Okkosen Suomalaista gotiikkaa

Valvegalleriassa Oulussa on esillä Joensuun vaihtonäyttely, vastaavasti pohjoispohjalaisia taiteilijoita on esillä Joensuussa Taidekeskus Ahjossa. Vaihtonäyttelyyn sisäänastuessa ensimmäisenä katse kiinnittyy Anssi Mikael Okkosen Suomalaiseen gotiikkaan (lyijykynä kartongille, 2008).

Teosta ei ole ripustettu ensimmäiseksi nähtäväksi sisääntulossa. Mutta sen tuttu asetelma ja aihe saavat katseen kiinnittymään siihen ensimmäisessä yleissilmäyksessä.

Suomalaista gotiikkaa on pohjoiskarjalaistettu toisinto kuulusta Grant Woodin (1891-1942) Amerikkalaisesta gotiikasta (öljy eristyslevylle, 1930).

Okkosen työ kuuluu osana hänen Impivaara-sarjaansa. Valvegalleriassa töitä sarjasta on esillä kolme, jokainen tarkka piirros maallemuuttajan näkemästä ja kokemasta.

Grantin työn lähtökohtana kerrotaan olleen taustalla näkyvän rakennuksen ullakon ikkuna. Vasta sen jälkeen hän on miettinyt millaisia ihmisiä tuossa talossa asuu.

Samanlaisen kuvittelisin Okkosen työn lähtökohdan olleen.

Kieli on virus

"Emme ole täällä pitääksemme yllä tätä epäoikeudenmukaisuusshowta" siteerasi eilen illalla Jukka Ylisuvanto William S. Burroughsia, ja jatkoi: "vaan pysäyttääksemme sen juuri ennen Novaa". Kieli on yksi keskeinen osa tätä irvokasta näytelmää, ja siksi kieleen on lisättävä satunnaisia elementtejä ettei se ennaltamäärittelisi maailmankuvaamme.

Vihreä puolue, jota ei tule sotkea valtiopäivillä istuvaan Vihreään liittoon, on ainakin viime syksystä alkaen järjestänyt Oulussa ravintolavalistusiltamia. Samalla konseptilla, kuten puolueen koulutus- ja valitustehtäviä hoitava Ville Rantanen erään oman luentonsa yhteydessä kertoi, puolue toimii useilla eri paikkakunnilla ympäri Suomen.

Olen käynyt tilaisuuksia seuraamassa, ajatus uusien tiedonmurusien saamisesta muutaman oluen nauttimisen ohessa on viehättänyt. Mieleen on tullut sosialidemokratian varhaisvuodet Suomessa, sata vuotta sitten SDP:n luennoitsijat ja puhujat pitivät vuodessa yli kymmenentuhatta valistusiltamaa, mitä moninaisimmista aiheista ja avarasti maailmaa uusin silmin tarkastellen.

Jotain samaa henkeä on näissä Vihreän puolueen iltamissa, vaikka puhujat ja esiintyjät suurimmaksi osaksi eivät virallisesti järjestäytymättömään puolueeseen kuulukaan. Esitellään ja puhutaan erilaisista tavoista ajatella ja lähestyä maailmaa ja yhteiskuntaa.

Eilen puhujana oli siis Jukka Ylisuvanto, ja alustuksen otsikkona William S. Burroughs - Ohjelmallista fiktiota. Lingvistiikan opiskelija Ylisuvanto aloitti Burroughsin käsityksillä kielestä, jotka tietysti heti pureutuvat yhteiskunnan rakenteisiin. Englannin kieli pitää sisässään kaikki patriarkaaliset valtarakenteet, jotka olisi rikottava.

Tätä tuotannossaan Burroughs yritti ja toteutti. Jos yksilöllä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa kohtaloonsa, kuten meille uskotellaan, niin kenellä? Ylisuvanto kertoi Burroughsin kuvaamista "johtokunnasta" ja "heistä", abstraktin koneiston nostattamista persoonattomista päättäjistä, jotka eivät voi päättää mistään mitään.

Kun Ylisuvanto kertoi myös Burroughsin 1960-luvulla näkemästä mediavyörytyksestä, turruttamisesta, siitä miten ihmiset alistavat itse itsensä osaksi markkinoiden rattaita.

Koko evoluution potentiaali jää tällaisessa hyödyntämättä, kun ihmisten erilaisuutta ja moninaisuutta ei hyväksytä. Kaikki keskittyy vain hyväksikäyttämiseen ja voitontavoitteluun.

