Jo keväällä ilmestyi neljäs osa Lucky Luken uusia seikkailuja, mutta tuolloin tuoreeltaan albumi jäi lukematta. Morrisin (1923-2001) työn jatkajaksi valittu piirtäjä Achdén jälki on ollut mainiota, mutta käsikirjoittajat eivät mielestäni ole villin lännen aiheisiin saaneet tuoretta näkökulmaa luotua. Morris julkaisi eläessään kaikkiaan 72 virallista Lucky Luke-albumia ja joukon muita töitä (suomeksi vanhassa sarjassa ilmestyi 73 albumia), ja niissä eri villin lännen ilmiöt ja henkilöt on käyty melko tarkkaan läpi.
Uusissa seikkailuissa on palattu samoihin aiheisiin, kolme ensimmäistä Laurent Gerran käsikirjoittamaa olivat eräänlaisia itsenäisiä jatko-osia Morrisin tekemille töille. Neljäs, Daniel Pennacin ja Tonino Benacquistan käsikirjoittama Lucky Luke kohtaa Pinkertonin (Egmont 2011) ei ole samaan tapaan "jatkoa", vaikka Pinkertonin etsivätoimisto on aikaisemmin tullut esitellyksi.
 |
| Jesse Jamesin aikuiset Pinkertonin etsivät. |
Jesse James (Otava 1972), etsintäkuulutettu roisto, oli myös Pinkertonien listalla, mutta - taivas tietää miten - James joukkioineen onnistui tunnistamaan salapoliisit jo kaukaa. Kuulun toimiston piti kääntyä oikean sankarin puoleen saadakseen kirjallisuudesta viehtyneen pyssymiehen kiinni.
Lucky Luke kohtaa Pinkertonin ei tukeudu tuohon aikaisemmin luotuun, tai oikeastaan Hergéltä lainattuun kuvaan Sûretén etsivistä Dupond ja Dupont. Nyt esitellään itse Allan Pinkerton (1819-1884), etsivätoimiston luoja ja presidentti Abraham Lincolnin henkivartija.
Tarina keskittyy Lincolnin huhuttuun salamurhayritykseen Baltimoren rautatieasemalla, jolla Pinkerton ja hänen toimistonsa tuli koko kansakunnan tietoisuuteen. Alussa Lucky Lukea ollaan sysäämässä eläkkeelle. Nyt kun on Allan Pinkerton, niin entisiä sankareita ei enää tarvita.
Pennacin ja Benacquistan käsikirjoitus on kantaaottava. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon hengessä. Pinkertonin metodeilla rikollisuus ehkä saataisiin kuriin, mutta niillä on varjopuolensa. Tyhmät Daltonitkin heti tajuavat millainen aarre ihmisten yksityiselämästä kerätty aineisto on.
En pitkään aikaan muista valtavirran sarjakuvassa tartutun poliittisesti ajankohtaiseen aiheeseen näin napakasti. Juonessa on oikeasti sisältöä, samaan tapaan kuin René Goscinnyn (1926-1977) aikoinaan käsikirjoittamissa jutuissa. Selkein kärki on George Bushissa, mutta eurooppalainen politiikka myös saa osansa. Hyvä, lisää tällaista!
Allan Pinkertonia ei kuitenkaan jätetä mustavalkoisesti pahaksi hahmoksi. Oli hänessä hyvätkin puolensa, kuten lopussa todetaan. Poliittinen vastustajakaan ei siis aina paha ole, hänet täytyy vain saada ymmärtämään ajamiensa asioiden vaarallisuus. Hyvien puolelle voi aina kääntyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti