Mikä Sokalia vitutti?

Tämä kirjoitus käsittelee fyysikko Alan Sokalia, Ankardon tekijä Sokalista kirjoitan joskus toiste.

Seurasin netistä tuoreeltaan 1996 Alan Sokalin tekemän "tieteellisen" artikkelin ja sen "epätieteellisyyden" paljastamisen aiheuttamaa keskustelua. Päällimmäisenä siitä jäi mieleen jargonin käytön vaarallisuus. Jotkut ovat epäilleet, että Tom McCarthyn Tintti-teksti olisi vastaava vedätys. McCarthy ei tosin ole ilmoittanut sen sellaisen olevan. Epäilyjä on tosin esitetty vain talouslehdissä, kauppatieteilijöitä ihmetyttää miten kirjallisuustiede saakin sarjakuvasta niin paljon irti, ja paljolti niiden markkinointitavoitteiden vastaista.

Jo 1997 Kalle Michelsen kirjoitti Sokalin tempauksen taustasta ja sen seurauksista seuraavasti: "Kun tutkijoiden taistelu määrärahoista ja viroista kiristyy, samalla menetelmät kovenevat. Toistaiseksi julkisuutta on käytetty hyväksi vain perinteisessä akateemisessa mustamaalaamisessa, mutta Sokalin esimerkki varmaan tuottaa markkinoille hienostuneempia menetelmiä. Tämä johtaa entistä syvempiin traumoihin, entistä suurempaan katkeruuteen ja vihanpitoon, joissa kaikissa akateeminen maailma on ylivertainen muuhun yhteiskuntaan nähden."

Sokal ja hänen vedätyksensä nousi mieleeni päivällä pohtiessani Charles Darwinia ja kreationistien yrityksiä kammeta hänet jalustaltaan. 1800-luvun lopulla Darwin ei ollut ainoa, joka kehitteli evoluutioteoriaa. Herbert Spencer ehätti esittelemään oman evoluutioteoriansa julkisuudessa jo ennen Darwinia. Spencer oli kuitenkin filosofi, hänen kirjoituksensa eivät ole jälkipolvien keskuudessa saaneet samaa arvostusta kuin asian luonnontieteellisenä "totuutena" esittänyt Darwin.

Spencer kirjoituksillaan loi sellaisen ilmapiirin, johon Darwinin "luonnonlakitodistus" upposi kuin kuuma veitsi voihin. Todistaja sai kunnian, valmistelija unohduksen. Yhteistulos oli kuitenkin tieteiden suuri voitto.

Valmistelevatko nykyiset (yhteiskunta)filosofit kirjoituksillaan ilmapiiriä niin, että uudet luonnontieteelliset todistukset tulisivat julkisuudessa helpommin hyväksyttyä?

Ei.

Itse tieteestä on tullut yhteiskunnan perusta: globalisoitunut tiede ja teknologia muodostavat nykyisten yhteiskuntien peruskiven, eikä peruskiven pysyvyyttä ole syytä asettaa kyseenalaiseksi, ainakaan jos haluaa pysyä rahoitusringeissä.

Sokalilla on avoin poliittinen tavoite. Ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden tulisi avoimesti ja ymmärrettävästi kertoa havaintonsa ja tutkimustuloksensa, eikä peittää niitä hankalien käsiteapparaattien ja jargonin alle.

Darwinin, Spencerin ja muiden evoluutioteoriasta 1800-luvun lopulla kirjoittaneiden aikoina tieteen tuloksilla oli vaikutusta yhteiskuntaan. Oppi sopi pohjaksi ja perusteluksi mitä moninaisimmille poliittisille ideologioille ja vaatimuksille. Tiede ja asiantuntijalausunnot purkivat perustaa silloiselta luokkayhteiskuntarakenteelta ja auttoivat uutta puhkeamaan kukkaansa.

Rahoittajien, instituutioiden ja muiden sidosryhmien mielipiteillä ei tulisi olla ratkaisevaa merkitystä, jos tutkimustulokset kertovat muuta. Sokalia vitutti tämän vaatimuksen unohtaminen.

Karttailmaisu

Kartoilla on omalaatuinen tapansa ilmaista maanmuotojen topografiaa. Sovitut merkit kertovat kartanlukijalle mitä on missäkin, esimerkiksi siirtolohkareita, polkuja ja soita. Kaupunkien kartoissa on oleellista talojen muodot ja katujen sijainnit.

