Juba: Frank viettelysten vaunussa

Juba

Frank viettelysten vaunussa

WSOY 2010

56 s.

Sanomalehtistrippi Viivista ja Wagnerista parhaiten tunnettu Juba on kokeillut miten pitkä sarjakuvailmaisu häneltä luontuisi. Aikaisemmin Juba on tehnyt pääasiassa strippejä tai korkeintaan muutaman sivun mittaisia sarjakuvia, joista on myöhemmin koottu koko joukko albumeja. Kokeilun tuloksena on syntynyt varsin mainio Frank viettelysten vaunussa (WSOY 2010).

Nimiösivulta käy ilmi, että teoksen nimi on viittaus Elia Kazanin tunnettuun elokuvaan Viettelyksen vaunu vuodelta 1951. Sivulla on nimittäin junanvaunu, puoliksi rantahiekkaan hautautuneena. Viime vuosikymmenet erinäiset kauppamiehet ovat yrittäneet siirtää tätä nimeä yhdelle jos toisellekin automerkille, näyttävimmin googlen hakutuloksissa tätä kirjoittaessa on esillä Audi R8 Spyder, mutta kiskoilla kulkeva väline viettelysten vaunu oikeasti on.

Myöhemmin tarinan mittaan yhteys elokuvaan varmistuu, epävarmuutta, valheita ja petoksia sisältyy sarjakuvahahmojenkin elämään, tosin ei yhtä vakavamielisessä merkityksessä kuin Kazanilla.

Tarina avautuu sivuhenkilön esittelyllä. Suuhygienisti Frank esitellään vasta toisella sivulla. Hammaskiven poisto ei suju mallikkaasti ja johtaja kutsuu Frankin puheilleen. Frank osaa pelätä potkuja, oikeastaan toivookin niitä, mutta itse asiassa käy vielä pahemmin: firman kaikki muut suuhygienistit irtisanotaan ja kaikkien viiden työt tulevat Frankin tehtäviksi aikaisempaa pienemmällä palkalla.

Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lappu vaimolta, hän on mennyt. Kun lisäksi ilmenee, ettei raha-asioista huolehtinut vaimo ole maksanut vuokraa puoleen vuoteen, ei Frankin elämässä ole kiinnekohtia, jotka estäisivät seikkailemasta.

Tarinassa on kaikuja Viivi ja Wagner -strippien pidemmistä jatkumoista, mutta albumin mittaisessa kokonaisuudessa kertomus on vietävä loppuun saakka, eikä sitä voi jättää ilmaan roikkumaan.

Juban ratkaisuna on viedä absurdius vielä pidemmälle, ja lopputuloksesta tulee mieleen Fredin Filemon. Kummalliset käänteet seuraavat toisiaan, mutta kokoajan tarinan kehyksessä pidetään kiinni sen omista lainalaisuuksista. Frank jää Filemonin tavoin ihmettelemään, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Päähenkilöt sopeutuvat pelaamaan annetuilla säännöillä, vaikka ajoittain ihmetellen.

Ja mikäpä siinä jos mukavasti menee. Frank tuntuu olevan oikein tyytyväinen. Yrittää olla ovelakin, etenkin Viettelysten vaunun konduktöörin tavatessaan.

Lopussa Frank on takaisin Suomessa, rahattomana, seikkailun lähtötilanteessa. Mielellään tällaista absurdia toimintaa toisenkin albumillisen lukisi.

Tere Vadén: Kaksijalkainen ympäristövallankumous

Tere Vadén on julkaissut pamflettina ajatuksensa kapitalismin jälkeen tulevasta ympäristövallankumouksesta. Vadén on nimennyt julistuksensa Kaksijalkaiseksi ympäristövallankumoukseksi (Rohkean reunaan 2010) ja alaotsikko pamfletti synnyistä selventää sisältöä.

Kapitalismi tulee tuhoutumaan omaan mahdottomuuteensa. Viimeisen vuosisadan olemme rakentaneet syömällä fossiiliset energiasäästömme, ja niiden loputtua talouskasvuun perustuva talous on mahdoton, vaikka kuinka paljon palvelujen tuotantoon jatkoa perustaisimme.

