Luin uudelleen Risto Isomäen romaaniin perustuvan sarjakuvan Sarasvatin hiekkaa (2008). Sarjakuva kuvittaa hyvin sitä mitä jäätiköille tapahtuu ilmaston lämmetessä. Ne eivät sula pikkuhiljaa, vaan saattavat rytinällä liukua meriin.
Suomessa melkein kaikkialla näemme jääkauden jälkiä. On tuntureita, soraharjuja ja siirtolohkareita mitä kummallisimmissa paikoissa. Etenkin Pohjanmaalla kolme kilometrisen jäätikön alla painunut maa nousee edelleen melkein nähtävissä olevaa vauhtia.
Silti jään katoamisesta ei ole ollut kiistatonta teoriaa. 1980-luvun alussa Spede Pasasen rahoittamana eräs asiaa pohtinut kansanmies vei ison jääkuution Lappiin tunturin huipulle. Yhdessä kesässä se ei juurikan sulanut.
Miten siis kolme kilometrinen jää olisi kadonnut niin nopeasti kuin se katosi? Spede suunnitteli aiheesta televisiodokumenttia, mutta MTV ei siitä ollut kiinnostunut. Selitykseksi oli tarjolla liian huimia teorioita. Että maailman meret olisivat nousseet parin sadan metrin korkeuteen ilmaan ja niiden alla olisi tullut huomattavan lämmintä.
Isomäen esittelemät teoriat jäiden liukumisesta meriin ovat paljon uskottavampia. Ilmastomuutos ei aina ole hidasta, melkein näkymätöntä muutosta. Jossakin vaiheessa on luultavasti luvassa isoa ryskettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti