Pieniä suomalaisia perunoita

Suomalaiset kaunokirjamarkkinat kokonaisuudessakin ovat pieniä perunoita, kuten Sanoma Learning & Literaturen toimitusjohtaja Jacques Eijkens taannoin totesi. Eilen Kilpailuvirasto totesi ettei se ota Suomalaisen kirjakaupan ja Otavan kauppaa tutkittavakseen, koska yritysten yhteinen liikevaihto on niin pieni. Vasta kun 350 miljoonaa euroa ylitetään, niin silloin kilpailun kannalta kaupalla on jotakin merkitystä.

Positiivista Otavan ja Sanoma-konserniin kuuluvan Suomalaisen kirjakaupan päätymisessä saman omistajan hoiviin on se, että kustantajat pitkästä aikaa ovat kiinnostuneita siitä mitä kirjakaupassa tapahtuu. Puoli vuosisataa sitten jokaisella kustantajalla oli omat kauppaketjunsa, sitä kautta tieto ostavaa yleisöä kiinnostavista teoksista ja aiheista kulkeutui oman talon sisällä.

Otavan ostaessa Suomalaisen se tavallaan ostaa takaisin kerran myymäänsä. Aina 1970-luvun alkuun saakka Suomalainen oli parin liikkeen pikkufirma. Se alkoi samalla vuosikymmenellä kasvaa yritysostoin. Kustantamot toinen toisensa jälkeen myivät omat ketjunsa Suomalaiselle, viimeisin oli Gummeruksen kirjakaupat. Ne tosin ensin osti Akateeminen, ja 1990-luvun lopulla ne päätyivät edelleen Suomalaiselle. Tuolloin vuonna 1997 Suomalaisesta tuli suurin kirjakauppaketju.

Vuonna 1998 Kilpailuvirasto selvitti Suomalaisen asemaa kirjamarkkinoilla. Tuolloin todettiin, ettei ketjulla ole määräävää asemaa. Yhtenä perusteena oli se, kirjoja myydään paljon ohi kirjakauppaketjujen.

Kustantajien riippuvuus jakelukanavista näyttää olevan kirjankustannustoiminnassa vähäisempää kuin monilla muilla aloilla. Kustantajat myyvät Kilpailuviraston saamien selvitysten mukaan merkittävän määrän kustantamistaan kirjoista suoraan kirjakerhojen, kirjaedustajien tai muun suoramyynnin kautta. Suoramyynti on todennäköisesti tärkeä jakelukanava nimenomaan pienkustantajille, joiden julkaisuilla ei useinkaan ole siinä määrin kysyntää, että niitä olisi taloudellisesti kannattavaa pitää kirjakauppojen saati vielä suppeamman valikoiman markettien ja kioskien perusvalikoimissa. Myös pienkustantajien suuri lukumäärä antaa viitteitä siitä, että mahdollisuus päästä kirjakaupan jakelukanavaan ei ole edellytys uuden kustantajan alalle tulolle.

Perustelu ei pienkustantajaa tuolloin tai nytkään huvittanut. Kun on luotu kanavat myydä ohi Suomalaisen, niin ei Suomalainen ole mikään este kirjojen myymiselle.

Ehkä voisi toiveikkaasti ajatella, että omistajanvaihdoksen myötä asiat muuttuisivat pienkustantajienkin kannalta. Kun tukkukauppa Kirjavälitys ja vähittäismyyntiketju Suomalainen tulevat eri omistajien hallintaan, ehkä vähittäismyynti alkaa ostaa suoraan kustantajiltakin?

Apollinaire ja Picasso, taidevarkaiksi epäillyt

Tänään 1911, sata vuotta sitten, runoilija Guillaume Apollinaire (1880-1918) pidätettiin Leonardo da Vincin kuulun Mona Lisan varastamisesta. Myös Pablo Picasso otettiin kiinni samasta syystä, mutta hänet vapautettiin jo samana päivänä. Apollinairen pidätys ja kuulustelut kestivät viikon ajan.

Mona Lisan paikka Louvressa jäi tyhjäksi paria viikkoa aikaisemmin, elokuun 20. päivä. Tyrmistys oli suuri kun kokoelmien helmi ja koko Ranskan ylpeys oli viety. Varkautta ihmeteltiin, ja motiiveja pohdittiin. Poliisi tarttui jokaiseen johtolankaan joka saattaisi teoksen takaisin ja varkaat kaltereiden taakse.

Varkauden jälkeen Apollinairen entinen sihteeri Gery Pieret oli käynyt Paris Journalin toimituksessa leveilemässä Louvresta varastetun iberialaisen pienoispatsaan kanssa. Pieret halusi nimensä lehteen ja osoittaa miten huonosti Louvren vartiointi toimi. Siihen ei varmaankaan lukeva yleisö lisätodisteita tarvinnut.

