Työnantajien visiot hukassa

Meillä Suomessa mediassa ja taloustieteellisessa kirjoittelussa usein pidetään kilpailukyvyn esteenä työntekijöitä ja heidän etujaan ajavaa ay-liikettä. Onkin hämmentävää lukea Veijo Pönnin (2006) toimittamaa ja Turun kauppakorkeakoulun yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisemaa Suomalaisen painoalan kilpailukyky -tutkimusraporttia.

Tutkijaryhmän mukaan toimialaa vaivaa yleinen pessimismi -- kirjapainojen johtajat ovat kyvyttömiä erittelemään alalla vallitsevia trendejä. Tutkimusraportti on työnantajaa kohtaan varsin tyly. Johtajisto ei sen mukaan voi vedota siihen, että asiakkailta tulevat toiveet ovat ristiriitaisia. Eri suuntaisten näkymien joukosta kyllä pitäisi kehittyvät trendit kyetä näkemään ja tulisi investoida rohkeasti.

Painoalalla kilpaillaan lähinnä hinnoilla. Se kaltaiselleni minikustantajalle sopii lyhyellä tähtäimellä, mutta haluaisin kuitenkin tulevaisuudessakin asioida suomalaisten painojen kanssa.

Tutkimusraportti kertoo myös, että alalla koetaan työvoimapulaa. En ihmettele, pessimismi on tarttuvaa. Toivotaan, että hukassa oleva visio kuitenkin löytyy, sen uskoisin olevan ratkaisun myös työntekijöiden rekrytointiin.

Kaikki kunnioitus alalla toimiville. Toivottavasti vielä monta kirjaa yhdessä toteutamme.


Veijo Pönni (toim.), 2006. Suomalaisen painoalan kilpailukyky. Turun kauppakorkeakoulu. Yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskus / Tutkimusraportteja B3/2006.

Paljastuksia!

On tässä Hergén juhlinnan sykkeessä paljastunut uutinenkin: sarjakuvataiteilijalla oli AIDS! Tai ainakin niin eilen oli brysseliläisessä lehdessä elämäkerturi näin vinkannut. Tuo kaupunki, joka on halkivirtaavan jokensakin piilottanut tunneleihin maan uumeniin, tuottaa jatkuvasti ties minkälaisia paljastuksia.

Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvässä Philippe Goddinin Hergé : Chronologie d'une oeuvre seitsenosaisen elämäkerran viimeisessä niteessä pohditaan mahdollisuutta, olisiko Herge saanut 1980-luvun alussa tehdyissä monissa verensiirroissa HI-viruksen saastuttamaa verta. Tästä kehkeytynyt tauti olisi sitten viimeisen elämänsäikeen syöpäsairaalta vanhukselta katkaissut. Tai ainakin noin Le Figaron tänäisen uutisoinnin perusteella kuvittelisin.

Mutta tämä ei liene kysymys, joka jää ikuisesti ilmaan leijumaan, kuten monet muut Herge/Tintti -kehitelmät. Hienosti on luotu mielenkiintoa kohdakkoin valmistuvaa kirjasarjaa kohtaan.

Expatica 22.5.2007

Tintteihin hurahtanut

Huomenna tulee kuluneeksi 100 vuotta Hergén aka Georges Rémin syntymästä. Muistokirjoittelussa olen päässyt haastateltavan rooliin, kun päivänsankari on itse autuaammilla piirrosmailla ollut vuodesta 1983.

Kaleva 20.5.2007.

Muusta kiinnostavasta muistokirjoittelusta mainittakoon Anne Lagerstedtin Kirkko ja Kaupunki -lehteen kirjoittama Tintin perhesalaisuus.

Herra Koipeliinin linnustus

Huhtikuun 7. päivä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisen sarjakuvan julkaisemisesta suomalaisessa sanomalehdessä. Tuolloin Sanomia Turusta -lehti julkaisi ensimmäisen osan sveitsiläisen Rodolphe Töpfferin Monsieur Cryptogamen seikkailuja. Kaikkiaan Sanomia Turusta julkaisi 14 jaksoa suomennoksessa Koipeliini nimen saaneen hahmon kommelluksia.