Oheinen kartta on Oulun kaupungista. Kuva kertoo, minkä muotoisia Nokia Oyj:n toimitalot (Nokia House Peltola I, II ja III, suunnitellut UKI Arkkitehdit Oy, 1999-2001) ovat. Jos en tuntisi ja olisi nähnyt taloa, olettaisin karttamerkinnän muodon perusteella olevan vanhoja linnoituslaitteita. Vihreänä vieressä virtaa moottoritie ja keltaisena alla Kajaanintie.

Kartta antaa toimitaloille johtavasta Yrttipellontiestä sellaisen kuvan, että sitä myöden voisi hyvin mielin kulkea kevyen liikenteen väylälle. Luonnossa tilanne on kuitenkin toinen. Useimmat kiertävät rakennukset, eivätkä kulje Nokian pihan poikki. Kartta kuitenkin kertoo tien olevan julkinen ja kaupungin ylläpitämä. Ei pihatie.

Kuvaava on taannoinen Kalevan juttu Nokian toimihenkilöiden ulosmarssista. Toimittaja kertoi henkilökunnan lähteneen pihanpuolelta, eikä jääneen kommentoimaan syitä toimittajalle.

Julkisista ja yksityisistä kaupunkitiloista kirjoitti pari viikkoa sitten uusisuomi.fi:hin Esa Laaksonen. Hän kiinnittää huomiota siihen, että uusille alueille rakennetaan jopa 60 kilometriä neliökilometrille julkisia kulkuväyliä, kun keskikaupungilla sama on 20. Laaksosen mukaan kaupunkirakenteen avainkohta on paikka, jossa yksityinen muuttuu julkiseksi.

Julkisen ja yksityisen rajan on oletettu olevan jotakin "puolijulkista", jokin välittävä elementti, esimerkiksi hoidettu piha. Puolijulkinen on hirvittävän vaikea suunnitella, ainakin sellainen, joka sopii hienosti myös asuntojen myynti-ilmoituksiin.

Ruutukaavakeskustoihin puolijulkinen on muotoutunut vuosikymmenten saatossa. Uusilla alueilla sellaisen synty on hakusessa. Nokian toimitalojen väliin ei ole syntynyt puolijulkista tilaa ja julkiseksikaan tarkoitettua ei uskalleta käyttää.

Toinen uusi alue Oulussa, jossa julkisen ja yksityisen rajaa haetaan, on Kiikeli. Saareen heti ruutukaava-alueen vieressä on tehty ruutukaavan jatkumo julkisin (jalan)kulkuväylin ja satamalaiturein. Kolmen taloyhtiön hyvin hoidetut pihat on oivallettu puolijulkiseksi tilaksi, johon yksityinen tila jatkuu. Julkisenkin tilan käyttäjät ovat oivaltaneet puolijulkisen, johon tarpeen vaatiessa on kulkuväyliltä ja puistosta sopiva poiketa.

Mutta yksityisestä ja julkisesta puolijulkiselle tulevilla on erilaiset käsitykset niistä tarpeista, joita puolijulkisella saa toimittaa. Niinpä "tarpeiden" tekeminen yksityisen jatkeelle on koettu yksiselitteisesti yksityisen loukkaukseksi. Ruutukaavan porttikongiin tehtyä "tarvetta" ei sellaiseksi koeta.

Nyt Kiikelissä on portit, tehostettu vartiointi ja valtavasti yksityisaluekylttejä. Puolijulkinen halutaan kokonaan yksityiseksi. Uudenlaisissa rakenteissa haetaan rajaa sille, missä kohdassa yksityinen muuttuu julkiseksi.

***

Hienoja Corto Maltese Swatch-kellojen mainoskuvia löytyy täältä. Mielikuvia kannattaa käyttää mieluimmin yksityisten, yksittäisten tavaroiden myynnissä kuin asunto-osakkeiden. Jos siis asiakkaan halutaan oikeasti olevan tyytyväinen, eikä vain ostavan.

Kannattava investointi

Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Anne Brunila kertaa suomalaista taloushistoriaa Uutispäivä Demarin haastattelussa. 1700-luvun lopulla tervantuotanto vaihtui sahateollisuuteen. Hollannista tuotiin tekniikka uuden teollisuuden aloittamiseen. Tällä Brunila haluaa kertoa, että nykyisin on meneillään samanlainen murros.

Yksi Uudenmaan ensimmäisistä neliraamisista, hienoteräisistä sahoista oli Naarkoskessa. Sen perusti luutnantti Carl Fredrik Nordenberg (1702-1779; aateloituna Nordenskiöld). Sopimus sahan perustamisesta kylän talonpoikien ja Nordenbergin välillä vahvistettiin Porvoon ja Mäntsälän syyskäräjillä marraskuussa 1734.