Pieretin vierailusta kuitenkin uutisoitiin ja poliisillekin kerrottiin. Apollinaire luki lehdestä, ja arvasi patsasta säilytetyn hänen huoneistossaan. Kaiken lisäksi Pieretin toimituksessa esittelemä pienoispatsas ei ollut ainoa laatuaan. Vastaavia hän oli myynyt muun muassa Picassolle, kaksin kappalein. Apollinaire ja Picasso eivät halunneet tulla liitetyiksi osaksi taidevarkausvyyhteä, ja niinpä he - ensin suunniteltuaan pakoa Ranskasta - päättivät upottaa Picasson kaksi patsasta Seineen. Epäilysten hälventämiseksi.

Runoilijan ja taiteilijan seisoessa Seinen rannalla upotuspuuhissa heistä kuitenkin tuntui, että joku katsoi. Hiljaista hetkeä tullut. Patsaat, Louvren onneksi, jäivät upottamatta. Apollinaire vei patsaat Paris Journalin toimitukseen, jossa hänelle luvattiin lähdesuoja.

Samana iltana poliisi tuli suurieleisesti pidättämään Apollinairea, syyttäen puolalais-italialaista maahanmuuttajaa ranskalaisten museoiden tärvelemisestä ja kansainvälisen taidevarkausliigan johtajuudesta. Oikeudessa Picasso kiisti edes tuntevansa Apollinairea.

Apollinairella tai Picassolla ei ollut Mona Lisan varkauden kanssa mitään tekemistä. Taulun vei Vincenzo Peruggia (1881-1925), jonka on arveltu tulleen manipuloiduksi tekoon. Napoleonin varastama klassinen teos piti saada takaisin Italiaan, sanoi Peruggia itse.

Mona Lisa oli kateissa kaksi vuotta. Sinä aikana taideväärentäjät saivat myytyä kahdeksan "aitoa Mona Lisaa" keräilijöille.

Lucky Luke tietosuojan asialla

Jo keväällä ilmestyi neljäs osa Lucky Luken uusia seikkailuja, mutta tuolloin tuoreeltaan albumi jäi lukematta. Morrisin (1923-2001) työn jatkajaksi valittu piirtäjä Achdén jälki on ollut mainiota, mutta käsikirjoittajat eivät mielestäni ole villin lännen aiheisiin saaneet tuoretta näkökulmaa luotua. Morris julkaisi eläessään kaikkiaan 72 virallista Lucky Luke-albumia ja joukon muita töitä (suomeksi vanhassa sarjassa ilmestyi 73 albumia), ja niissä eri villin lännen ilmiöt ja henkilöt on käyty melko tarkkaan läpi.

Uusissa seikkailuissa on palattu samoihin aiheisiin, kolme ensimmäistä Laurent Gerran käsikirjoittamaa olivat eräänlaisia itsenäisiä jatko-osia Morrisin tekemille töille. Neljäs, Daniel Pennacin ja Tonino Benacquistan käsikirjoittama Lucky Luke kohtaa Pinkertonin (Egmont 2011) ei ole samaan tapaan "jatkoa", vaikka Pinkertonin etsivätoimisto on aikaisemmin tullut esitellyksi.

Jesse Jamesin aikuiset Pinkertonin etsivät.

Jesse James (Otava 1972), etsintäkuulutettu roisto, oli myös Pinkertonien listalla, mutta - taivas tietää miten - James joukkioineen onnistui tunnistamaan salapoliisit jo kaukaa. Kuulun toimiston piti kääntyä oikean sankarin puoleen saadakseen kirjallisuudesta viehtyneen pyssymiehen kiinni.

Lucky Luke kohtaa Pinkertonin ei tukeudu tuohon aikaisemmin luotuun, tai oikeastaan Hergéltä lainattuun kuvaan Sûretén etsivistä Dupond ja Dupont. Nyt esitellään itse Allan Pinkerton (1819-1884), etsivätoimiston luoja ja presidentti Abraham Lincolnin henkivartija.

Tarina keskittyy Lincolnin huhuttuun salamurhayritykseen Baltimoren rautatieasemalla, jolla Pinkerton ja hänen toimistonsa tuli koko kansakunnan tietoisuuteen. Alussa Lucky Lukea ollaan sysäämässä eläkkeelle. Nyt kun on Allan Pinkerton, niin entisiä sankareita ei enää tarvita.

Pennacin ja Benacquistan käsikirjoitus on kantaaottava. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon hengessä. Pinkertonin metodeilla rikollisuus ehkä saataisiin kuriin, mutta niillä on varjopuolensa. Tyhmät Daltonitkin heti tajuavat millainen aarre ihmisten yksityiselämästä kerätty aineisto on.