Anarkistisia ja absurdeja kuvasarjoja tehnyt geneveläinen Töpffer (1799-1846) oli siviiliammatiltaan yliopiston opettaja. Töpffer julkaisi 1833-1845 kaikkiaan seitsemän pitkää sarjakuvatarinaa. Tarinoiden tekemisen kollegoidensa iloksi hän oli aloittanut jo 1820-luvulla.

Sarjakuvan kätilönä toimi suuri ja arvostettu saksalainen Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832). Vuotta ennen kuolemaansa yleisnero kehotti Töpfferiä julkaisemaan kuvasarjojaan. Goethe itse luki seikkailuja vain kymmenen sivua päivässä, koska pelkäsi saavansa tarinoiden idearunsaudesta ruoansulatusvaivoja.

1840-luvun kuluessa Töpfferin tarinoita julkaistiin suuressa osassa Euroopan maista ja Yhdysvalloissa. Yleisön suosikiksi nousi erityisesti Mr. Cryptogame pariisilaisen, laajalevikkisen L’Illustration -lehden myötä vuodesta 1845 alkaen. Lehteä varten piirrokset kaiverrusten pohjaksi teki ranskalainen pilapiirtäjä Cham, koska Töpfferin terveys oli jo heikentynyt. Chamin käsittelyssä Töpfferin tekemät panelimaiset ruudut katosivat. Muut Töpfferin sarjakuvat ilmestyivät autografioina ja ruudutettuina.

Tie Suomeen alkoi, kun göteborgilainen D. F. Bonnier julkaisi ’Herr Spindelben’ teoksen vuonna 1847. Ruotsalaisen julkaisun alkuteoksena oli samana vuonna Saksassa painettu teos, joka poikkesi suuresti Töpfferin työstä. Teos taitettiin kirjamuotoon, jolloin noin neljännes ruuduista ja kuvituksen sarjakuvamaisuus katosi.

Saksalainen julkaisija kirjoitti tarinan tekstin uusiksi. 35-vuotiaasta perhosten tutkijasta tuli tyhmä, luontoa ymmärtämätön kaupunkilainen ja hänen innokkaasta morsiamestaan hurja sisko. Töpfferin tarina kansanomaistettiin ja kaikki vähänkin yhteiskunnallisia auktoriteetteja epäilyttävään valoon asettava poistettiin. Hahmon nimi muutettiin herrn Steckelbeiniksi, sillä Cryptogame tarkoitti ’salaa naimisiin mennyttä’. Avioliiton pyhyyttä ei sopinut pilkata.

Näiden toimien vuoksi Töpffer menetti pitkäksi aikaa asemansa sarjakuvan isänä, vasta aivan viime vuosina hän on saanut arvon takaisin yhdysvaltalaiselta Richard Outcaltilta. Töpfferin kuoleman jälkeen pilakuvamaiseen kirjamuotoon työstetyt tarinat levisivät laajemmalle kuin alkuperäiset autografiat. Näitä ei olisi Goethe niin vuolaasti kehunut, sillä ’irvokkaita ja halpahintaisia’ pilakuvia hän inhosi.

Sanomia Turusta oli kaksipalstainen ja nelisivuinen, kuten lähes kaikki tuon ajan sanomalehdet. Kuvia siinä julkaistiin perin harvoin. Suomessa ei ollut omaa kuvalaattalaitosta, harvat julkaistut kuvat painettiin Saksasta tai Ruotsista saaduilla kuvalaatoilla. Usein julkaistut kuvat eivät liittyneet mitenkään toimitukselliseen aineistoon, kuvia julkaistiin niiden saamisen riemusta.

Sanomia Turusta -lehteä julkaisi J.W. Lillja (1817-1878). Hän julkaisi myös Lukemisia kansalle -kirjasarjaa, jossa julkaistiin erilaisia oppaita, oppikirjoja ja myös viihdelukemistoja. Lillja julkaisi tässä sarjassa neljänä niteenä ”Koipeliinin linnustuksen”. Tarvittavat laatat saatiin Turkuun vuosikymmen ensimmäisen ruotsalaisen käytön jälkeen vuonna 1857. Teoksen menekki lienee ollut vähintään kohtuullinen, sillä parin vuoden kuluttua Lillja otti kirjasta toisen painoksen.

