Ensimmäinen luku
No, nyt kerron teille niin kummallisen sadun, ettette semmoista ole koskaan kuulleet ettekä kuulemaan tule.
Mutta kuulkaa nyt vain hyvin tarkasti, ettei mitään menisi hukkaan. Kyllä kaikki on totta.
Viiskolmatta vuotta takaperin eli siis vuonna 1862 syksyllä oli Kokkolan koulussa suurin osa oppilaita tullut tuhkarokkoon, niin että lopulta ainoastaan noin kymmenkunta oli terveenä. Tämän tähden olikin pakko sulkea koko koulu vähäksi aikaa. Saatiin siis kahden viikon lupa. (Historiallinen tosiasia)
Terveiksi jääneiden joukossa olivat oppilaat Quibus, Cibus ja Crispinus. Näillä leikkinimillä heitä poikain kesken nimitettiin, ja niin heitä tässä nyt nimitän, huolimatta heidän oikeista nimistään. Nämä kolme olivat asuinkumppanuksia, asuivat vanhan mummon luona erään apteekkarin talossa. Quibus oli heistä vanhin ja oli jo kolmannella luokalla, Cibus oli toisella luokalla, ja nuorin eli Crispinus ensimmäisellä luokalla.
No, oli nyt näillä kolmella varsin hyvä olla, kun laiskotella saivat vain ja huvituksiaan hoitaa. Mutta jo kolmantena päivänä lupa-ajan alusta sairastui Crispinus, ja pian piti kuin pitikin poikaparan käydä makuulle. Sinä iltana istuivat Quibus ja Cibus hänen sänkynsä vieressä ja kokivat huvittaa häntä lukemalla satuja ja muita kertomuksia.
Apteekista tuotiin pojalle lääkkeitä, ja apteekkarin oppipoika Jooseppi niitä toi. Jooseppi oli heidän hyvä ystävänsä, vaikka oli vanhempi kuin kukaan heistä. Usein oli hänen tapana käydä illoin poikia tervehtimässä, ja silloin oli hällä aina koko joukko juttuja juteltavana. Ja hän oli asuinkumppanustemme mielestä erinomaisen viisas, sillä hän oli lukenut aineita, joista he eivät tietäneet niin mitään, nimittäin kemiaa ja fysiikkaa. Ja latinaakin hän osasi.
No, toisena päivänä illalla Crispinuksen sairastumisesta tuli Jooseppi taas kolmen kumppanuksemme luo, tuoden muassaan lääkkeitä Crispinukselle. Tämän oli tosin vaikea saada niitä alas, pahalta ne maistuivat kovin pojan mielestä, mutta hetkisen irvistettyänsä onnistui hän kuitenkin. Ja nyt istui Jooseppi poikia huvittamaan. Erittäinkin jutteli hän kaikenlaisia kertomuksia ilmapallomatkoista ja selitti pojille koko ilmassa-matkustamisen taidon. En tiedä sentään, paljonko pojat siitä ymmärsivät. Mutta kyllä kai se Joosepin viisaus suuri oli. Oikein häntä kumppanuksemme ihmettelivät.
Ja innoissansa puhui siinä sitten Jooseppi elehtivin silmin melkein seuraavaan tapaan: "Kuulkaa pojat! Nykyajan tiede ja viisaus on käynyt niin äärettömän pitkälle, erittäinkin kemian ja fysiikan alalla, keksinnöt ovat tehneet niin ihmetyttäviä askelia eteenpäin, että tuskin mikään enää on ihmisen nerolle mahdotonta. Ilmapalloissa kuljetaan jo ulkomailla pitkät matkat maailman avaruudessa; lentokone keksittiin Kiinassa jo neljätuhatta vuotta takaperin, vaikk'eivät nämä tyhmät eurooppalaiset ole sitä vielä oppineet käyttämään; viisauden kiveä, lapis sapientiae, on myöskin Kiinassa käytetty jo monta tuhatta vuotta; sillä saattaa, näettekös, elää syömättä; näkymättömyyden kiveä, lapis infernalis, pitävät intialaiset suussansa sodassa ja voittavat aina; sanalla sanoen: tuskin mitään salaisuutta on enää olemassa luonnossa. Kemia on keksinyt aineiden sekoituksia, joista saadaan niin hienoa kaasua, että se painaa kaksi miljoonaa kertaa vähemmän kuin ilma, jota hengitämme, ja kun sitä pannaan ilmapalloon, niin saattaa tällä matkustaa maailman avaruudessa sukkelammin kuin salama ja lentää mihin mieli tekee. Ja uskoisitteko, pojat? Minä tunnen tämmöisen sekoituksen, ja jos tahdotte, niin voin teidät viedä vaikka kuuhun."
Näin puhui Jooseppi, ja Quibus ja Cibus häntä tosin kuuntelivat erinomaisella mielihyvällä, mutta nauroivat myöskin oikein sydämensä pohjasta, arvelivat kai Joosepin panevan omiansa. Mutta Crispinus, joka oli jo heikonlainen, ei nauranut ollenkaan, kuunteli vain hartaasti Joosepin kertomuksia ja puheita.
Ja Crispinukselta olenkin saanut kuulla koko tämän kertomuksen. Ja ihka todeksi hän sitä väitti. Enkä usko, että Crispinus, jonka varsin hyvin tunnen, olisi lasketellut valheita minulle, joka vieläkin olen hänen hartain ystävänsä; - muille hän ehkä joskus on vähän pannut omiansa, mutta ei mulle. - Seuraan tästälähin siis, niin tarkasti kuin muistan, Crispinuksen kertomusta.
No, kuuntelivat pojat siinä nyt Joosepin puhetta hyvinkin myöhään, mutta lopuksi lausui oppinut apteekkarinkokelas: "Ei, hyvät pojat, nyt saatte mennä levolle, ja olkaa te, Quibus ja Cibus, hiljaa nyt ja antakaa Crispinuksen nukkua rauhassa. Hyvästi, Crispinus! Huomenna tuon sivulle uusia rohtoja, jotta pian paranet, ja Quibuksen ja Cibuksen vien minä keksimälläni ilmapallolla kuuhun. Hyvästi!" Ja niin hän meni. Ja Quibus ja Cibus lähtivät, yhä vielä nauraen Joosepin jutuille, mummon kamariin illalliselle, mutta Crispinus nukkui pian, maistamattakaan ruokaa.
