat lehden mukaan yhteiskuntaelämään vain harmia ja riitoja, tätä todisteltiin monin eri tavoin. Vedottiin muun muassa kansallisfilosofi J. V. Snellmaniin, joka kirjoitti esimerkiksi valtiollisen kiihkoilun epäedullisesta vaikutuksesta nuorison henkiseen kasvuun.

Puolueista riippumaton ei kuitenkaan tuolloinkaan tarkoittanut poliittisesti riippumatonta. Kononovilla oli selkeä, ääneenlausuttu tavoite. Kononov ja Omahinen halusivat saada raja-karjalaiset pitämään itseään suomalaisina.

Kohderyhmänä oli tavallinen kansa, se alaotsakkeessa "lukemista rajan rahvaalle" tuotiin julki.

Lehden mukaan monet Sortavalan seudun karjalaisista pitivät itseään venäläisinä. Perusteena tähän oli uskonto, ortodoksisuus yhdisti keisarikunnan suurimpaan kansaan. Luterilaisuus yhteisestä äidinkielestä huolimatta tuntui vieraalta.

Tätä "väärinkäsitystä" Omahinen pyrki oikomaan. Kieli yhdisti, ei uskonto.

Kaunokirjallisesti asiaa pyrittiin osoittamaan Santeri Jehkosen kirjoittamalla novellilla Sirpikkäissä.

Isäntä Petrisen oli täydellisesti samaa mieltä ja lisäsi vaan, että niillä kulkijoilla on aina „Suomi” kaikkikaikessa. „Suomi, Suomi, — ja vieläpä sanovat meitäkin suomalaisiksi!”

Valistuksella Petrisen isännänkin pää saatiin käännettyä, hitaasti:

Uskonnosta huolimatta ovat venäläiset venäläisiä, eikä kreikkalaisia, vaikka heidän uskontonsa on sieltä kotoisin. Toisaalta taas eivät ruotsalaiset ole koskaan suomalaisia, eivät myöskään saksalaiset ruotsalaisia, vaikka heillä kaikilla on sama uskonto. Sentähden eivät nämä rajaseudun suomalaisetkaan ole venäläisiä, vaikka heillä onkin sama uskonto kuin venäläisillä.

Kun tämä ei vielä täysin vakuutukseksi kylän isännille riittänyt, niin viittaus veroihin, päivätöihin ja sotiin sai käsitykset lopulta muutettua.

"Suomalaistamisessa" Omahisen vaikutus lienee jäänyt marginaaliseksi. Suurempi vaikutus oli Sortavalan seminaarin (1880-1940) opettajankoulutuksella.




* Santeri Jehkonen: Sirpikkäissä. Jatkokertomuksia.