Kirjamuotoisenakin Koipeliini säilytti osan viehätyksestään. Teoksesta onkin otettu uusintapainoksia tasaisin välein, kolmas painos ilmestyi G. W. Wilénin (jolle Lilljan kirjapaino siirtyi 1860-luvulla) kustantamana 1871. Viimeisin on Gummeruksen julkaisu vuodelta 1972. Tänä vuonna Herra Koipeliini ilmestyi Chamin muotoilemassa sarjakuva-albumi muodossa jyväskyläläisen Minervan kustantamana.

Harvoin Suomeen saatuja kuvalaattoja kannatti hyödyntää useampaan kertaan, joten Koipeliinin linnustus päätyi myös Sanomia Turkuun. Niinpä huhtikuussa 1857 Koipeliini kuvitteli perhosten olevan arvokkaita metsäkanalintuja. Alkuperäisessä tarinassa samoin kuvin Töpffer kertoi nykyisinkin tutusta akateemisten ihmisten ongelmasta: biologi oli jo 35-vuotias eikä vieläkään kykenevä perustamaan perhettä, jollei hylkäisi rakkaita luonnontieteitään.

Omassa elämässäänkin Töpffer varmaan pohti näitä kysymyksiä. Geneven yliopiston retoriikan ja kirjallisuuden professuurin hän sai vasta kahdentoista epävarmuuden vuoden jälkeen 1832. Naimisiin hän meni 1823 ja ensimmäinen lapsi syntyi neljä vuotta myöhemmin 1827. Kaikkiaan Töpffer ja hänen vaimonsa Anne-Marie saivat neljä lasta. Töpfferin pelasti niukoilta pätevöitymisen vuosilta hänen Geneveen vaimonsa kanssa perustama, Jean-Jacques Rousseaun kasvatusideologialle perustuva yksityiskoulukoti. Osaltaan yliopistovirka vapautti Töpfferin julkaisemaan sarjakuviakin.

Koipeliini -sarjakuvan julkaisu 150 vuotta sitten jäi yksittäiseksi tapaukseksi suomalaisessa sanomalehti- ja kirjallisuushistoriassa. Painokoneiden kehitys loi sanomalehtiin luontevan paikan sarjakuville 1900-luvun vaihteessa ja laajemmin sarjakuvia suomalaisissa lehdissä alettiin julkaista 1920-luvulla. Vuosikymmenen lopulla Helsingin Sanomiin hankittu Mikki Hiiri ja vuosikymmen myöhemmin alkanut Aku Ankka ovat sittemmin tehneet suomalaisista todellisen sarjakuvakansan, joka ei osaa herätä ilman kahvia ja sanomalehden loppuosaa.

Sanomia Turusta 7.4.1857, sivu 2.

Ankkalinnassa tapahtuu

Ankkamaailman suuri tapaus on ollut Carl Barksin koottujen ilmestymisen alkaminen. Innoissani olin minäkin ja niiden reilun kolmen tuhannen tilaajan joukkoon kuulun. Piti ensimmäisen paketin jälkeen kirjoittaa Yhteiskuntapolitiikan Ajassa liikkuu -palstalle juttukin.

Kevyemmällä otteella kirjoitin Ankkalinnan pamaukseen jutun Aku Ankan lisääntymistarpeet William D. Hamiltonin sukulaisvalintateorian valossa. Idean siihen sain edellä mainitusta lehdestä.

Yoko Tsunon matkassa

Ajassamme ei pidetä uskottavina valtavia (julkisia)
investointeja vaativien infrastruktuurien rakentamista.

Millaiseksi tulevaisuus kuviteltiin menneisyydessä? Tällaiseen kysymyksenasetteluun olen törmännyt useammin kuin kerran viime aikoina. Kirja-arvion muotoisen jutun kirjoitin tätä pohtien Yoko Tsunosta, tuosta taitavasta japanilaissyntyisestä insinööristä.

Juttu: Vinean epävakaat koneet.