En pitkään aikaan muista valtavirran sarjakuvassa tartutun poliittisesti ajankohtaiseen aiheeseen näin napakasti. Juonessa on oikeasti sisältöä, samaan tapaan kuin René Goscinnyn (1926-1977) aikoinaan käsikirjoittamissa jutuissa. Selkein kärki on George Bushissa, mutta eurooppalainen politiikka myös saa osansa. Hyvä, lisää tällaista!

Allan Pinkertonia ei kuitenkaan jätetä mustavalkoisesti pahaksi hahmoksi. Oli hänessä hyvätkin puolensa, kuten lopussa todetaan. Poliittinen vastustajakaan ei siis aina paha ole, hänet täytyy vain saada ymmärtämään ajamiensa asioiden vaarallisuus. Hyvien puolelle voi aina kääntyä.

Porhan pienoisrautatienäyttely

Viikonloppuna Oulun Päivillä järjestettiin retkiä ja ajeluita. Ne ovat aikaisemminkin päivien ohjelmassa tärkeässä osassa olleet, kotiseudun on toivottu tutuksi tulevan. Tänäkin vuonna Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat tarjosivat nostalgisia lättähattuajeluja, tällä kertaa Muhokselle.

Pohjankartanolle rautatieharrastajat olivat tuoneet esille pienempää kalustoansa. Yli kaksikymmenmetrinen pienoisrautatie kiinnosti pienempiä ja isompiakin.

Pienoismalli oli vielä niin sanotusti vaiheessa, mutta pääasia oli, että junat liikkuivat.

Outoa mutta totta: Paavin synnyinkoti on purettu

Internetin sekalaisissa ja monipuolisissa hajatietovarannoissa kulkeminen herättää kysymyksiä ja mikä mainiointa, kysymyksiin saa vastauksia. Amerikkalainen katolinen The Catholic Telegraph-lehti blogimuodossa julkaissut vanhoja kuviaan, paljon esimerkiksi M. J. Murrayn Strange but true -piirroksia.

Murrayn kirkkohistoriatriviat muistuttavat kovasti Robert LeRoy Ripleyn (1890-1949) Usko tai älä-piirroksia. Ripleyn piirrokset pääsivät maailmanlaajuiseen levitykseen 1929, ja 1930-luvulla ne olivat erittäin suosittuja. Kun marraskuussa 1929 sarjassa todettiin, ettei Yhdysvalloilla ole kansallislaulua, se johti nykyisinkin tutun sävelen ja sanojen virallistamiseen maaliskuussa 1931.

Uskonnollisen lehden sopi siis ottaa kansalle tuttu ja suosittu muoto oman sanomansa ja historiansa esittelemiseen.

Murrayn juttuja selatessa tuli mieleeni kirjoittaa moralisoiva kirjoitus rakennusperinnön suojelemisesta. Ylläolevassa, The Catholic Telegraphissa huhtikuussa 1940 julkaistussa jutussa hämmästellään, että toistaiseksi ainoan englantilaissyntyisen paavin Hadrianus IV:n (n. 1100-1159) synnyinkoti on edelleen asuttu talo Bedmondissa, Itä-Englannin Hertfordshiren kreivikunnassa.

Vanhaa ja perinteikästä suojelevien maineessa olevien brittien rakennushistorian säilyttämisessä on synkät hetkensä. Jonkin aikaa tietoja synnyinkoti Breakspearin nykytilasta etsittyäni tulin tietämään, että talo on purettu. 1960-luvun alussa se sai väistyä uuden, modernin asuinalueen tieltä.

Yllä talo kuvassa (napattu täältä), jota Murray on luultavasti käyttänyt mallinaan.

Ulkoasu ei vaikuta viime vuosituhannen alulta, pikemminkin paljon nuoremmalta, 1800-luvun kertaustyyleiltä - mutta onhan talolle joka tapauksessa lähes yhdeksänsadan vuoden käytön aikana jotain korjauksia pitänyt tehdä. Paikallinen muistitieto kertoo, että talon sisätilat olisivat olleet hyvinkin keskiaikaiset. Paikallinen muistitieto oli tosin ainoa, joka taloa paavin synnyinkotina piti.

Paikallisilla kuntapäättäjillä 1950-luvun lopulla oli valittavana, että säilyttääkö tuo talo vaiko kaavoittaa lontoolaisille rikkaille asuinalue. Ei painanut paljon mahdollinen toisen uskonnon johtohahmo, vaikka Habrianus IV muistetaan parhaiten siitä, että hän julisti Rooman kirkonkiroukseen...

Sainhan sen moralisoinnin kuitenkin mukaan.