Ylisuvanto näki Burroughsin vaikean persoonallisuuden ja kohauttamisen halun takaa myös ihmisen, joka oli miettinyt ratkaisua maailman ongelmiin. Vaikeahan sitä vihollisen välineillä on julki tuoda. Mutta jos löytyisi yhdistäviä myyttejä, jotka fiktion muodossa tulisivat uskonnon korvikkeeksi? Sellaisia mahdollisia Burroughs on kirjoihinsa koonnut.

Ehkä nykykehityksen ehtisi nippanappa uusille raiteille saada ennen Novaa, lopullista katastrofia, vaikka Burroughs ei sellaisia positiivisia tulevaisuuden kuvia lupailekaan.

Professori Itikainen, sata vuotta

Tänään alkavat suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlallisuudet. Kansalliskirjastossa avautuu Rymyä, raikua ja ärräpäitä –näyttely, jossa esitellään kotimaisen sarjakuvan helmiä vuosien varrelta. Sarjakuvalle on luvassa positiivista mediajulkisuutta, esimerkiksi Yle Radio1:n Kultakuumeessa puhutaan sarjakuvasta.

Suomalaisen sarjakuvan historia on monin osin vielä kirjoittamatta. Aikoinaan sarjakuvan syntyajankohdaksi valittiin Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusmatka (WSOY 1911), joka kieltämättä onkin ensimmäinen julkaistu albumi, suomalaisen tekemä sarjakuvakirja.

Kiinnostus sarjakuvan historiaan syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, jolloin tiettävästi eräässä seminaarissa sarjakuvan syntyajaksi haarukoitiin vuosi 1896 ja ensimmäiseksi sarjakuvaksi Outcaultin The Yellow Kid (Keltainen kakara). Synnyn määrittelyyn vaikutti samanaikainen kiinnostuksen kasvu elokuvan historiaan, nämä kaksi taiteenlajia haluttiin nähdä syntyneen samoista perusteista.

Sittemmin on paljastunut, että Keltaisen kakaran seikkailut alkoivat jo 1894, mutta asetetusta syntyvuodesta pidettiin kiinni selittämällä sarjakuvan synnyn perustuvan puhekuplien käyttöön. Niitä Outcault ei pariin ensimmäiseen vuoteen sarjaansa piirtänyt, vaan kakaran sanomiset oli hänen paitaansa kirjoitetut.

Kun maailman sarjakuvan syntyajankohta oli määritelty, oli luonnollista ajoittaa myös suomalaisen sarjakuvan synty. Ilmari Vainion ja Professori Itikaisen tutkimusretken valinta tähän tarkoitukseen oli onnistunut.

Juhlavuoden kunniaksi Itikaisen tutkimusretki on julkaistu uudelleen, Juhani Tolvasen esipuheella ja muutamin muin lisäkkein. Kuten Anto Leikola vuonna 1997 Vainion sarjakuvasta kirjoitti, "tarinan absurdius viehättää nykylukijaakin". (juttu on myös netissä)

Maailman Matti oli yksi lyhyen aikaa ilmestyneistä
pilalehdistä, jossa saatettiin sarjakuvaa julkaista.

Aikaisemmissakin suomalaisissa pilalehdissä on sarjakuvia, esimerkiksi Matti Meikäläisessä 1885 ja Weitikassa 1872, vieläkin aikaisemmin EOS-lastenlehdessä. Näiden tekijöiden ja alkuperän tunnistus on vielä kesken. Ehkä juhlavuonna paljastuksia saanemme?

Sarjakuvan syntyajankohdat eivät ole kestäneet aikaa. Sarjakuvan satavuotisjuhliin 1996 Angoulemeen ranskalaiset toivat näyttävästi esille sveitsiläisen Rodolphe Töpfferin (1799-1846), joka teki monia merkittäviä ja laajalle (kopioina) levinneitä sarjakuvia.

Suomalaisessakin sarjakuvassa oli tapahtunut aikaisemmin. Ainakin pilalehti Tuulispäässä oli jo 1908 Heino Aspelinin Väkevämies. (Timo Ronkainen: Suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlat menivät jo!)

Kiinnostus sarjakuvan historiaan onkin osoittanut, ettei elokuva ole lopulta sarjakuvan oikea kumppani. Nykysarjakuvasta on hahmotettavissa selkeä linja aina esihistorian luolamaalauksiin saakka. Sarjakuva rinnastuu siis klassisiin taiteisiin, joiden syntyaikaa ei voida määritellä.

Luolien seinistä nykypäivään sarjakuva on tarvinnut monia erilaisia julkaisualustoja: seiniä, mosaiikkeja, ikkunamaalauksia, seinävaatteita...

Sanomalehdillä oli 1800-luvulla merkittävä rooli sarjakuvan julkituomisessa. Töpffer julkaisi teoksensa autografioina, tekniikalla, joka oli kallis ja mahdollisti vain pienet painokset. Tuohon aikaan ei kuitenkaan käsinpiirretyn ja kirjoitetun massalevitykseen ollut muuta mahdollisuutta. Töpfferin työt tulivat tunnetuiksi painolaatoille kaiverrettuina, sellainen on esimerkiksi Minervan 2007 julkaisema Herra Koipeliini.

Tekniikka asetti rajoja ilmaisulle ja levitykselle, mutta 1800-luvun lopulla painotapojen kehittyessa sarjakuva pääsi esille sille kuuluvalla tavalla. Tekijän paperille tekemällä.

Paljon onnea Itikainen! Anto Leikola kirjoitti sarjakuvasta niin mainiosti, että kehotan siirtymään lukemaan hänen juttuaan.



* Anto Leikola. Professori Itikaisen tutkimusretki. Yliopisto 1/1997. (kehujen jälkeen on huomautettava, että Leikolan tietolähteen eivät ole tienneet Vainion julkaisseen 1912 tieteissarjakuvakirjan Jorva ja Tannu ennenmuinoin (Kirja 1912), kansallisbibliografiakaan sitä ei Vainion tekemäksi tiedä, koska teos on julkaistu nimimerkillä Il-o.)

Roi Vaaran lumipallokauppa

Yle TV1 esitti eilen Uudessa kinossa Roi Vaaran lyhytelokuvan Snow Business (2009). Kymmenminuuttisessa kuvataan performanssitaiteilijan liikeidean tuotantoketjua. Kerätään lunta, kuljetetaan se torille ja pyöritellään palloiksi. Ja aloitetaan torikauppa: "Tuoreita lumipalloja, 30 senttiä kappale!"

Vaaran taide on usein yksinkertaista ja pelkistettyä. Lumipallokauppaa ajatuksena on useakin varmaan pyöritellyt, mutta toteuttamatta se lienee kaikilta muilta jäänyt.

Snow business esittelee idean, mutta ei jää seuraamaan miten kauppa Kuopion torilla käy. Jo ennen myyntipöydän pystytystä jotkut velmut oivaltavat mistä on kyse, ja ohikulkiessaan tiedustelevat miten kauppa käy.

Sunnuntaina Yle Radio1:ssä viikon taiteilijana haastateltu Vaara selvitti kaupan sujumista. Yksi pallo maksoi siis kolmekymmentä senttiä, koko pöydällisen sai kahdella eurolla.

Vaara oli useampaankin kertaan saanut koko pöydän tyhjäksi, mutta arveli ettei lumikaupalla voitolle pääsisi, koska toripaikasta pitäisi vuokraa maksaa.

Snow business herätti monenlaisia kaupallisia kysymyksiä. Jos joku oikeasti alkaisi lumipalloja kaupitella, saisiko kauppias kerätä myytävän lumen mistä tahansa? Millaisia vaatimuksia terveystarkastajat kaupalle asettaisivat? Paljonko myytävältä lumelta perittäisiin arvonlisäveroa? Saisiko lunta myydä alle kolmevuotiaille? Millaisia tuotantotukia maantalousyrittäjät tarvitsisivat lumen kaupalliseen höydyntämiseen?

Uusi ala laittaisi vipinää päättäviin monissa virastoissa.

Snow business herätti myös kysymyksen, että kuinka moni meille myytävä ja ostamamme tuote jo on lumen kaltainen?

* Snow business. Yle areena.
* Viikon taiteilija: Performanssitaiteilija Roi Vaara. Yle areena.

Marina Zenovich Polanskin jutun kimpussa

Puolustusasianajaja Douglas Dalton ja syytetty
Roman Polanski Santa Monican oikeustalolla 1977

Sunnuntai-iltapäivän rauhassa katsoimme Marina Zenovichin parin vuoden takaisen dokumentin Roman Polanski: Wanted and Desired (USA/Iso-Britannia 2008). Suomessa elokuva sai ensi-illan vuosi sitten DocPoint-festivaaleilla, sen jälkeen Cinema Mondo on levittänyt dokkaria DVD:nä. Dokumentti olisi Suomessa jäänyt varmaankin levittämättä ja esittämättä jollei Polanskia olisi pidätetty Sveitsissä syyskuussa 2009 Yhdysvaltain kansainvälisen pidätysmääräyksen perusteella.

Marina Zenovich on dokumenttiinsa haastatellut lähes kaikkia elossa olevia Polanskin vuoden 1977 raiskausoikeudenkäynnin osapuolia. Polanski itse on äänessä vain arkistonauhoilla, mutta Zenovich on jututtanut esimerkiksi uhria, syyttäjää, useita asiaa tutkinutta poliisia ja puolustusasianajajaa.