John Davis

Painosta tuli takaisin työpöydälleni laatikollinen valmiita painotuotteita: John Davis. Ruutinassakalla istuja Yhdysvaltain sisällissodasta. Tässä pikkukirjaseksi painetussa esseessä käsittelen suomalaissyntyisen sotasankarin teon saamaa julkisuutta.

Täältä tarkempia tietoja.

Punainen lippu Vapuksi salkoon

Tänä vappuna tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun vasemmiston punaisella lipulla liputtaminen sallittiin. Itsenäisen Suomen ensimmäinen vuosikymmen kului liputuskiellon merkeissä ja suojeluskuntalaiset ja nimismiehet repivät armotta työväentaloilla liehuvat liput alas.

Liputuskielto annettiin elokuussa 1919. Punaista lippua kiellettiin julkisesti käyttämästä, ellei siihen ole kiinnitetty jonkin laillisen rekisteröidyn yhdistyksen ”sopiva” (ts. porvarillinen) kuvallinen tai kirjaimellinen esitys. Suojeluskuntalaiset olivat muun muassa Helsingissä pitäneet huolen, ettei nuoressa tasavallassa punaiset liput aiemminkaan olleet pitkään liehuneet.

Väinö Tannerin hallitus ja ”ministerisosialismi” ylipäätään jakoi puolueen rivejä 1920-luvulla. Tanner osasi valita ministerinsä hyvin, joten sisäisiin erimielisyyksiin vähemmistöhallitus ei kaatunut. Tannerin sisäministeriksi valitsemalle Rieti Itkoselle ministeriys ja kompromisseista vastuunottaminen oli kuitenkin liikaa. Hän erosi tehtävästä 12. huhtikuuta 1927.

Uusi sisäministeri Olavi Puro nimitettiin tehtäväänsä vasta kuun lopulla, 29. huhtikuuta. Heti ensimmäisenä työpäivänään hän lähetti maaherroille kiertokirjeen, jossa ilmoitettiin hallituksen kumonneen liputuskiellot. Maaherroja edellytettiin huolehtimaan siitä, että kaiken väriset liput saavat liehua vapaasti.

Suomen Sosialidemokraatti ehätti samana päivänä kehumaan hallitusta ”lapsellisen” ja ”hullunkurisen” lain kumoamisesta.

Liputuskiellon kumoaminen oli myös sisäinen näpäytys ministerisosialismia vastustaville. Vaikka suuria linjoja ei kerralla läpi saataisikaan, niin pienissä asioissa voitiin vaikuttaa.

Nimismiehen punainen lippu

Muuramen työväentalonkin katolle nostettiin vappuna 1927 punainen lippu. Sisäministerin vain paria päivää aiemmin lähettämän kiertokirjeen tieto ei kuitenkaan virallisia kanavia myöten ollut nimismiehille saakka ehtinyt. Kun työväentalon naapurissa asunut kokoomuslainen soitti Muuramen nimismies Hokkaselle, tämä tuli poistamaan punaista lippua salosta.

Työväentalon vahtimestari Veikko Kajander oli aavistanut nimismiehen paikalle tulon. Siksipä hän olikin kiertänyt lipun erittäin tiukasti salkoon, jotta sen laskeminen olisi vaikeaa.

Työväentalolla oli muutakin väkeä. Nimismiehelle koetettiin vakuuttaa, että laki nykyisin salli kaiken väristen lippujen käytön. Koska nimismies ei vasemmistolehtiä tietolähteikseen hyväksynyt, työväentalolta soitettiin Jyväskylään vappupuhetta pitävälle ministerille.

Paikallisen muistitiedon mukaan puhelu olisi soitettu itse Väinö Tannerille, mutta lehtitietojen mukaan Jyväskylässä puhetta oli pitämässä maatalousministeri Mauno Pekkala.

Joka tapauksessa nimismies iski luurin kiinni ja muuramelaisen yhdistysväen piti tilata toinen puhelu. Tällä kertaa ministeri sai puheenvuoron ja valisti nimismiestä liputuskiellon kumoamisesta. Niinpä nimismies ja häntä avustaneet poliisit joutuivat nostamaan punaisen lipun takaisin salkoon.

Muuramessa oikeistolaisen nimismiehen salkoon vetämä punainen lippu säilyi pitkään mehevänä muistona.