"Vallankumous tulee - kukaan ei huomaa", Vadén lausuu teoksensa motoksi.

Ympäristövallankumouskaan ei tapahdu automaattisesti. Sekin on tehtävä, ja pitäisi Vadénin mukaan tehdä siinäkin tapauksessa, että teknologiat pystyisivät ratkaisemaan kaikki nykyiset ongelmamme. Liikevoiton ja talouskasvun tavoittelu ovat nakertaneet ihmisten elämän edellytyksiä, ja jos siten jatketaan, tuhoutuu luonto lopullisesti.

Tietoisen näsäviisaasti Vadén nappaa ajatuksen Margaret Thatcheriltä, joka joskus sivalsi: "ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä". Pamfletisti muokkaa sitä hieman: "ei ole olemassa talousjärjestelmää, vain viljelmiä, ruokaa, taloja, työkaluja, tehtaita ja toimistoja, tekijöitä".

Kapitalismin jälkeinen maailma on (osin) samanlainen kuin se oli ennen kapitalismia. Mummonne tai isomummonne tietää miten elää sellaisessa maailmassa, Vadén kertoo maltillisemmin.

Tähän liittyvät synnyt. Kestävä elämantapa ei kuluta luontoa, ja suomalaiset myöhään teollistuneena ja kapitalisoituneena maana vielä muistavat nuo ajat, suomalaisilta ei ole katkennut yhteys sanoiksi pukemattomaan "metsän kieleen".

Kapitalistinen talousjärjestelmä on ollut "talon kieli", talon säännöt, joita voidaan muuttaa hakemalla uusi lähtökohta metsästä.

Vadén kartoittaa suomalaista syntytietoa kirjallisuudesta: Kalevala, Seitsemän veljestä ja eräkirjallisuus ovat osoituksia luontoyhteydestä, syntytietojen hallinnasta. Alkuperäiskansoilla nämä ovat edelleen arkikäytössä, he elävät sopusoinnussa luonnon kanssa kuormittamatta sitä liikaa.

Ympäristövallankumouksessa muuttukaamme kaikki alkuperäiskansalaisiksi, julistaa Vadén. Ajatellen vaikka nykyistä saamelaismääritelmäkeskustelua alkuperäiskansaistumisen vaade kuullostaa erikoiselta. Eikö asiaa kuulu syntymän kautta saatu jäsenyys?

Ei kuulu, sanoo Vadén, ja todistaa väitteensä viittaamalla useampiin tutkimuksiin eri puolilta maailmaa. Himalajan alkuperäisväestöt ovat syntyneet kolonisoidusta maasta paenneista, Pohjois-Amerikassa syntyi karanneista orjista mustien intiaaniheimoja. Amerikoissa skandinaavit ja erityisesti suomalaiset olivat alttiitta loikkaamaan luonnonehdoilla asuvien puolelle. Suomen Lapistakin vastaavia esimerkkejä löytyy, puolin ja toisin. Inarin historiassa esimerkiksi kerrotaan.

Henkinen itsenäisyys ja luonnon tuhoamattomuus ovat mahdolliset yhtä aikaa, siitä on historiallisia todisteita. Mutta onko joskus ollut kestävä länsimainen elämäntapa? Kestävä teollinen elämäntapa? Vadén vastaa ykskantaan: "Ei." Ainoaksi toteutuneeksi ja koetelluksi tavaksi jää siis alkuperäiskansaistuminen. Suomalaiset synnyt ovat olleet ja ovat uudelleen löydettävissä, uskoo Vadén.


* Tere Vadén on keskiviikkona 10.11.2010 Oulussa Tervasoihdussa puhumassa klo 19 alkaen.

Martti Anttilan Intia

Gangesin rannalla. Näyttelyn avauskuva.

Oulun taidemuseolla on esillä Martti Anttilan (s. 1954) valokuvanäyttely Pyhiinvaeltajan päiväkirja. Oululainen Anttila on pitkään ollut Intian ja itämaisen filosofian ystävä, ensimmäisen kerran hän patikoi maassa jo vuonna 1972.