Polanskin tekoa ei puolustella tai selitellä parhain päin. Kaiken järjen mukaan Polanski olisi saanut 1977 silloisten säädösten mukaisen ehdonalaisen tuomion ja olisi karkoitettu ulkomaalaisena maasta.

Zenovich on kertonut kiinnostuneensa tapauksesta Roman Polanskin saatua Oscarin elokuvastaan Pianisti vuonna 2002. Polanski ei ollut noutamassa palkintoa, ja sen jakaja Harrison Ford totesi mystisesti jakajan itsensä ottavan palkinnon vastaan ja toimittavan sen ohjaajalle.

Zenovichille paljastui Polanskin keskeneräinen oikeusjuttu. Ja että Polanski oli edelleen Yhdysvalloissa etsintäkuulutettu. Maailmankuulu ohjaaja oli paennut maasta vain hetki ennen tuomion julistamista.

Zenovichin haastatteluissa paljastuu varsin erikoinen oikeustapaus. Santa Monican tuomari Lawrence Rittenband oli saanut jutun omasta halustaan, hän oli ennen Polanskin tapaustakin istunut julkkiksien oikeusasioita, muun muassa Elviksen ja Priscillan avioeron.

Tapaus alkoi oikeudessa kuin mikä tahansa muukin juttu. Polanski kiinnosti mediaa suuresti, olihan hänen kuulun näyttelijävaimonsa Sharon Taten surmanneet vielä kuuluisamman sarjamurhaajan Charles Mansonin seuraajat.

Oikeusjutusta kasvoi pian maailmanlaajuinen mediaspektaakkeli. Tuomari joutui julkisuuden pauloihin, unohti uhrin ja tuomittavan oikeudet ja piti näytösistuntoja, joiden vuorosanat hän oli etukäteen sopinut puolustajan ja syyttäjän kanssa. Myös syyttäjä ja eräs poliiseista dokumentissa kertovat tuomarin eettisiä koodeja vastaan.

Rittenband halusi tuomita linnaan, muttei uskaltanut kuitenkaan Polanskin murhaamisen pelossa niin tehdä. Hän määräsikin vastoin kaikkia lakeja ja asetuksia Polanskin toistamiseen psykologiseen tutkimukseen, tällä kertaa vankilassa tehtävään ja jonka piti kestää 90 päivää.

Varsinainen soppa saatiin aikaiseksi kun 90 päivän tutkimus kestikin vain 42 päivää. Lisäksi Rittenbandia piinasivat Polanskista Saksassa Oktoberfestilla otetut kuvat sikari kädessä nuorten naisten keskellä. Tuomari oli raivoissaan ja janosi kostoa. Tosin syyttäjäkin olisi voinut kertoa, ettei "90 päivän tutkimus" yleensäkään kestänyt koko aikaa. Oktoberfestiin Polanskin oli vienyt elokuvanteko, ei juhlinta.

Ennen kuulumattomille vesille mentiin, kun tuomari Rittenband piti lehdistötilaisuuden tulevasta tuomioluvusta. Puolustusasianajaja syyttäjän tukemana pyysi tuomarin vaihtamista, ja pyyntöön suostuttiinkin. Eläessään Rittenband ei myöntänyt tehneensä mitään väärin.

Tässä välissä Roman Polanski katsoi parhaaksi poistua maasta. Arvaamaton tuomari olisi voinut tuomita hänet jopa viideksikymmeneksi vuodeksi selliin.

Zenovichin dokumentti nosti Polanskin jutun uudelleen esille. Elokuvan lopussa lyhyesti kerrotaan, että 2008 Polanskille tarjottiin mahdollisuutta tulla tuomittavaksi ilman vankeusrangaistuksen pelkoa - sovittamaan tapaus pois päiväjärjestyksestä.

Tosin edellytettiin, että Polanski olisi sallinut tuomionluvun televisioimisen...

Koska Polanski ja hänen puolustusasianajajansa eivät tähän suostuneet, juttu jatkuu. Näin katsomisen jälkeen tuntuu siltä, että pidätys Sveitsissä elokuussa 2009 olisi ollut kosto yhteistyöhaluttomuudesta Yhdysvaltain kanssa.

Jo 2008 dokumentin lopussa Zenovich lupailee toisenkin dokumentin olevan aiheesta tekeillä. Olisihan siihen ainesta. Mutta ehkä uhrin kannalta olisi kuitenkin paras antaa aiheen jo jäädä.