Sahan laitteisto hankittiin juuri Hollannista, jonka taloudellisiin oloihin Nordenberg oli tutustunut tieteellisten harrastustensa ohella. Itse saha rakennettiin vuosina 1736-7. Kirkonkirjojen mukaan saha työllisti yli kaksikymmentä miestä. Vuonna 1746 sahattiin 3110 tolttia lautoja.

Saha toimi neljä vuosikymmentä omistajiensa mielestä hyvin. 1770-luvulla alkoivat sahan taloudelliset vaikeudet. Järkevien kuljetusmatkojen päästä ei saatu riittävästi järeää, yli 300-vuotista puuta sahattavaksi. Saha jäi heitteille ja sen toiminta hiipui. Uudelleen se alkoi vasta 1890-luvulla kylän talonpoikien yhteisprojektina.

Uutispäivä Demarissa Brunila toivoo, että suomalaisia tuotannon edellytyksiä ei tuhlata. Toivottavasti esimerkiksi Kemijärvellä ja Summassa ei hukata mahdollisuuksia samoin kuin Naarkoskella 1770-luvulla.

Brunila muistuttaa, että Suomessa ei oikeastaan ole muita huippuosaamiseen panostavia yrityksiä kuin Nokia. Nokian osuus Suomen tutkimus- ja tuotekehitysrahoista on 45 prosenttia. Metsäteollisuuden T&K -investoinnit ovat kohtalaisen alhaiset, mutta kuitenkin 400 miljoonaa euroa vuodessa. Tutkimus ja kehitystyö on ennenkin pelastanut metsäteollisuuden paperittomalta konttorilta.

Toivottavasti metsäteollisuusyhtiöt ottavat Brunilan sanoista vaarin. Lisää varoja tuotekehittelyyn. Lisäksi metsäteollisuusyhtiöiden kannattaisi pohtia Brunilan arviota nykyisen murroksen suunnasta: "biojalostamot ja toisen polven biopolttoaineet ovat yksi mahdollisuus laajentua. Metsäklusterilla on valmiina rakenne ja kyky käsitellä suuressa määrässä biomassaa ja tehdä sitä tuottavasti".

Sellutehdas on teknisesti helppo muuttaa etanolitehtaaksi. Pahat kielet kertovat niin tapahtuneenkin sopivien tehdasseisokkien aikana.

1700-luvulta voisi ottaa opiksi myöskin pitkäjänteisyydestä. Samaan aikaan kun Carl Fredrik Nordenberg perusti sahan, hän istututti tilalleen valkopyökin taimia (kuvassa). Jänikset söivät taimet parin ensimmäisen kevään ja kesän aikana, joten tuo investointi meni hukkaan (tai paremminkin jäniseläinten suihin).

Huomattava on kuitenkin, että tuosta Nordenbergin 1730-luvulla tekemästä investoinnista olisi sahalle ollut taloudellista hyötyä vasta 2030-luvulla (lakisääteisiä istutusvelvollisuuksia ei tuolloin ollut). Ajat muuttuvat. Vuonna 2007 ei olla valmiita investointeihin, joista taloudellista hyötyä saisi vasta 2030-luvulla.

Kuikka ja Vili

Hergén sankarit Quick ja Flupke ovat saaneet uuden elämän Suomessa Kuikka ja Vili nimisinä. Viime kuussa ilmestyi Egmontilta uusi Ei armoa -albumi pojanviikareiden seikkailuista.

WSOY julkaisi kaverusten seikkailuja kuuden albumin verran vuosina 1986-89. Nyt julkaistava materiaali on ennen suomentamatonta.

Hergé teki kahden sivun mittaisia Kuikan ja Vilin seikkailuja 1930-1940. Tarinat julkaistiin aikoinaan Le Petit Vingtiemessä mustavalkoisina ja väritettyinä uusintoina Tintin -lehdessä 1940/50-luvun taitteessa. Ne sovitettiin, väritettiin ja osin piirrettiinkin uusiksi Hergén studioilla 1980-luvulla mestarin edesmentyä.

Noihin samoihin aikoihin Hergén studiot muuttuivat Hergén säätiöksi (Fondation Hergé). Nimenmuutos kuvasi tehtävien muutosta, uutta ei enää tuotettaisi vaan hallinnoitaisi tekijänoikeuksia. Nykyisinhän säätiö on Moulinsart s.a.

Mikäli kauppa käy, meillä on lupa odottaa vielä viittä uutta Kuikka ja Vili -alpparia.