Jopa vuosikausia kestäneet matkat jalan ja vaatimattomissa oloissa näyttivät Anttilalle kaikenlaista kiinnostavaa, ja ajatus sen dokumentoimisesta valokuviin heräsi.

Anttila opetteli tekniikkaa ja tuli perustaneeksi vuonna 1981 ensimmäisen Helsingin ulkopuolisen yksityisen valokuvagallerian Oulun Rantakadulle, Rantagallerian.

Ensimmäisen kuvausretken Intiaan ja Sri Lankalle Anttila teki 1986. Noitakin kuvia on nyt esillä.

Valokuvista välittyy lämmin suhde maahan ja levollinen läsnäolo. Intian pyhät joet, niiden varsilla pyhiinvaeltavat ja elävät kohtaavat heitä kunnioittavan kuvaajan.

Joidenkin kuvien taustaa on selvennetty kertomalla niihin liittyvä tarina. Kapeiden teiden risteyksestä kulman takaa kurkistava lehmä on vähän aikaisemmin varastunut rypäleitä katukauppiaalta. Kauppias oli rynnännyt varkaan perään ja saanut pelastettua vain osan saaliista. Anttila arvelee hänen menettäneen päiväansionsa. Kuvan kohteeksi ei kuitenkaan valikoitunut pettyneen kauppiaan kasvot vaan ilkikurisen eläimen.

Näyttely päättyy kuviin Narmadajoen laaksosta. Näitä kuvia säestää ääninauhalta pyhiinvaeltajien hengellinen resitointi. Narmada on yksi Intian pyhistä joista, muttei niin pyhä ettei sitä voisi valjastaa energian tuotantoon. Kuvatut kylät peittyvät suunnitelmien toteutuessa veden alle ja asukkaat joutuvat muuttamaan toisaalle.

Martti Anttilan kuvia ei ole otettu kiireessä. Kohteiden kanssa on otettu kontaktia, juteltu ja joissakin tapauksissa kuvattava on suunnitellut millainen valokuvasta tulisi. Anttila on antanut kuvattaville aikaa ja tilaa.

Koko näyttelyn ajallinen perspektiivi ansaitsee kunnioituksen. Ajatuksesta näyttelyyn on kulunut vuosikymmeniä, ensin on oppipoikana opeteltu taito, luotu kotikaupunkiin edellytykset valokuvataiteen olemassaololle ja sitten on lähdetty pitkille kuvaamaan. Ei mikään länsimainen pikavisiitti, tämä.


Oulun taidemuseo on tuottanut Pyhiinvaeltajan päiväkirja yhteistyössä Helinä Rautavaaran museon kanssa. Se on esillä Oulun taidemuseossa 2.1.2011 saakka, jonka jälkeen Helinä Rautavaaran museossa 24.3.-7.8.2011.

Painajainen Iin työväentalolla

Perjantaina ja lauantaina Iin työväentalolla (tosin talon nimen ensimmäinen kirjain peitettynä) vietetty Iik! kauhuelokuvafestivaaleja. Nyt yhdeksännen kerran järjestetyt juhlat ovat kasvaneet pikkuhiljaa vuosien mittaan, juhlilla tehtiin nyt näytöskohtainen kävijäennätys. Robert Wienen Tri Caligarin kabinettia vuodelta 1920 pääsi seuraamaan 185 katsojaa.

Työväentalon sali oli ääriään myöten täynnä, järjestäjät etsivät saliin lisätuolejakin, ja silti osa halukkaista jäi ulkopuolelle. Wienen mykkäelokuvasta esitettiin 35 mm:n restauroitu ja värisävytetty kopio, ja näytöksen säestivät 1920-luvun hengessä Ukule Igor & Antti Utriainen duo.

Tri Caligarin kabinetti yllätti lavastuksellaan. Mielisairaalaan lopulta päätyvään kerrontaan sopi mainiosti jonkinlainen vääristynyt art nouveau.