Toinen luku
Seuraavana päivänä tuli Jooseppi jo aamusella poikien luo tuoden muassaan Crispinukselle uusia rohtoja. Jooseppikin oli saanut luvan apteekista koko päiväksi, sanoi hän, ollakseen Crispinuksen luona huvittamassa tätä. Ja Crispinukselle annettiin nyt rohtoja, mutta kovin ne lienevät pahalta maistuneet, koska poikaparka melkein oli läkähtyä saatuaan ne kurkustaan alas.
"No, lähdetäänkö nyt kuuhun?" kysyi hetken perästä Cibus nauraen Joosepilta heidän istuessaan siinä tuoleilla Crispinuksen sängyn vieressä. Quibus puolestaan puhdisteli luistimiansa, sillä olipa tänä yönä tullut kaupungin lahdelle ensimmäinen jää.
Mutta Jooseppi sanoi: "Lähdetään vain, lähdetään. Ja jos tahdotte tietää, millä tavoin minä sinne aion teidät viedä, niin kuulkaa nyt. Ymmärtääksenne kuitenkin selityksiäni täytyisi teidän osata fysiikkaa ja kemiaa, joita minä apteekissa opiskelen, mutta kun niitä ette osaa, niin on vähän vaikea selittää teille asiaa. Arvaatte ehkä kuitenkin, että fysiikassa ja kemiassa käytetään paljon algebraa ja muuta matematiikkaa, ja algebran avulla voidaan laskea, kuinka monta fysikaalista ja kemiallista luonnonvoimaa tarvitsemme saadaksemme kokoon tuommoisen kummallisen kaasun, josta jo eilen puhuin. Muiden matemaattisten tieteiden avulla, joita ette tunne nimeksikään, lasketaan taas, mitkä luonnonvoimat tässä voivat tulla kysymykseen.
Näin puhui Jooseppi ja oli hyvin innoissaan tai ainakin oli olevinansa. Ja nyt hän otti taskustaan kaksi paperinpalaa ja kysyi Quibukselta:
"Kuules, Quibus, ethän sinä vielä ole lukenut algebraa?"
"En ensinkään, neljännellä luokallahan sitä vasta aloitetaan", vastasi Quibus, hieroen tuhkaan pistämällänsä villalapulla luistimiaan.
"No hyvä", aloitti Jooseppi taas, "sitten ei Cibuskaan tiedä algebrasta mitään, ja Crispinus tietysti vielä vähemmin. Katsokaas nyt tätä lappua, tässä on algebraa, ja siinä olen minä laskenut, kuinka monta luonnonvoimaa me tarvitsemme. Katsos, Crispinus!" ja Jooseppi ojensi Crispinukselle paperinpalan, jossa oli seuraava oppinut lasku (Crispinuksen papereista olen sen sittemmin saanut ja tähän kopioinut):
"Ja tässä on toinen laskuni, josta olen saanut tietää, mitä luonnonvoimia tarvitsemme", jatkoi Jooseppi ojentaen Crispinukselle toisenkin paperinpalan, josta myös sittemmin olen kopioinut tämän kaavion:
Voi, voi, kuinka se Jooseppi sentään oli oppinut. Näistä laskuista eivät tietysti asuinkumppanukset ymmärtäneet tuon enempää, enkä niitä minäkään ymmärrä, en vielä tänä päivänäkään. Mutta Jooseppi ne selitti.
"Ensimmäisestä laskusta", lausui hän, "käy selväksi, että puheenalaisen kaasun valmistamiseen tarvitaan yhdeksänkymmentäyhdeksän luonnonvoimaa, ja toisesta selvenee, mitkä nämä voimat ovat. Tarvitaan, näette siihen kaasuun nyt yhdeksänkymmentäyhdeksän ainetta, pääasiallisesti kaliumia, alkalia, jodikaliumia, magnesiumia, happoa, tukohappoa, tukokaasua, vetyä, potaskaa ja tervaa. Toisia en huoli luetellakaan, koska ette ainakaan tuntisi niiden nimiä, jotka tiedetään ainoastaan apteekissa. Mutta olkaa huoleti, minä nämä kaikki hankin, ja sitten todellakin saatte matkustaa kanssani kuuhun."
"No, mutta mistä saadaan sitten itse ilmapallo, johon aiot tuon kaasusi panna?" kysyi nauraen Cibus.
"Sen minä laitan jäästä. Mennään, näette, tuonne lahdelle vain, joka nyt on jäätyneenä, – ja jää ei ole muuta kuin hyytynyttä vettä, aqua fluviatilis, – hakkaan kirveellä siitä irti viiden sylen levyisen ja viiden sylen pituisen lohkareen ja voitelen sitä hetken aikaa eräällä pehmittävällä nesteellä, jonka nimi on apteekissa aqva vitae, niin muodostuu jäänlohkare varsin pian aivan pallonkaltaiseksi onteloksi pulloksi, ja siihen minä kaasuni panen."
Quibus ja Cibus nauroivat kovasti. Mutta Crispinus kuunteli Joosepin selityksiä niin tarkasti, kuin hänen heikot voimansa sallivat. Nyt tahtoi Jooseppi antaa hänelle rohtoja taas, mutta kovin pani Crispinus vastaan ja pyysi vain, että Jooseppi kertoisi enemmän kummallisesta ilmapallostaan. Ja mielellään olisi hänkin tahtonut olla osallisena tuossa kummallisessa ilmapalloretkessä, jonka viisas Jooseppi Quibukselle ja Cibukselle lupasi.
"No, no, Crispinus", sanoi Jooseppi, "ethän sinä saata tulla mukaamme, kun olet kipeänä, mutta jos nyt kerrassaan nielaiset lusikallisen rohtoja, niin olet kai pian terveenä, ehkä iltapäivällä jo, ja saat kuin saatkin tulla mukaamme. Saas tästä nyt!"
Crispinus oli hyvin heikko jo, mutta Joosepin lupaus elähdytti häntä niin, että hän nielaisi kerrallaan koko lusikallisen rohtoja, vaikka kovin poikaparka irvisteli.
"Kas se oli oikein, Crispinus", sanoi Jooseppi, "nyt pian paranet, ja sitten lähdetään retkellemme. Lupaamme odottaa sinua. Nuku nyt hetken aikaa, niin lähdemme Quibus, Cibus ja minä lahdelle hakkaamaan isoa jäänlohkaretta ilmapalloksi."
Ja näin haastaen lähti Jooseppi ulos, ja Quibus ja Cibus seurasivat häntä luistimet kädessä.
Kolmas luku
Mutta nyt vasta satu oikeastaan alkaakin. Nyt kummia tulee.
Jäi siis Crispinus siihen yksikseen nukkumaan, ja pian hän nukkuikin. Hetkisen kuluttua tuli vanha mummo sisään ja katseli nukkuvaa poikaa ja pudisteli päätänsä. Arveli kai, että poika oli hyvin kipeä. Mutta mummo erehtyi. Pari tuntia nukuttuansa heräsi Crispinus - niin hän mulle on kertonut - ja oli ihan terveenä. Joosepin tuomilla rohdoilla oli ollut hyvä vaikutus.
Ja nyt Jooseppi, Quibus ja Cibus palasivat luistinjäältä, ja Jooseppi kertoi, että hänen ilmapallonsa oli jo valmis. Tätä kyllä Crispinus ensimmältä vähän ihmetteli, mutta noustuaan vuoteeltaan katseli hän ulos pihalle, ja siellä jo totta maar olikin hyvin kummallinen pallo, melkein kananmunan muotoinen. Mutta se oli iso, niin iso, että sen sisään varsin hyvin sopivat seisomaan kaikki neljä poikaa, Jooseppikin, vaikka oli jo melkein aikamies.
Pallo oli, kuten Jooseppi väitti, yhden sylen ja viidentoista millimetrin korkuinen ja 2/3 sylen ja kahdeksan millimetrin levyinen. Ja se oli jäästä, kirkkaasta jäästä tehty ja ihan läpinäkyvä, aivan siis ison lasimunan kaltainen. Varmaan sitä muut, jotka eivät asiaa tunteneet, lasiksi luulivatkin.
"Tuossa on nyt keksimäni ilmapallo, jonka olen laatinut pehmittämällä isoa jäälevyä tuolla mainiolla aqva vitae-nesteellä. Nyt käväisen apteekissa noutamassa nuo yhdeksänkymmentäyhdeksän luonnonvoimaa, jotka mulla jo on valmiina isossa matkakirstussani. No, saattepa kohta nähdä; en huoli teille kaikkea selittää, koska ette kuitenkaan syvämielisempiä tieteitä ymmärrä. Pukekaapa yllenne, pojat, nyt vain, ja pankaa voileipiä taskuihinne, niin kohta olemme valmiit lähtemään. Ja sinä, Crispinus, pukeudu hyvin huolellisesti, ettet vilustu matkalla, kun vasta olet taudista parantunut."
Näin puhuen pyörähti Jooseppi ulos, Quibus, Cibus ja Crispinus pukivat yllensä lämpimimmät vaatteensa. Crispinus oli äskettäin saanut pienet lammasnahkaiset turkit, ja nekös nyt sopivat varsin hyvin; karvalakkiaan hän ei myöskään unohtanut. Quibuksella oli jo oma haulipyssy, ja sen hän päätti ottaa mukaan; mutta kun Cibus sen kuuli, juoksi hän ulos ja palasi parin minuutin perästä takaisin myöskin varustettuna pyssyllä, mistä lienee käynyt lainaamassa. Crispinuksella oli oma kaaripyssy, ja siihen hän puolestansa tyytyi; nuolia hänellä myöskin oli vielä tallella kesästä asti.
Kävivät sitten pojat mummolta pyytämään voileipiä, joita mummo antoikin koko joukon, ja niin he olivat valmiit lähtemään kummalliselle retkellensä. Mummolle he sanoivat hartaat jäähyväiset ja lupasivat pian tulla takaisin.
"Eihän siinä kauan viivy, kuussa käydä, kun salaman nopeudella kulkemaan tulemme", arveli Crispinus ja lohdutteli mummoparkaa, joka sanoi kovin ikävöivänsä poikia, jos he kauan olisivat poissa.
Mutta nyt palasi jo Jooseppi apteekista kantaen isonlaista kirstua, ja sen avaamalla hän nyt sanoi saavansa tuota kummallista kaasua, joka tarvitsi saadaksensa ilmapallonsa nousemaan. Pyssy oli Joosepilla niinikään, ja sitä hän piti selässään kuin metsästäjä ainakin. Ja nyt otti Jooseppi puukkonsa, joka hällä aina riippui vyössä, ja leikkasi sillä jääpallon seinästä kyynärän levyisen ja kyynärän pituisen levyn, ja sitten oli ovi valmis. Sitten hän nouti puuvajasta kahdeksan laudanpäätä, kiinnitti ne luultavasti jonkin salaisen liiman avulla hyvin taitavasti pallon sisäpuoliseen seinään istuimiksi matkustajille, niin että laudanpäät yhdessä muodostivat ympäri koko pallon kulkevan penkin. Sitten hän nosti kaasukirstunsa myöskin palloon ja asetti sen keskelle pohjaa. Ja nyt hän käski asuinkumppanustenkin astua palloon.
Niin nämä tekivätkin ja istuivat heti penkille. Ja kummallista oli, etteivät Quibus ja Cibus enää tänään ollenkaan nauraneet Joosepin hankkeille, vaikka eilen niin kovasti olivat nauraneet hänen jutuillensa. Päinvastoin hekin näkyivät ymmärtävän, että tässä oli nyt täysi tosi käsissä.
No, olivat jo kaikki neljä poikaa tämän omituisen ilmapallon sisässä. Ja nyt sovitti Jooseppi levyn, jonka äsken oli seinästä leikannut, jälleen kiinni tähän, - ties mitä liimaa taas lienee käyttänyt, ehkä aqva vitae-nestettänsä. Ja siinä istuivat nyt pojat umpinaisessa pallossa aivan kuin neljä kananpoikaa yhdessä munassa.
Kovin uteliaina odottivat Quibus, Cibus ja Crispinus lähtöä ja pelkäsivät vain, että, ennenkuin ennätettäisiin matkalle, rehtori saattaisi tulla ja kieltää koko retken. Varsinkin oli Crispinus kovin innoissansa, ja oikein hänen silmänsä kiilsivät uteliaisuudesta, kun Jooseppi viimein otti kirstunavaimen taskustansa, pisti sen avaimenreikään ja sanoi:
"Nyt, nyt kohta lennämme ylös ilmaan."
Neljäs luku
Mutta vielä vartoi Jooseppi muutaman minuutin, ennenkuin kirstunsa avasi. "Katsokaa nyt ympärillenne, hyvät pojat", lausui hän, "ennenkuin tämän matoisen maapallon päältä eroamme, ja lähtiessämme lentoon heiluttakaa lakkianne ilmassa ja huutakaa: eläköön! kolme kertaa oikein lujasti."
Ja mitäs ollakaan! Jo väänsi Jooseppi avainta reiässä, kirstun kansi lensi auki, ja - Quibus, Cibus, Crispinus ja Jooseppi olivat jo hyvän matkaa ilmojen avaruudessa, uskokaa pois!
"Eläköön! Eläköön! Eläköön!" huusivat he täyttä kurkkua ja heiluttivat lakkejansa. Ja pyssyt oli heillä kaikilla nyt kainalossa, että lähtö näyttäisi komeammalta.
No, semmoista voimakasta kaasua siinä Joosepin kirstussa oli, ja kyllä se lienee ollut äärettömän paljon keveämpää kuin ilma, jota hengitämme, koska niin julmaa kyytiä poikia ylöspäin kuljetti. Eikä se haissut pahaltakaan niinkuin tavallisesti kaikki muut kaasut; tervan haju ehkä hieman pisti nenään vain, on Crispinus mulle kertonut.
Mutta tarkastakaamme nyt hieman kumppanuksiamme tuossa heidän purjehtiessaan pois tämän maan päältä. He ovat tulleet jo kauas, kauas ylös ilmaan, ja Kokkolan kaupunki tuskin enää näkyykään, vähän häämöttää vain. Hih, kuinka sitä mennään!
Siinä istuivat pojat jäisessä pallossa ja katselevat ympärilleen ja ylöspäin ja alaspäin. Ja niin mukava on pallosta katsoa, kun kaikkialle näkee ilman estettä. Tuntuu pojista melkein siltä, kuin ihan vapaassa ilmassa liitelisivät vain, itse pallo näet kun on pelkkää läpinäkyvää ja siis melkein näkymätöntä jäätä. Ja varmaan pojat maassakatsojastakin näyttävät ihan vapaina ilmassa ylöspäin kulkevan, kun itse palloa ei voinut erottaakaan.
"Kyllä tämä on hyvin tavatonta matkustamista, oikein minua kammottaa", sanoi hetken perästä Cibus.
"Ja vielä enemmän tulee sinua kammottamaan", vastasi Jooseppi, "äläpäs hätäile vain".
Mutta yht'äkkiä nousivat pojat kaikki seisomaan. Hyvin korkealla kun näet oltiin jo, ja kaupungista kun näkyi enää vain vähän huoneiden kattoja ja takantorvia ja kirkontornia häämöttävän, silloin ilmestyi keskelle ilmakehää hyvin merkillinen otus. Ja sitä nyt pojat katselemaan nousivat.
Huuh! Tuossa se tulee suhisten ja vinkuen kuin tuuli. Ihan tulipunainen se on, ja säkeniä siitä lähtee, niin että on silmät häikäistä. Muodoltaan se on melkein kuin kylpyvasta tai luuta; pitkä, hajanainen tulipyrstö, jonka nuppuna on loistava tähti.
"Se on pyrstötähti", selittää Jooseppi, "ja erään semmoisen olette ennenkin nähneet jo, kolme vuotta takaperin".
Niin olikin asian laita. Kaikki kolme muistivat varsin hyvin sen ison, kauniin pyrstötähden, joka oli näkyvissä vuonna 1859. Olikohan tämä nyt, joka poikien ilmapalloa läheni, sama tähti? Sitä ei Jooseppi voinut selittää, enkä minäkään sitä tiedä.
Mutta nyt tulee säkenöitsevä taivaankappale yhä lähemmäksi. Ja suurenemistaan se suurenee ja yhä kirkkaampana loistaa. Suhina, joka sen kovasta vauhdista lähtee, on jo niin hirvittävä, että korvat ovat siitä haljeta. Tuskin toinen kuulee enää, mitä toinen puhuu.
"Herra hallitkoon!" huudahtaa siinä Cibus. "Se tulee meidän päällemme!"
Ja totta maar näyttikin siltä. Palava tähti kiitää kauhealla vauhdilla suoraan poikien palloa kohden, ja jo näkyy se olevan ainoastaan parin virstan päässä pojista. Tulisia säkeniä lennättää se joukoittain edellensä, ja pian on ilmapallo ikäänkuin sakeassa tulituiskussa. Poikien tila rupeaa käymään arveluttavaksi.
"Taivas meitä varjelkoon!" huudahtaa Quibus. "Jos joudumme ihan tuon kamalan tähden pyrstöön, niin sulaa jääpallomme vedeksi, ja me putoamme alas maan päälle kuin kivet."
"Voi! Voi! Voi! Jooseppi, Jooseppi, mihin olet meidät vienyt!" huutavat Cibus ja Crispinus yhdestä suusta.
Mutta Jooseppi istui istuimellansa tyynenä kuin puntari, huolimatta mistään. Katsoa ihmetteli vain hehkuvaa pyrstötähteä ja tuon tuostakin kaasuarkkuansa tarkasteli, vetäen suutansa muiluun.
Mutta yhä lähemmäksi palloa etenee palava tähti, ja yhä sakeammaksi käy tulituisku, joka siitä lähtee.
"Jooseppi! Jooseppi!" huutavat nyt sekä Cibus, Crispinus että Quibuskin, minkä kurkustaan saavat. "Auta meitä, auta meitä, Herran tähden!"
Mutta jo on räiske ja ritinä ja suhina ja pauhina tuosta tuimasta taivaankappaleesta niin kovaa, ettei ollenkaan enää voi erottaa toisen sanoja. - Ja nyt, nyt! Nyt ollaan pyrstötähdessä kiinni. Valo, joka siitä lähtee, on niin terävä, että se soentaa silmät, jos ei ummista niitä.
Viides luku
Asuinkumppanukset ummistivat siis silmänsä ja pistivät sormensa korviin. Ei tuota juljennut katsella eikä kuulla.
Mutta vähän ajan perästä rupee jo ryske ja pauhina hiljenemään, ja jo avaavat pojat silmänsä. On kuljettu ihan tuon tulisen taivaankappaleen pyrstön lävitse, ja tuolla se jo lentää hyvän matkaa pallosta poispäin.
Vaara on ohitse. Pojat katselevat hämmästyksissään milloin omaa ilmapalloansa, milloin poistuvaa pyrstötähteä, ja syvä huojennuksen huokaus pääsee heidän rinnoistaan. Jo voi kuulla toisen puhettakin, ja siinäkös nyt pakinoidaan ohimenneestä vaarasta!
"Herranen aika!" huudahtaa Cibus, "kaikissa sitä ollaan!"
"Sanoi pässi, kun päätä leikattiin", lisää Jooseppi.
"Eikä olekaan jääpallomme sulanut, vaikka selvän tulen halki kävi."
"Hm! poikaseni", viisastelee Jooseppi, "ei minun palloni niin vähillä sula".
"Mutta sulaahan jää tulessa, tiedän mä", muistuttaa Quibus.
"Sulaa kyllä, mutta tämä pallo, katsos, on sekä ulkoa että sisältä karaistu aqva vitae-nesteellä, ja sen tähden se ei sula."
"Aqva vitae?" muistuttelee Cibus. "Sehän merkitsisi elämänvettä, eikös niin Quibus?"
"Aivan niin", vakuuttaa tämä.
"No, mutta jos olet voidellut pallosi jonkinlaisella vedellä, Jooseppi, niin eihän se siitä sen kestävämmäksi ole tullut."
"Onpa niinkin", väittää Jooseppi, "mutta sinä et sitä asiaa ymmärrä".
"En, en ymmärrä, mitä tuo aqva vitaesi oikeastaan on."
"Ja Jumala suokoon, ettet sitä koskaan tule ymmärtämään!" sanoo Jooseppi.
"No, oli nyt miten oli", puuttuu Crispinuskin puheeseen, "mutta hauskaa kuitenkin on liehua näin taivaan ja maan välillä".
"Kun ei noita pyrstötähtiä vain olisi", arvelee Cibus.
"Mutta mihinkähän tässä nyt viimein tullaan?" kysäisee Quibus. "Tulemmekohan todellakin kuuhun?"
"Sinne pitää ponnistaa", vastaa Jooseppi.
"Mutta kuules, Jooseppi", muistuttaa Quibus, "olen kuullut puhuttavan, vaikk'en sitä vielä ole kirjasta lukenut, että se ilmakehä, joka ympäröipi meidän maapalloamme, ei ulotukaan kuin noin pari penikulmaa maanpinnasta ylöspäin sekä että siellä sitten tulee vielä hienompaa ainetta, jossa eivät ilmapallotkaan enää pääse kulkemaan. Onko se totta?"
"Ihan totta", vastaa Jooseppi, "ja me olemme jo aikoja sitten olleet maan ilmakehästä poissa".
Katselivat pojat nyt allensa. Ja voi, mikä näky! Maapallo oli vielä varsin hyvin näkyvissä, mutta Kokkolan kaupunkia ei enää voinut ensinkään erottaa. Sensijaan saivat pojat kerrassaankin nähdä koko Suomenmaan ja Pohjanlahden ja Suomenlahden ja Laatokan, ja vähitellen leveni heidän silmiensä piiriin Ruotsinmaa ja Norja ja Tanskanmaa ja Venäjäkin, sitten Saksanmaa, sitten Ranska ja Italia ja niin edespäin, viimein koko Eurooppa kerrassaankin, ja kaikki aivan niin selvästi kuin kartassa vain. Sitä oli hauska katsella ja siinä voi oppia paljon maantiedettä, jos tahtoi.
Ja vihoviimein selveni pohjoisosa Aasiaa ja pohjoisosa Amerikkaakin heidän allansa, ja Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren rajat tulivat aivan selvästi näkyviin. Hauskaa, hyvin hauskaa, vaikka tietysti kovin outoa ja vähän kamalaakin oli tuota kaikkea katsella.
Mutta heidän hetken aikaa ihmeteltyänsä, mitä nähdä saivat, kysyi taas Quibus:
"No mutta, Jooseppi, jos me nyt olemme maan ilmakehästä poissa, niin silloinhan olemme tuossa hienossa aineessa, joka on keveämpää kuin ilma, ja eihän siinä mikään ilmapallo pysy. "
"Mutta minun pysyy", sanoi Jooseppi vain, tyvenenä yhä kuin pataässä. "Selitä se meille!"
"No, jos ymmärtäisitte", aloitti Jooseppi. "Katsokaas, tuon aineen nimi, joka on maan ilmakehän yläpuolella ja koko maailman avaruuden täyttää, on eetteri, eikä siinä tosiaankaan ole kukaan ihminen kulkenut ennen meitä (asuinkumppanusten silmät käyvät aivan ammolleen). Mutta asian laita on se, että minä tästä arkustani aina tavan takaa, teidän huomaamattanne, olen päästänyt irti kaasua, joka on keveämpää kuin eetteri, ja sentähden olemme me pystyneet purjehtimaan maan ilmakehän yläpuolella. Ymmärrättekö nyt?"
"Varsin hyvin", vastasivat pojat, "onko sulla sitä tuossa pöhöttyneessä pussissa, joka on arkun pohjalla?"
"Siinä juuri", vastasi Jooseppi.
Moinen paisunut pussi olikin Joosepilla arkussaan.
"Ja uskokaa pois, pojat", jatkoi oppinut apteekin oppipoika, "vaikka eetteri on niin keveätä, että sitä tuskin on olemassakaan, niin on minun pussissani oleva kaasu vielä sitäkin keveämpää, hm! melkein kuin kukkasen tuoksu".
"Hoho!" sanoi Cibus, "älä sentään pane omiasi".
"No, miten sitten pääsisimme eetterissä kulkemaan?" muistutti Jooseppi, ikäänkuin vähän pahoillansa Cibuksen epäileväisyydestä.
"Mutta kuules, Jooseppi", uskalsi kuitenkin Quibus huomauttaa, "olen kuullut sanottavan myöskin, että maapallolla on semmoinen vetovoima, että se vetää luokseen kaikki kappaleet, jotka sen vetovoiman kehän sisässä ovat. Emmekö me siis olisikaan enää maan vetovoiman alaisina?"
"Olemmme kyllä", selitti Jooseppi, "mutta toiselta puolen vetää myöskin kuu puoleensa, ja nyt tällä hetkellä juuri vetävät maa ja kuu meistä kissanhäntää".
Kaikki rupesivat nauramaan.
"Saa nähdä, kumpiko voittaa", lausui Crispinus.
"Katsokaas, asian laita on se", aloitti taas Jooseppi, "että kuussa ei ole ollenkaan aqva vitae-nestettä, mutta sen sijaan monia, jotka sitä haluavat, ja koska nyt, kuten tiedätte, jääpallomme on voideltu tällä nesteellä, niin vetävät ne kuussa nyt oikein tarmonsa takaa saadakseen pallomme sinne. Maan päällä sitävastoin on aqva vitae-nestettä, Jumala paratkoon, aivan yltäkyllin."
"Hm! Hm! Kyllä ymmärrämme", vastasivat pojat. "Mutta ketkä siellä vetävät?" "Kaikki ihmiset", vastasi Jooseppi.
"Sinä siis oikein toden teolla uskot, että kuussa on ihmisiä?" lausui Cibus.
"Saatpas nähdä", vastasi Jooseppi vain.
Mutta poikien näin jutellessa oli taas jo kuljettu pitkät matkat maailman avaruudessa, niin että heidän oli tullut nälkä, minkä vuoksi voileivät otettiin esille. Ja voi, kuinka ne nyt maistuivatkin täällä yläilmoissa! Pojat söivät kerrassaan taskunsa tyhjiksi.
Mutta olipa myöskin ruvennut hämärtämään jo, ja tämä vähän ensimmältä poikia kammoksutti, sillä kolkkohan olisi viettää yönsä näin taivaan ja maan välillä ihka pimeässä, varsinkin jos ei taivas pysynyt selkeänä, jotta olisi apua tähdistä ja kuun valosta.
"Mutta eiköhän kuun pitäisi jo näkymän?" kysyi Crispinus.
"Kunhan vähän vielä pimenee, niin kyllä sen näemme", vakuutti Jooseppi.
No, kuljettiin taas hetken aikaa, niin jo rupesikin sinessä haamottamaan kauhean iso, valoisa ympyrä. Se oli kuin isoin kirkko. Ja jo rupesi se näkymään yhä selvemmästi.
"Siinä on nyt kuu!" selitti Jooseppi.
"Herran tähden! Tuoko on kuu? Noin kauhean iso! Voi taivas!" huudahti ihmetellen Cibus. "Onhan se isompi kuin Kokkolan kirkko."
"Kuin koko Kokkolan kaupunki!" vakuutti Jooseppi.
"Voi herranen aika!" huusi Crispinuskin.
Ja kyllä se oli kuu, jota kohden seikkailijamme nyt täyttä vauhtia etenivät. Pian se on suuruudeltaan kuin kolme Kokkolan kirkkoa vieretysten, pian vieläkin isompi ja pian sittenkin isompi, ja nyt on se jo isompi kuin koko Kokkolan kaupunki.
"Enkös minä sitä sanonut?!" riemuitsi Jooseppi.
Nyt eivät pojat tehneet enää mitään muuta kuin katsoivat vain kuuta. Suut levällään ja silmät selällään seisoivat he siinä tuijottaen mahtavan yön kuningatarta, - runollisesti puhuakseni.
"Ja nyt, nyt! Nyt kavahtakaa, pojat! Ei ole varmaankaan enää monta minuuttia, ennenkuin kopsahtaa. Kappaleen matkaa vielä, pari kolme Venäjän virstaa ehkä, niin jo olette perillä."
"Mutta, hyvä Jumala!" huudahtaa siinä vielä Quibus, "jos pallomme nyt täyttä vauhtiansa romahtaa kuun kylkeen, niin se särkyy, kuin särkyykin, ja miten sitten pääsemme pois?"
"Poispääsystä ei mitään hätää", vastasi Jooseppi, "sillä pianhan minä rakennan uudenkin tällaisen ilmapallon, jos tämä särkyy, mutta tosin mua hieman arveluttaa tuo yhteentörmäys kuun kanssa kuitenkin, sen puolesta, näette, että me kaikki saatamme siinä mennä ihan murskaksi, niin että meistä ei jää kynsiäkään eheiksi; ja jos niin hullusti sattuisi käymään, silloin meidän todellakin on vähän vaikeampi päästä sieltä pois. Mutta älkää nyt hätäilkö ennen aikojanne. Ei vielä mitään hätää. Ja katsokaas, nyt, nyt olemme kohta perillä. Nyt on se jo yhtä iso kuin koko Vaasan lääni!"
Mutta ei vielä varsin oltu perillä. Vielä saivat pojat sykkivin sydämin vartoa kokonaista kymmenen minuuttia. Ja ne olivat hyvin tuskalliset hetket. Vapisivat kovin asuinkumppanukset pelosta ja tuskasta. Ei siinä ollut aikaa eikä haluakaan katsella kaikkea, mitä kuun pinnasta näkyi. Maat ja meret, vuoret ja metsät tulivat ikäänkuin yhtenä sekasotkuna vain poikia vastaan. Oikein hämärti, näet, heidän silmiään siinä levottomuudessa. Mutta nyt! - - - Nyt!
"Ummistakaa silmänne!" huusi Jooseppi.
Kuudes luku
Pojat ummistivat silmänsä. Ja nyt juuri! "Ratsh! hili! hili! kling!" Tuhansina palasina makasi Joosepin keksimä jäinen ilmapallo keskellä erään pienen kaupungin toria kuussa. Pojat olivat menneet tainnoksiin. Ja siinä he lepäsivät nyt tietämättä tästä maailmasta tuon enempää. Kaasuarkkukin makasi nurin narin maassa, ja kaikki Joosepin tavarat olivat lentäneet sinne tänne.
Kuun asukkaita on kokoontunut suuri joukko seikkailijaimme ympärille, mutta he eivät näy itse pojista juuri suurta lukua pitävän. Sitävastoin he torilta hyvin huolellisesti poimivat särkyneen jääpallon palasia ja pistelivät niitä suuhunsa ja imivät oikein ahnaasti ja olivat iloiset. Kummalliset ihmiset! - imeä jäänpalasia! Mutta kas, kun näitä olikin voideltu aqva vitae-nesteellä, jota kuun asujaimilla, Joosepin kertomuksesta päättäen, ei ollutkaan.
Mutta kumppanustemme maatessa tuossa kuun kaupungin torilla tainnoksissa katselkaamme hetken aikaa noita kuun asukkaita. Minkälaisiksi heitä luulette? Ja ensiksikin: uskottehan edes, että kuussa asukkaita on? Tähtitiede meidän päivinämme väittää, ettei siellä ole niin elävää itikkaa ja ettei siellä mikään saatakaan elää, kun muka kuun ympärillä ei ole mitään ilmakehää, josta luontokappaleet voisivat hengittää. Ja hyvin mahdollista on, että tiedemiehet ovatkin oikeassa; ehkä onkin kuu aivan autio ja tyhjä nyt, niinkuin maapallokin ennen luomisen alkua; - en ensinkään tahdo vastustaa aikamme tiedemiehiä. Mutta tiedänpä toiselta puolen, että ainakin vielä vuonna 1862 kuu oli asuttuna - yhtä hyvin kuin maapallokin - ja silloiset tiedemiehetkin sen tunnustivat. Se tietysti ei ole näiden eikä minunkaan syy, jos ilmakehä ja ihmiset 1862 vuoden perästä ovat kuusta kadonneet. Pääasia on, että Joosepin, Quibuksen, Cibuksen ja Crispinuksen siellä käydessä sekä ihmisiä että itikoita kuussa oli. Jos en luottaisikaan 1862 vuoden tähtitiedemiesten väitöksiin, niin uskon ainakin Crispinuksen kertomusta.