Mainittakoon tähän vielä trivian pätkänä, että varhaisissa ruotsinnoksissa Moulinsart oli Hökeborg.

Kemin ykkönen

Kemin poliisin järjestysosasto piti vuosina 1915-1936 polkupyöräluetteloa, johon kaikkien kaupungin pyöräilijöiden tuli ilmoittautua. Pyöriin oli kiinnitettävä numerokilpi.

1910-luvulla polkupyörä oli kaikkien kansankerrosten liikkumaväline. Vuosina 1915-1916 Kemissä rekisteröitiin kaikkiaan 836 pyörää. Haltijoina oli niin koululaisia kuin kaupungin pormestarikin, ja kaikkia ammattiryhmiä, yksityisiä ja yhteisöjä. Rekisteriin menopelinsä joutuivat ilmoittamaan myös naapurikuntien Kemissä pyöräilevät tsaarin alamaiset.

Ensimmäisten vuosien jälkeen uusien pyörien ilmoittaminen laantui: 1917-1918 uusia ajoneuvoja rekisteröitiin 78 ja 1919-1920 ainoastaan kahdeksan kappaletta. 1920-luvun kuluessa polkupyörien määrä kolminkertaistui: 27.5.1930 annettiin juoksevin numeroin merkitty numerolevy 3071. Vuoden 1925 lopussa oltiin menossa numerossa 1783. Tässä vaiheessa juokseva numerointi ei kerro enää täsmällisesti kaupungissa liikkuneiden polkupyörien määrää. Eräät olivat kadottaneet numerolevynsä ja saivat poliisilta tilalle uudet, ja samalla myös uuden numeron. Lisäksi muutamat ensimmäiset numerot käytettiin uudelleen.

Mikäli osti käytetyn, jo rekisteröidyn polkupyörän, tuli siitä ilmoittaa poliisille. Esimerkiksi piirin puheenjohtaja Iivonen ilmoitti poliisille kesäkuun ensimmäinen päivä 1917 ostaneensa seppä Erkki Ämmältä polkupyörän n:o 184. 1910-luvun lopulla rekisterin ylläpito on ollut tarkkaa, mutta mitä pidemmälle 1920-lukua mennään, sitä hajanaisemmiksi merkinnät muuttuvat. Poliisilaitoksen oman polkupyörän (n:o 340) siirtyminen Liikkuvalle poliisikomennuskunnalle kuitenkin rekisteriin merkittiin 30. kesäkuuta 1934.

Autojen rekisteröimisessä tietyn numeron saaminen oli statusta. Kuten Oulussa 1910-luvulla Uleå Osakeyhtiö piti huolen, että rekisterilaatta OULU - 1 pysyi sen omistaman auton nokalla. Polkupyöräilijöille ei näytä tietyn numeron saaminen olleen erityinen arvo.

Poikkeuksena on numerolevy "1", joka annettiin vuonna 1915 kaupungin pormestarina toimineelle Matti Niemelälle. Kakkosen sai komisario Arvid Hedman ja kolmosen konttoristi Väinö Rimpiläinen.

Omien polkupyöriensä rekisteröinnissä alueen teollisuuslaitokset olivat hitaita. Kemi Osakeyhtiön pyörä sai numeron 264 ja Ab Seittenkari numeron 267. Kemi Oy korjasi tilanteen kun pormestari Niemelä luopui kaksipyöräisestään. Nyt laatan "1" ruuvasi menopeliinsä paikallispäällikkö Johan Laine.

Numerokyltillä yksilöidyt polkupyörän säilyvät ilmeisesti lukitsemattominakin hyvin siellä, minne omistaja sattui ne jättämään. 1910-luvun viimeisinä vuosina polkupyöristä kirjattiin poliisin luetteloon tietoja kattavasti, osasta jopa merkkiä, mallia ja valmistusnumeroa myöten. Varkaan jäljet jäivät väistämättä lyhyiksi, ja luettelon mukaan pyörävarkauksia ei juurikaan tehty.

Muutama poikkeus sentään vahvistaa sääntöä: lautiosaarelaisen Johan Rosenqvistin munamankeli (n:o 523) päätyi "varkaan jäljille". Opettaja Kalle Friidolf Lehtisen polkupyörän (n:o 454) katoamiseen 16. lokakuuta 1917 saattaa liittyä muitakin motiiveja kuin hyötymistarkoitus. Ehkäpä tukkapölly tai ojentava karttakepin käyttö on kohteeksi joutuneen oppilaan mielestä vaatinut vastatoimia.

Kuvassa tamperelainen rekisteröity polkupyörä Velomania -näyttelystä.