Voimakas poika Benjamin

Peyo
Benjamin
Otava 2017


Otava on aloittanut uuden NonStop-kirjasarjan. Siinä on julkaistu muutama teos, joista ensimmäisenä sain käsiini Peyon Benjaminin. Nämä NonStop-kirjat lienevät idealtaan osin samanlaisia kuin 50 vuotta vanhojen Mitä Missä Milloin -kirjojen uusintapainokset, viisikymppisissä miehissä on paljon sarjakuvien lukijoita ja vielä enemmän niitä, jotka lapsena 70-luvulla lukivat innokkaina Ruutu- ja NonStop-lehtiä. Lapsuuden suosikit saavat kaivamaan maksukortin lompakosta, ainakin kustantajan toiveissa.

Suuri osa suomennetuista sarjakuvista tehdään kansainvälisinä yhteispainatuksina. Kotimaisten kustantajien julkaisupäätökset ja -tahti määräytyvät siis ylikansallisesti. Benjaminin suhteen Otava näyttää heränneen hieman jälkijunassa. Benjaminin kaikkien seikkailujen kirjasarja on aloitettu jo aikaisemmin, viime vuoden lopulla suomeksi tullut kirja on integraalisarjan toinen osa. Se sisältää kolme albumia, jotka julkaistiin alkujaan vuosina 1968-1973. Kaikki kolme on julkaistu Ruuduissa ja NonStopissa. Ensimmäistä osaa tuskin nähdään suomeksi. Sen sisältämät kolme tarinaa pitää edelleen lukea Ruuduista.

Benjaminia en muista lukeneeni vuosikymmeniin, ja paluu yhteen lapsuuden suosikkisarjaan jännitti. Lapsena miellyttäneet sarjat kun eivät aina aikuisena miellytä. Pelko Benjaminin suhteen oli turha, kyseessä oli edelleenkin laadukasta ranskalais-belgialaista sarjakuvaa, jonka tarina rullasi vetävästi.

En ole tainnut koskaan aikaisemmin kiinnittää huomiota siihen, että Benjamin oli Francois Waltheryn (s. 1946) piirtämä sarjakuva. Peyo (Pierre Culliford), jonka nimissä sarja kulkee, oli käsikirjoittaja. Hyvin kiireistä Peyoa käsikirjoituksissa avusti Gos (Roland Goossens). Ranskalaisessa Spiroussa 1968 ilmestyneessä Bruno-enossa Waltheryn viiva ei ole vielä siinä loistossaan, johon se myöhemmin kehittyi. Sirkus Bodonissa (1969-70) siitä on jo useampia välähdyksiä ja Lady D’Olofinassa (1972) se on jo kehittynyt tunnistettavaan muotoon.

Teoksen johdantoartikkelista käy ilmi, että Walthery ei ollut iällä pilattu kun hän syyskuussa 1963 aloitti Peyon oppipoikana. Omaleimaiseksi mestaripiirtäjäksi hän siis kehittyi alle kymmenessä vuodessa. Waltherylle kävi Peyon kodin palvelijanhuoneesta tehdyssä studiossa selväksi, että hämäävän yksinkertaisen viivan tekeminen oli kovan työn ja tuskan takana.

Niilo Pielisestä tuttu johtaja Pappenskiöld vieraili Benjaminissa.

Benjamin on pieni poika, jolla on valtavat voimat. Niihin ei kovin moni tunnu uskovan, vaikka Benjamin niistä useinkin puhuu. Voimat katosivat sankarin saadessa nuhan, ja tällä seikalla tarinoihin saatiin jännitettä. 

Sarjakuvaa on tehty näihin aikoihin saakka. Pidempi tauko Benjaminin tekemisessä oli 1978-1993. Maailmalla on tekeillä albumeista viisiosainen kovakantisten kirjojen sarja. Jos kauppa käy, niin näemme varmaan muitakin osia suomeksi.

Tylsät vaalivalvojaiset

Vaalivalvojaisjännitys jäi eilen hyvin lyhyeksi. Jo kahdeksalta ennakkoäänien perusteella tulos oli selvä. Sauli Niinistö jatkaa kuusi vuotta virassa. Kaikki ehdokkaat tuntuivat olevan tyytyväisiä tulokseen, koska saivat kampanjoissaan tuotua esille itselleen tärkeitä asioita. Niinistö oli liikuttunut tuloksesta.

Tämän vaalin voittajiin lukeutuivat myös galluppien tekijät. Lopputulos tuli ennustetuksi hyvin tarkasti.

Selvä tulos laski hieman äänestysprosenttia, se jäi karvan verran alle 70 prosentin. Presidentinvaaleissa tavallisesti on päästy sen yli, muissa vaaleissa ei niinkään.

Niinistön valintaa vastustaneet tuntuivat iloitsevan siitä, että äänestysprosentti jäi hieman alhaisemmaksi. Jokin ilonaihe heillekin.

Hyvä jos kaikki ovat tyytyväisiä.

Vainojen uhrien muistopäivä

Tänään vietetään kansainvälistä holokaustin muistopäivää, suomalaisittain vainojen uhrien muistopäivää. Sitä on vietetty 1940-luvulta lähtien, virallisen aseman Euroopan Unionissa se sai 1995 ja Suomessa 2002. Tänään 1945 vapautettiin Puolassa sijainneelle Auschwitzin keskitysleirille kootut ihmiset. Tänään varmaan sopii muistaa myös Suomen sisällissodan jälkeisillä leireillä menehtyneitä.