Mutta kyllä nuo ihmiset vähän toisenlaisia olivat kuin me tällä matoisella maapallolla. Ensiksikin pisti heti silmiin se seikka, että heillä kaikilla oli häntä, aivan kuin koirilla ja apinoilla. Ja kovin he olivat pieniä. Isoin jättiläinen siellä oli ehkä kyynärän pituinen, ja lapset olivat kuin lasten nukkivauvat meillä. Niin on mulle Crispinus kertonut. Heidän kaupunkinsa olivat rakennetut melkein samaan malliin kuin kaupungit maan päälläkin, paitsi että talot tietysti olivat ainakin puolta pienemmät kuin meidän talorakennuksemme. Muuten olivat olot koko kuussa jotenkin samanlaiset kuin maalliset olomme, pienin poikkeuksin kuitenkin, joista myöhemmin puhun. Maata ja vettä, maaseutuja ja kaupunkeja oli sekaisin, aivan niinkuin täälläkin. Ihmisasunnot olivat sisustetut jotenkin samaan tapaan kuin meillä. Puutarhoja oli tiheämmässä kuin täällä, ja asukkailla oli tapana viettää iltapäivänsä niissä sillä tavoin, että riippuivat puiden oksissa hännästään. Siitä kai on syntynyt tuo vanha harhaluulo, että kuun asukkaat käyvät pää alaspäin ja jalat ylöspäin.
Mutta palatkaamme nyt retkeilijöihimme. Maattuansa noin puoli tuntia aivan tainnoksissa heräsivät he kaikki yht'aikaa ja katsoivat kummastellen ympärillensä.
"Missä olet?" huusivat kaikki kuin yhdestä suusta. Mutta pian rupesi muisti selvenemään, ja Jooseppi lausui:
"Voi, hyvät pojat! täällä ollaan nyt kuin ollaankin, kuussa."
Pojat nousivat seisomaan ja hieroivat helliä jäseniään, vaikk'ei kukaan sentään äskeisessä romahduksessa ollut saanut mitään pahempia vammoja.
"Mihin nyt joudutaan?" kysyi Quibus.
"Kysytään ensiksi kestikievaria", vastasi Jooseppi, "jotta saisimme vähän ruokaa. Minun ainakin on aika lailla nälkä. Mutta kas, tuossa on kirstuni", lisäsi hän hetken perästä huomatessaan kaasukirstunsa, joka pohja ylöspäin makasi torilla. "Siinä oli mulla vähän ruokaa."
Jooseppi kävi ja käänsi kirstunsa oikein päin, mutta kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Ihan tyhjä oli poikaparan matka-arkku.
"Ei, kyllä meidän täytyy etsiä kestikievari", sanoi Jooseppi tappionsa huomattuaan. "Kysytään tietä sinne; onhan täällä ihmisiä."
"Nuoko nyt kuun ihmisiä ovat?" kysyi Crispinus ihmetellen katsellen hännäkkäitä kuun asujaimia, joita nyt rupesi kokoontumaan oikein miehissä kumppanustemme ympärille.
"Lapsiahan he ovat kaikki."
"Ei, poikaseni, kyllä he ovat aikaihmisiä", vastasi Jooseppi, "ei täällä sen parempia olekaan". Ja samassa lähestyi hän pisintä kuunmiestä lausuen:
"Kuulkaas, hyvä herra, neuvokaapa meidät kestikievariin."
Mutta kuulaiset seisoivat siinä vain töllistellen ympärillä, eikä mies vastannut mitään.
"Ettekö ymmärrä, mitä minä sanon?" kysyi Jooseppi.
Ei mitään vastausta.
"He luultavasti eivät osaa suomea", huomautti Crispinus.
"Aivan oikein, Crispinus", myönsi Jooseppi, "no, puhutaan ruotsia sitten. Kan ni svenska?"
Ei mitään vastausta.
"Ei, eivät ne ymmärrä ruotsiakaan", sanoi tuskastuneena Jooseppi, "mikäs nyt neuvoksi? Quibus, osaatko sinä saksaa?"
"En, en minä niin paljoa vielä osaa", vastasi tämä, "olemme lukeneet vasta apuverbeihin asti".
"Mutta minä olen äidiltäni oppinut pari lausetta sekä saksan että ranskan ja englannin kielestä", kiirehti Cibus kehumaan.
"No, anna tulla sitten kaikki mitä suinkin osaat", kehoitti Jooseppi. "Kysy heiltä nyt mitä hyvänsä."
Cibus aloitti:
"Sprechen Sie deutsch?"
Ei mitään vastausta.
"Parlez vous francais?"
Ei mitään vastausta.
"Do you speak english?"
Ei mitään vastausta.
"Ei, ei näy auttavan mikään", lausui nyt Jooseppi, ja hiki rupesi tippumaan hänen otsastaan. "Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun emme edes osaa pyytää itsellemme ruokaa."
Mutta entä jos he puhuvat latinaa?" arveli Crispinus.
"Kelpaa koettaa", myönsi Jooseppi, änkytteli sitten hetken aikaa ja kysyi tuolta kuun pisimmältä mieheltä:
"Loqverisne linqvam latinam? - - - Olisikohan se oikein, Quibus?"
Ja Quibus vastasi: "Kyllä se kelpasi." Mutta kuulaiset eivät nytkään vastanneet mitään.
"Date nobis cibum (antakaa meille ruokaa)" lausui nyt puolestaan Quibus kuulaisille. Cibus katsoi vihaisesti Quibukseen.
Mutta kaikki oli ihan turhaa. Ei mitään vastausta tullut. Kuussa ei varmaankaan puhuttu mitään ihmiskieltä. Ja kovin rupesi jo pojille tulemaan nälkä. Mutta lopuksi avasi kuitenkin tuo kuun pisin mies suunsa ja lausui:
"Tili tingeli-tik tuli-tik Volapük?"
"Mitähän mustalaiskieltä se oli?" huudahtivat pojat aivan yhdestä suusta. "Ei sitä ymmärrä pappikaan."
Mutta semmoista kieltä kuussa puhuttiin, eivätkä pojat siitä viisastuneet rahtuakaan. Lopulta he kuitenkin kokivat kaikenmoisilla viittauksilla ilmoittaa, että tahtoivat ruokaa. Ja jo kuulaiset ymmärsivät ja veivät kuin veivätkin pojat kestikievariin. Täällä hei saivat ruokaa, varsin hyvää ruokaa, vaikka tosin hyvin pieniltä lautasilta, ja viimein valmistettiin heille makuusijat - lattialle kuitenkin, sillä koko kuussa ei ollut niin pitkiä sänkyjä, että pojille olisivat riittäneet. Ja jo menivätkin sankarimme levolle.
