Katse menneisyyden ja nykyisyyden ihmiseen

Kustaa H.J. Vilkunalta on ilmestynyt uusi, mielenkiintoinen teos Katse menneisyyden ihmiseen (SKS 2010). Monin osin tarkkaan perustutkimuseen perustuva tutkimus käy läpi suomalaisten aineettomia elinehtoja uudella ajalla (n. 1500-1850). Yhtenä teemana teoksessa kulkee suhtautuminen erilaisuuteen, ja sen käsittelyyn tutkimus loppuu.

Vanhemmassa yhteiskunnassa erilaiset ja poikkeavat käytännössä piilotettiin. Eri tavalla ajatelleet mielisairaat, kehitysvammaiset ja sairauden tai onnettomuuksien vuoksi ulkonäöltään poikkeavat toimitettiin pois pilaamasta tervettä ilmaa.

1700-luvun mittaan sivistyneistö, eliitti alkoi kiinnostua näistä erilaisista ihmisistä. Erityisesti kaupungeissa ulkonäöltään ja ruumiinrakenteeltaan poikkeavat herättivät mielenkiintoa.

Alettiin ymmärtää, että kaikki ihmiskohtalot eivät olleet Jumalan rangaistuksia, muilta piilotettava häpeä. Kun vielä ymmärrettiin epämuodostumien ja tartuntatautien ero, niin 1700-luvun mittaan kummajaisnäytöksistä tuli suurta huvia.

Tavalliselle rahvaalle erilaisuus tuli tutuksi vaivaistalojen myötä, jotka olivat saman kehityksen tulos. Kaikkia erilaisia ei tarvinnut tauti- tai Jumalanpelon vuoksi eristää jonnekin kauas Seilin saaren kaltaisiin paikkoihin.

Vaivaistalot olivat yleensä sijoitetut keskelle kylää, ja ylläpidetty yhteisin varoin. Vilkuna puhuu totuttautumisprosessista. Erilaisuutta nähtiin ja tiedettiin omienkin verorahojen kuluvan.

Kylähulluudelle ja vajaakuntoisuudellekin määrittyivät normit, ja kykynsä mukaan monet otettiin tuottamaan jotakin yhteiseksi hyväksi.

Samaan aikaan sivistyneistö, ylemmät luokat jatkoivat vanhaa piilottamisperinnettä. Säätyläistö omilla tai kuninkaalliselta majesteetilta anomilla varoilla toimitti omat kummajaissukulaisensa ties minne.

Paine erilaisuuden ymmärtämiseen tuli eliitiltä. Mutta rahvas puolestaan otti seuraavan askeleen, kirjoittaa Vilkuna, se hyväksyi heidät omikseen ennen säätyläisiä ja kaupunkien varakkaampaa väestöä. Paine hyväksymiseen kääntyi toisin päin.

Kuten hyvään tutkimukseen kuuluu, Vilkuna ei vedä lankoja tai analogioita nykyaikaan. Mutta lukija voi sen hyvinkin tehdä.


* Susanna Eskola. Valta ja marginaalit. Arvio Vilkunan kirjasta Agricolan kirja-arvosteluissa 11.10.2010
* Thomas Boreman. Daniel Cajanuksen tarina (suom. rv). Osuuskunta Jyväs-Ainola 2006. - yhden suomalaisen kummajaisen tarina lontoolaisen kirjakauppiaan kertomana.

Piratismin torjunnasta

Ydin-lehden verkkosivuilla Antti Vuorinen muutama päivä sitten kirjoitti piratismin torjunnasta Venäjällä. Aihe Vuorisen käsittelyyn kantautui rapakon toiselta puolelta New York Timesista, joka tekee Microsoftista osasyyllistä Venäjän sananvapaustilanteeseen juttusarjassa "Unlikely Partners".

Yksilöiden kyse on suomalaisten Baikal-järven rannalle rakentamasta sellutehtaasta. Takavuosina Kekkosen ja Neuvostoliiton aikaan 1960-luvulla venäläiset tilasivat kombinaatin ja suomalaiset tekivät tehtaan - ilman jätevedenpuhdistamoa.

Oli Neuvostoliitossakin säädöksensä jätteiden käsittelystä, eikä niihin sopinut suora jätteiden veteen laskeminen. Varsinkaan maailmanmitassa ainutlaatuiseen Baikaliin.

Rakennushankkeessa tulivat maiden toimintakulttuurien erot ympäristöä tuhoavalla tavalla esiin. Venäläiset olettivat kombinaatin tietenkin sisältävän myös jätteiden käsittelyn, suomalaiset rakensivat vain sen mikä pyydettiin.

Sellutehtaalle rakennettiin jätevesien puhdistamo, mutta sen toiminta perustui lähinnä jätteen laimentamiseen, ei päästöjen pienentämiseen. Sittemmin Neuvostoliiton hajottua sellun keitto Baikalin rannalla lopetettiin. Uusi Venäjä tahtoi osoittaa, että ainutlaatuisesta ympäristöstä pidetään huolta.

Baikalin sellutehdas aiotaan käynnistää uudelleen. On syntynyt kansalalaisliike sitä vastustamaan. Liikkeellä on konttori Irkutskissa.

Sellutehtaan omistaa nykyisin pääosin Oleg Deripaska. Pääministeri Putin antoi luvan uudelleenkäynnistämiseen tammikuussa 2010.

Avaamisen vastustajat keräsivät tietoa Siperian ja Baikalin luonnon ainutlaatuisuudesta organisoidakseen vastarintaa. Kunnes eräänä päivänä loppuvuodesta 2009 konttoriin astelivat miliisit. He epäilivät luonnonsuojelijoiden tietokoneissa olevan laittomasti käytettyjä tietokoneohjelmistoja.

Paikalla olleet yrittivät esittää miliisille hankittujen käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen mukana tulleita lisenssejä, mutta virkavalta otti ja vei kaikki koneet tarkastaaksensa asian. Virallisesti oli kyse Microsoftin ohjelmistojen luvattomasta ja laittomasta käytöstä.

Suunnitellut mielenosoitukset peruuntuivat ja näkyvää vastarintaa ei saatu aikaan. Kreml saattoi antaa luvan vastalauseetta.

Asian tultua ilmi Yhdysvalloissa syyskuussa Microsoft on luvannut lakiasiain apua venäläisille kansalaisjärjestöille. Mutta ankaraan piratismia torjuvaan lainsäädäntöön ei ole otettu kantaa.

Piratismin ja laittoman lataamisen varjolla saatetaan käytännössä missä tahansa ja milloin tahansa ottaa kuka tahansa poliisin arvostelevan silmän alle. Suomessakin. Tekijänoikeuslait ovat hieman liiankin hyvä ase huonosti käyttäytyvälle vallalle.


* Antti Vuorinen. Piratismi poliittisena keppihevosena Venäjällä. Ydin 20.10.2010.

Kaltion kosketus

Eräässä Pirjo Rissasen romaanissa, olisiko ollut Askelten taito (Gummerus 1996), päähenkilö kamppailee elämän arjen kanssa enemmän ja yleensä vähemmän onnistuen kunnes sivun 170 tienoilla häntä ensimmäisen kerran fyysisesti kosketetaan. Kosketus on teoksen huippu- ja käännekohta. Romaanihenkilö ymmärtää mitä hän on kaivannut ja minkä eteen hänen pitää kamppaileman.

Kirja tuli mieleen eilen Kaltio-klubilla, jossa Sami Henrik Haapalan johdattelemana keskusteltiin otsakkeella "Mies ja kosketus". Samalla julkistettiin ensimmäinen Paavo J. Heinosen päätoimittama Kaltio-lehti, 4-5/2010, jonka teemana oli sattuvan ajankohtaisesti "Miesten välisestä ystävyydestä".

Rissasen romaanihenkilö ei ollut mies, eikä keskustelussakaan erityisesti mies-osa korostunut. Jenny Kangasvuo, Essi Kummu ja Eero Suvilehto keskittyivät puheenvuoroissaan enemmän kosketukseen. Suvilehto mainitsi tosin nuoruudessaan harrastamansa painin erityisenä miehisen kosketuksen mahdollistajana.

Kosketus kulkee aina koskettamattoman kautta, totesi Kummu, merkityksellinen koskettaminen tapahtuu pyhän kautta. Kangasvuo jatkoi siitä mihin Kummi jäi, ja puhui rajan ylittämisen merkityksestä.

Keskustelu siirtyi rajojen, tilan tärkeyteen suomalaisille. Keskustelijat puhuivat kokemuksistaan toisissa kulttuureissa, Suvilehto muistutti myös suomen kieliopista, jossa paikkaa, sijaintia tilassa määritellään moninverroin tarkemmin kuin indoeurooppalaisissa kielissä.

Keskustelua yritettiin luotsata kohti aistillisuutta, eroottisuutta, mutta tila ei ollut riittävän intiimi siihen, vaikka lämmin henki vallitsikin. Tavallaan aiheeseen päädyttiinkin, kun lopuksi puheena oli ruoskan kosketus. SM mainitaan. Tuoreessan Kaltiossa sadomasokismi on esillä Läjä Äijälän haastattelun ja sarjakuvien myötä.

Uudessa numerossa ovat "Mies ja kosketus" ainakin visuaalisesti läsnä Timo Saarelman valokuvin ja Kangasvuon viimeaikaisia mieselokuvia (Miehen kuva, Miesten vuoro, Freetime Machos) käsittelevässä artikkelissa.

Kaltio-klubeja on tarkoitus jatkossa pitää aina uuden numeron ilmestyttyä, siis kuudesti vuodessa. Päätoimittaja Heinonen pohti klubien järjestämisaikaa, että sopiva olisi hieman ilmestymisen jälkeen jotta paikalle saapuvat lukijatkin voisivat paremmin keskusteluun osallistua. Näin ehkä ensi vuonna. Seuraava klubi joulukuussa uuden numeron ilmestyttyä.

Kahvitauko ohi

Haluatko tutkijaksi tai poliitikoksi?

Max Weber. Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti

Suom. Tapani Hietaniemi ja Risto Hannula

Vastapaino. Tallinna 2009

Uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne? Tätä omantunnonkysymystä Max Weber käski pohtia ennen uravalintaa.


Vastapainon julkaisema ja Tapani Hietaniemen toimittama Max Weberin Tiede ja politiikka koostuu kahdesta Weberin vapaille ylioppilaille pitämästä luennosta vuosilta 1917 ja 1919. Ne kuuluivat osana Henkinen työ ammattina -sarjaan, josta alkujaan oli tarkoitus tehdä kokoomateos. Sen tekeminen kuitenkin jäi, mutta Weberin osuudet julkaistiin omina kirjasinaan.

Luennot opastivat ammatinvalintaa tekeviä yliopisto-opiskelijoita. Lähinnä sisällöstä tulevat mieleen J.V. Snellmanin Akateemisesta opiskelusta ja Bertrand Russellin Onnen valloittaminen, vaikka niiden kärki on suunnattu hieman toisin. Russell varsinkin korostaa elämäntyötä, oli ala mikä tahansa, ja politiikan yhteydessä valistaa valtiomiestyön tärkeyttä.

Nyt käsillä olevan Weberin kahden luennon yhteiskoosteen artikkeleista toisen (tiede) on suomentanut vuonna 2008 edesmennyt Demarin kulttuuritoimittaja Risto Hannula ja toisen (politiikka) koko teoksen toimittanut Tapani Hietaniemi (k. 2009). Hannulan osuus on aikaisemmin julkaistu 1980-luvulla, uudessa julkaisussa se on tarkastetussa asussa.

Weber luennoi aikoinaan ylioppilaille vapaasti ja esitykset kirjattiin pikakirjoittaen. Politiikkaa ammattina ja kutsumuksena selvittäessään Weberillä oli tukisanalista apunaan. Hietaniemen esipuheen mukaan päivänpolitiikasta puhuessaan Weber ei enää ollut ajan tasalla, olihan professori Woodrow Wilson Yhdysvaltain presidenttinä. Weberin mukaan erityisesti politiikan vaatimat johtajaominaisuudet eivät missään tapauksessa olleet samoja kuin tutkijan ja akateemisen opettajan.

Politiikasta työnä Weber puhuu kovien lankkujen poraamisena. Työ on tuskaisen hidasta ja ponnistuksia vaativaa, mutta silti sitä pitäisi tehdä koko ajan suurella innolla ja antaumuksella menettämättä hetkeksikään suhteellisuudentajuaan. Moisesta hommasta on helposti seurauksena katkeruutta, ilkeyttä ja typeryyttä. Mutta ken kykenee kasvamaan tekemisensä mukana, se saattaa hommasta selvitä.

Tiede ammattina on politiikkaakin vaikeampi ja raskaammin mielenterveyttä koetteleva. Weberin mukaan tiedeinstituutiot koettelevat ihmisyksilöitä sattumanvaraisesti ja kaksinaamaisesti.

Tiede-luentonsa alussa Weber hämmästyttää 2000-luvun lukijan. ”Meillä kansantaloustieteilijöillähän on tietty muodollinen…” Weber on leimautunut niin sosiologiksi ja yhteiskuntatieteilijäksi, että hänen taustansa on jäänyt unohduksiin. Weberhän oli yksi sosiologian luojista, joten se ei hänen taustakoulutuksensa ole voinutkaan olla.

Tieteiden kenttä oli kovin toisenlainen sata vuotta sitten. Tuolloin kansantaloustiede oli yksi historia-aine, oikeushistorioitsijana Weber oli hyvinkin pätevä istumaan sellaisilla oppituoleilla. Sittemminhän taloustieteet ovat huolellisesti kaivaneet juurensa ja yrittäneet istuttaa niitä ”kovempien” tieteiden puolelle.

Weber sai ensimmäisen professorinvirkansa varsin nuorena, sattumoisin, vieläpä usein ja selvin, kuten hän itse ilmaisee. Sattuman suuri osuus ei kuitenkaan johdu instituutioista itsestään, tai tiedekentän kollektiivisesta tahdosta. Taloudelliset ja poliittiset vaikuttimet lisäävät kiipijöiden ja keskinkertaisuuksien mahdollisuuksia. Puhtaasti asiaan keskittyminen auttaa uralle halajavaa.

Tieteen kaksinaamaisuudella Weber tarkoittaa tutkimuksen ja opetuksen yhdistämistä samaan virkaan. Harvalla on molemmat taidot, Weber toteaa, ja mainitsee esimerkkinä karmeasta opettajasta muun muassa Leopold von Ranken.

Puhdas ’tieteelle’ omistautuminenkaan ei ole hyvästä. Eikä opettajaprofeetaksi ryhtyminen varsinkaan.

Poliitikon puolestaan tulisi olla hyvin selvillä omista taipumuksistaan, siitä mikä hänestä itsestään yhteiskunnan paradokseissa, ristipaineissa ja vastuunkannossa saattaa tulla. Sortuuko hän etujenhankintakerrostumaksi pyrkiessään valtiomiestekoihin?

Perustaltaan Max Weberin luonnehdinnat tiede- ja politiikka-ammattien olemuksesta tuntuvat edelleen päteviltä. Jos tilaajat, sivistysyliopistoa kannattavat vapaat ylioppilaat, halusivat maailmankatsomusta kehittävää kuultavaa, sellaista he saivat. Henkisen työn erityislaatuisuus, ”kutsumus”, tulee Weberin puhumassa korostetuksi. Tapani Hietaniemi piti ajankohtaisena säilyneenä myös politiikkaan liittyvää historianteoretisointia – Weber tarjoaa aineksia myös nykyiseen puoluejärjestelmäkeskusteluun.


(julkaistu aikaisemmin Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä 6/2009 (pdf))

Tapani Hietaniemen Fiksusti Blog on edelleen luettavissa, blogissa on runko maailmanhistoriasta väestöpaineen näkökulmasta.


* * *

Jatkokertomuksia-blogin ensimmäiseksi romaaniksi valitsemani Eugéne de Mirecourtin Masaniello osoittautuikin huonoksi - Ahti-lehti jätti tarinan kesken. Julkaistuksi tuli 17 lukua ja ainakaan tähän hätään en löydä tekstiä, josta voisin suomentamista jatkaa. Niinpä jälkisanoissa selitys ja illalla jotakin muuta.