Mitä aikakautta elämme?

Sunnuntain Helsingin Sanomissa Kari Huhta kysyi (s. D1), että mikä aikakausi tämä on? Aihe herätti kiinnostuksen, mutta Huhdan toteutus ainakin historioitsijasta ontui pahasti. Huhta sortuu pahasti siihen ansaan, että omana elinaikana ja vieläpä sen viimeisimpinä vuosina on sattunut ja tapahtunut eniten ikinä asioita.

Huhta lopettaa artikkelinsa:

Nykyisessä globalisoituneessa, verkottuneessa ja sirpaloituneessa maailmassa tapahtuu kymmenessä vuodessa paljon enemmän kuin yhteen aikakauteen tarvitaan.

Totta on, että tiedämme nyt enemmän toisten ihmisten tekemisistä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Sen verkottuneisuus on tuonut. Mutta maailmassa tapahtui tuolloinkin yhtälailla kuin nykyaikana.

Perinteisesti historia jaetaan aikakausiin, ja kullekin aikakaudelle on annettu jokin tunnusomainen piirre. Tähän Huhtakin viittasi, "historiassa aikakautta sitoo yhteen jokin suuri yhteinen eepos". (Huhta lienee tavoitellut sanaa 'eetos', mutta ei anneta sen nyt häiritä.)

Maailmanhistoria jaetaan kolmeen pääjaksoon, vanhaan, keski- ja uuteen aikaan. Vanha aika, antiikki alkaa esihistorian päättymisestä ja jatkuu noin vuoteen 500. Seuraa noin tuhannen vuoden keskiaika, josta siirryimme uuteen aikaan.

Uusiaika jakautuu kahtia esimoderniin ja moderniin aikaan jakajana ollessa Ranskan suuri vallankumous (1789). Ranskassa aika ennen vallankumousta on l'angien régime (vanhan vallan aika). Ranskan suurta vallankumousta pidetään myös uusimman ajan alkuna.

Uusiaika on myös jaettu noin vuosisadan mittaisiin jaksoihin, joista viimeisimmät ovat valistuksen (1700-luku), teollisen vallankumouksen (1800-luku) ja suurten sotien (1900-luku) ajat.

Muistutan tässä välissä, että jakoja historiassa on eri aiheiden, alueiden ja ideoiden mukaan lukuisia. Tapahtuu muutoksia eri nopeuksilla, hitaita, nopeita ja siltä väliltä olevia. Mutta en puutu niihin, pitäydyn Huhdan tavoin klassisessa maailmanhistoriassa.

1990-luvulla ymmärrettiin, että Neuvostoliiton romahtaminen 1991 oli maailmanhistoriallinen käänne. Eric Hobsbawn vahvisti tuon vuoden asemaa havaitsemalla, että tuona vuonna yli puolet maailman väestöstä sai elantonsa jostakin muusta kuin maataloudesta. Ensimmäisen kerran.

Yhdysvalloissa innostuttiin ajattelemaan, että vuoden 1991 myötä historia loppui. Mutta syyskuun 11. päivän iskut muuttivat ajattelun täysin. Euroopassa haparoitiin sen suuntaa, että 1991 olisi alkanut "uusi keskiaika". Muutoksia kohti luokkayhteiskuntaa onkin tapahtunut.

Huhta on tarttunut äärimmäisen vaikeaan ja hankalaan aiheeseen. Mitä aikakautta elämme? Edellä mainitut aikakaudet ovat kaikki jälkikäteen määriteltyjä. Historiankirjoittajat ovat tehneet eepoksia valikoimalla, korostamalla ja vähättelemällä, luoneet järjestystä tapahtumien kaaokseen. Aikakaudet on myös nimetty niiden loppumisen jälkeen. Niin saa nimensä tämä menossa oleva aikakausikin.

Voi nykyajasta kirjoittaa eepoksen. Mutta lukija vastaanottaa sen aivan toisin kuin vuosisatojen taakse sijoittuvan, johon hänellä ei ole henkilökohtaisia intohimoja. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä enemmän kullakin on henkilökohtaisia kokemuksia ja arvostuksia. Ne saavat toisen kirjoittaman nykyhistorian eepoksen näyttämään vääristyneeltä kuvalta maailmasta.

Eepos kertoo vain juonen kannalta tärkeän. Ja maailmassa on paljon muutakin.

Sisällä vai sisässä?

Jotkut blogistit silloin tällöin kirjoittavat viestejä tietyillä hakusanoilla teksteihin tuleville. Usein on syynä kiukustus epäsiveellisen mielenkiinnon kohteeksi joutumisesta. Olenpa tavannut huomautuksen hakukonerunouskokeiluja tekevillekin. Oikeastaan Reetta Saineen kirjoituksessa Lady Domina yhdistyvät molemmat:

Tämä on kirjastoblogi. Tiedoksi niille, joiden hakukonerunous-kokeilut heittivät otsakkeen perusteella tälle sivustolle ja joilla on muita hyviä odotuksia.