Seitsemäs luku
Mutta jo pitäisi mun lopettaa tämä satu. Ei olisi aikaa nyt pitemmältä kertoa. Selitän tässä siis lyhyesti vain, miten sitten kävi.
Herättyään seuraavana aamuna pyysivät pojat taas ruokaa ja saivatkin sitä. Ja syötyänsä veti Jooseppi esiin liivintaskustaan vanhan Venäjän hopeakolikon tarjoten sitä maksuksi. Mutta siitä ei kestikievarissa eikä koko kuussa huolittu. Viitattiin pojille ja puhua lörpötettiin, että heidän tuli maksaa aqva vitae-nesteeseen kastetuilla jäänpalasilla. Ja kun he niitä nyt eivät voineet hankkia – siis syystä juuri, ettei aqva vitae-nestettä kuussa ollut, pyydettiin, että he lähtisivät maan päältä noutamaan. Tämän lupasikin Jooseppi, kunhan vain maan päälle pääsisivät.
Miten lienee ollutkaan, niin pojat oppivat hyvin helposti tuota kuun kummallista kieltä, että jo toisen päivän illalla puhuivat sitä jotenkin selvästi. Ja nyt tutustuivat pojat vähitellen kuun oloihin, jotka yleensä olivat melkein samankaltaiset kuin maan päällä. Suurin erotus oli siinä, että kuun naiset olivat miehiä ja miehet naisia, se on: naiset toimittivat kaikki miesten tehtävät ja kävivät housuissa, kun sitävastoin miehet toimittivat naisten töitä ja kävivät hameissa. Eikä tästä hullunkurisesta järjestyksestä sanottu mitään sanottavaa haittaa olevan. Toinen kummallinen tapa oli tuo iltahuvitus puutarhoissa; ja hirveästi pojat nauroivat tätä leikkiä: jalat ilmassa ja pää alaspäin kuulaiset siinä puiden oksissa riippuivat, laulaen kummallisia lauluja kummallisella kielellään. Yksi hyvä puoli heidän oloissaan oli se, että siellä puhuttiin vain yhtä kieltä, eikä kouluissakaan tarvinnut vaivata päätänsä oppimalla kaikenlaisia ulkomaan kieliä. Hallitusta hoitivat yksinomaisesti naiset, miehiä ei ollut missään viroissa. Yleensä miehet näkyivät, poikain mielestä ainakin, hyvin paljon laiskottelevan, joivat kahvia vain pitkin päivää ja pakinoivat kylän ja kaupungin juttuja. Muuten olivat ihmiset hyväntahtoisia ja sävyisiä. Meidänkin matkustajiamme pidettiin oikein hyvänä.
No, neljä päivää pojat viipyivät kuussa, mutta silloin rupesi jo tekemään mieli takaisin. Mutta kun koko kuussa ei ollut saatavana aqva vitae-nestettä, jolla olisi voinut uutta jääpalloa karaista, niin tapahtui poikien paluumatka sillä tavoin, että he kaikki neljä pantiin isoon, umpinaiseen tynnyriin, ja tämä heitettiin hyvää vauhtia menemään. Millä keinoin tynnyri oikeastaan ilmassa pysyi ja siinä maata kohden kulki, en voi selittää, eikä Jooseppikaan sitä tietänyt, mutta totta vain on, että tynnyrissä pojat sieltä palasivat.
Tynnyri putosi suorastaan Hoangho-nimiseen jokeen Kiinanmaahan. Kiinalaiset sen huomasivat, vetivät maalle ja aukaisivat. Ja pojat astuivat ulos. Yhdessä vilahduksessa vain oli heidän paluumatkansa tapahtunut. Kiinassa olisi pojille tullut kova hätä kynsiin, sillä heillä ei ollut mitään muuta rahaa, jolla olisivat ostaneet ruokaa, kuin tuo Joosepin venäläinen hopeakolikko. Mutta Jooseppi keksikin keinon: osti, näet, ruplallaan neljä viisauden kiveä – Lapis sapientiae, ja pitämällä moista taikakalua suussaan saattoivat pojat elää syömättä. Nälkää ei tuntunutkaan. Mutta jo seuraavana päivänä rakensi Jooseppi itselleen uuden ilmapallon, jäästä, eräs hyväntahtoinen apteekkari lahjoitti hänelle kaikki tarpeelliset ainekset kaasun valmistamiseen, – ja yhden päivän kuluttua lähtivät pojat uudessa jääpallossa takaisin Kokkolaan päin.
Jooseppi oppi Kiinassa konstin ohjata palloaan mihin hyvänsä. Matkalla poikkesivat satusankarimme kuitenkin Intian maahan, jossa eräältä vanhalta mummolta saivat lahjaksi näkymättömyyden kiven – lapis infernalis. Ja sitten purjehtivat he pallollaan ihan näkymättöminä suorastaan Kokkolan kaupunkiin. Eikä heitä kenkään nähnyt heidän palatessaan sinne.
Ja varsinkin oli hyvä, ettei rehtori saanut heidän retkestään mitään vihiä; olisi muuten saattanut käydä hullusti.
Oli ilta, kun he tulivat, ja kaikki menivät levolle, hiiskumatta kellekään retkestänsä mitään. Ja nyt oli myöskin lupa-aika mennyt ohitse. Seuraavana aamuna menivät Quibus ja Cibus kouluun, mutta Crispinus oli varmaankin vaarallisella retkellä vilustunut, sillä aamulla hänen herätessään sanoi mummo, että hänen yönsä oli ollut kovin rauhaton ja että hän vieläkin oli hyvin kipeä. Ja Crispinuksen täytyi olla makuulla kolme päivää.
Joosepin, Quibuksen ja Cibuksen kanssa hän siinä näiden joutohetkinä sitten jutteli merkillisestä matkasta kuuhun, ja nämä nauroivat täyttä kurkkua. Mutta Crispinus itse ei sitä minään naurun asiana pitänyt, hyvin kummallisena retkenä vain.
Ja tähän minä lopetan.
2 kommenttia:
Todella todella hieno, mutta kuulostaa disinformaatiolta...?
"Sehän on isompi kuin Kokkolan kirkko"... Voiko mikään olla isompaa kuin Kokkolan kirkko?
Lähetä kommentti