Puolan parlamentissa on käsittelyssä laki, joka kieltäisi esittämästä Auschwitzia puolalaisena keskitysleirinä. Eilen parlamentin alahuone hyväksyi lain ja se etenee jatkokäsittelyyn. Toki keskitysleiri oli saksalaisten perustama ja ylläpitämä, ja se sijaitsi miehitetyssä maassa. Lain tarvetta on vaikea ymmärtää Suomesta katsoen.

Puolalaiset ovat sota-ajan kuvauksissa esitetty monenlaisessa valossa. Art Spiegelman kuuluissa Mausissa piirsi puolalaiset sioiksi. Juutalaiset olivat hiiriä, saksalaiset kissoja ja esimerkiksi ruotsalaiset poroja.

Juutalaisten näkökulmasta tehdyssä Mausissa sioilla on monenlaisia rooleja. Yksiselitteisesti hiiret eivät niihin voineet luottaa, osa käytti hyväkseen vielä heikommassa asemassa olevia, osa myötäili kissoja ja osa auttoi. Tarvittaessa hiiret saattoivat esiintyä sikanaamareissa ja huijata kissoja.

Neuvostoliiton romahtamisen ja kommunistisen järjestelmän purkamisen myötä omistussuhteet ovat mietityttäneet Puolassakin. Juutalaiset omistivat maata ja kiinteistöjä, jotka siirtyivät puhdistusten aikana puolalaisiin käsiin. Juutalaisten katoaminen toi monelle taloudellista hyötyä. Kun yksityisomaisuutta on luotu uudelleen, niin se on herättänyt kysymyksiä kenelle maat ja mannut kuuluisivat.

Puolan suunniteltu lainsäädäntö saattaa liittyä tähän keskusteluun. Monin kohdin seuraussuhteet asiaa tarkemmin tuntemattomilta saattavat näyttää epäilyttäviltä. Mutta ei puhumisen rajoittaminen hälvennä tällaisia epäilyksiä. Ainoastaan puhuminen ja selvittäminen hälventää.

Hajamietteitä sadan vuoden takaa

Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu, kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka uudenlaista valtiollista ajattelua.

Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.

Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu — niin pian kuin suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa suoritettavat omin voimin — jotakin sentapaista lausahtivat sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että veri sittenkin oli vettä sakeampi.

Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin, jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä, itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.

Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä, kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula, heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi, kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin — noin vain kaikkein lievimmin sanoen.

Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni vallan varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään, harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä; että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen, että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme — myöskin omasta itsestään.

Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri, kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava, olenko liikaa?" — silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli, elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä olet liikaa. Leipä loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja … olet sanonut tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme, tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä, saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä … niinpähän niinkin, kuomaseni … kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä … koetan hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" — "Niin, ky-kyllä minä —"

Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi ehkä sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja vieras olisi ehkä lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän poistettavaksemme.


Näin alkaa Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta. Kirjoitus on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 27.1.1918 ja avaa päiväkirjamaisen teoksen.

Sadan vuoden takaisia tapahtumia voi siis seurata Ahon näkökulmasta kirjan avulla. Hajamietteet on luettavissa myös netissä.



* Juhani Aho. Hajamietteitä kapinaviikoilta I. PG

Usko kaivosviranomaisiin on mennyt

Tänään on julkistettu Jyväskylän ylopistossa tehty tutkimus suomalaisten asenteista kaivostoimintaa ja oheistoimintoja kohtaan. Suuri osa suomalaisista pitää kaivoksia tärkeinä työnantajina ja niitä osana suomalaista teollisuutta, mutta usko toimintaa ohjaaviin viranomaisiin on mennyt.

Tutkimuksen tiedotteen mukaan jopa 54 prosenttia vastaajista ei suhtaudu luottavaisesti siihen, että kaivostoimintaan liittyvällä ympäristölainsäädännöllä pystytään ehkäisemään toiminnan ympäristö- ja terveyshaittoja. Vastaavasti ympäristölainsäädäntöön ympäristö- ja terveyshaittojen ehkäisemisessä luottaa jonkin verran 29 prosenttia vastaajista.

”Tulokset ovat hyvin samanlaisia kuin aiemmassa vuoden 2012 kyselytutkimuksessa. Myös nyt luottamus viranomaisiin kaivostoiminnan ympäristövaikutusten valvonnassa sekä luottamus ympäristölainsäädäntöön kaivostoiminnan ympäristö- ja terveysvaikutusten ehkäisemisessä on huolestuttavan matalaa”, toteaa Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Tapio Litmanen.

Tutkijoiden mielestä on kuitenkin huomattava, että kaivostoiminnan yleinen hyväksyntä on kohtalaista. Vastaajista runsas 40 prosenttia hyväksyy kaivostoiminnan varauksin ja 40 prosenttia vastaajista antaa kaivostoiminnalle tätä vahvemman hyväksynnän.

”Erityisesti perusmetallien, jalometallien ja teollisuusmineraalien louhinnan hyväksyntä on yleisesti melko vahvaa. Sen sijaan uraanin louhinta on vähiten hyväksyttyä”, kertoo tutkija Tuija Jartti.

Kyselytutkimuksessa luotetuimmaksi alaan liittyväksi toimijaryhmäksi miellettiin kansalaisjärjestöt. Toiseksi luotetuimmiksi toimijaryhmäksi miellettiin valtion hallinto ja kunnallishallinto ja vähiten luotetuksi kaivosteollisuus. Luottamus eri toimijoihin on kuitenkin melko matalaa.

Tutkimustekstissä mainitaan Talvivaara kaksi kertaa. Sen todetaan hallinneen suomalaista keskustelua kaivoksista, ja siten on luultavimmin syy nihkeään luottamukseen viranomaisia kohtaan.