Wiene oli suunnitellut elokuvasta kansanperinteeseen pohjautuvaa pelottelutarinaa, jossa unissakävelijän ennustukset totetutuvat täsmällisen varmasti. Tuottajat pitivät tuotosta liian makaaberina, ja heidän vaatimuksestaan elokuvaan lisättiin mielisairalaan sijoittuva kehyskertomus.

Kuten festivaalien ohjelmalehtisessä kerrotaan, tämä kehyskertomus tekee elokuvasta nykykatsojalle oikeastaan mielenkiintoisemman. Syntyi myös (tiettävästi ensimmäinen) yllätysloppu, joka käänsi kaiken aikaisemmin nähdyn kokonaan uuteen valoon.

Mielisairaalateema on ankkuroitunut osaksi kauhuelokuvien genreä ja lyhytelokuvakilpailun voittaja Christopher Marinsin Mardröm (Painajainen) askaroi samassa ympäristössä.

Teknisesti taidokkaasti toteutettu Mardröm kuitenkin suhtautui liian vakavasti aiheeseensa ja falski yhteiskuntakritiikki täydensi sisällöllisiä puutteita. Ehkä lyhärin hienous avautuu vasta myöhemmin.

Yleisö äänesti suosikikseen Joonas Kesäniemen zombiepätkä Huvilan.

Pääosassa ohjelmistossa oli vanhassa 60- ja 70-lukujen kauhussa. Boris Karloffilta oli mukana kolme elokuvaa, jotka perustuivat vanhoihin kauhuklassikkoteksteihin. Die, Monster, Die! (1965) ja The Crimson Cult (1968) perustuivat H. P. Lovecraftin kertomuksiin ja Black Sabbathin (1963) episodien taustakirjoittajina toimivat Tsehov ja Tolstoi.

Ensivuodeksi järjestäjät lupailivat isompia juhlia merkkivuoden kunniaksi.

Mielensäpahoittaja neljänteen painokseen

Eilen sain viimein käsiini Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (WSOY 2010). Jotenkin on niin sattunut, että kirjaa havitellessani se on aina ollut loppu. Viime viikolla Kyrö oli Oulun Akateemisessa signeeraamassa teostaan, mutta tuolloin olin etelämmässä.

Nimiölehden taustasta saatan lukea: "neljäs painos".

Teoksen menestys on ehkä ollut yllätys kustantajalle. Onhan se jo kerran julkaistua tekstiä, Antti Litja on näitä ääneen lukenut Radio Suomessa.

Kerran 1990-luvulla satuin Jyväskylässä samaan pöytään Gummeruksen kustantaja Salojärven kanssa. Hän oli iloinen, koska sinä vuonna julkaistu Raija Orasen kirja oli myynyt niin hyvin. Hänellä ei teoksen suhteen ollut ollut suuria odotuksia, koska teksti oli kerran julkaistu, eli esitetty tv-sarjana MTV:llä.

Ostava yleisö oli kuitenkin hankkinut kirjaa kymmenintuhansin kappalein, vaikka tarina oli televisiosta tuttu.

Liekö pohdinnat WSOY:llä kulkeneet samaa rataa? Kuka ostaisi kirjan, jonka sisältö julkisen palvelun Yleisradiossa on kaikelle kansalle ilmaiseksi luettu?

Neljäs painos osoittaa, että kiinnostusta on. Kirjoja painetaan, ja kauppa käy niin ettei kaikille halukkaille kappaleita ole koko ajan tarjolla.

Isot talot ovat perustelleet omaa asemaansa muun muassa sillä, että niillä on mahdollisuus järjestää laaja ja kattava jakelu myyntiverkostoihin. Ennakolta tiedettyjen menestysteosten osalta se hyvin toimiikin.

Mutta Kyrön menestys on tainnut tulla yhtiölle nurkan takaa.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tätä tulin miettineeksi. Vanhoja, viidentoista vuoden takaisiakin tuli mieleen. Mutta on onneksi oma blogi, jossa purkaa tuntoja niin etteivät mene suonet tukkoon ja sydän leikkaa kiinni.