Reetan tavanneena suosittelen pirkkalalaisia noudattamaan blogikirjoituksessa määriteltyjä soveliaan kirjastossa käyttäytymisen rajoja.

Oikeat kielentutkijatkin googlaavat paljon. Heidän liikkeitään hakusanoista on vaikea erottaa, kuka mitäkin kohtalaisen tavallista ihmisten kielenkäytöstä etsii. Kiroguru Jari Tammen Suuri vertailusanakirja lienee tästä tutuin esimerkki.

Viime viikolla luin uusinta Sananjalkaa, Suomen kielen seuran vuosikirjaa 52, jossa on muun muassa Krista Ojutkankaan ja Tuomas Huumon artikkeli "Mikä erottaa muodot sisällä ja sisässä? "Synonyymisten" muotojen analyysi."

Toisinaan sisä- ja ulkosijojen merkityserot vaikuttavat lähes olemattomilta: esimerkiksi sisä-grammin kaikki paikallissijamuodot tuntuisivat ilmaisevan sijaintia suhteessa kiintopisteen (grammin seuralaisena esiintyvän sanan tarkoitteen) sisäpuoleen (sisällä, sisältä, sisälle ~ sisässä, sisästä, sisään). Täydellinen synonymia on kuitenkin kielissä häviävän harvinaista, ellei mahdotonta.

Jonkin ero on siis siinä oltava, että onko sisällä vai sisässä.

Ojutkangas ja Huumo tarkastelevat erilaisia kiintopisteitä, neljäntenä ovat "sfäärimäiset tilat". Sellaisten suhteen 'sisällä' vaikuttaisi olevan ainoa luonteva, mutta vastaesimerkki on tullut vastaan tästä blogista, uudelleenjulkaisemastani Tyko Hagmanin novellista Matkustus kuuhun: "maapallolla on semmoinen vetovoima, että se vetää luokseen kaikki kappaleet, jotka sen vetovoiman kehän sisässä ovat". Nykykielen suhteen ilmaisu vuodelta 1887 ei enää kovin todistusvoimainen ole. Luontevampaa on sanoa olevansa sisällä sfääreissä.

Lopputulemana Ojutkangas ja Huumo summaavat, että "sisäsijaiset muodot [sisässä, sisästä jne] sopivat paremmin silloin, kun kiintopisteenä on konkreettinen säiliö tai aines, mutta huonommin silloin, kun kiintopiste on säiliönä epäprototyyppinen [rajattu kaksiulotteinen pinta, yläosastaan avoimet astiat ja säiliöt, tilaan johtava kulkutie, sfäärimäiset tilat]."



* * *

Tyko Hagmanin Matkustus kuuhun novelliin liittyen haluan jakaa linkkivinkin. Varhaisen suomalaisen spekulatiivisen fiktion listaus on osoitteessa http://collector.pp.fi/finnish_speculative_fiction.htm

Nagyn kadotetut ammatit

Victoria, 2010.

Perjantaina Valvegalleriassa avautui romanialaissyntyisen Daniel Nagyn (s. 1981) näyttely. Kokonaisuus on nimeltään Kadotetut, ja näyttelyesitteen mukaan se on osa Nagyn laajempaa ammatinharjoittajia keskiajalta nykypäivään käsittelevää projektia.

Suurin osa näyttelyn töistä on potretteja, jotka tuovat mieleen vanhan kirkon, koulun tai kaupungintalon seinäpaneeleihin maalatut hahmot. Siis yhteisölle tärkeitä ihmisiä, jotka on jälkipolville ikuistettu jostakin aikanaan arvostetusta syystä.

Nagyn töissä saa ammatteja arvailla. Vaatetus tuntuisi antavan viitteitä, mutta ei kuitenkaan. Antamalla teoksille nimen henkilöiden etunimen mukaan Nagy johdattaa pohtimaan ammattia ja asemaa. Onko meillä muita kuin valta-asemaa korostavia työasuja? Haluammeko ylipäätään kertoa vaatetuksella työstämme?

Yksi ainoa töistä on nimetty ammattin mukaan: Lihakauppias. Suurikokoisen teoksen etualalla on nainen asiaankuuluvassa essussa. Mutta taustan ikkunoista tulevat esiin suurikokoiset kädet. Teurastajako siellä? Vaiko lihakauppias itse?

Näyttely Valvegalleriassa 30.1. saakka.

Viimeinen otos, 2008-2010.

Carl Barks: Kylmä kauppa (1957)

Aku Ankka -lehden juhlavuosi alkaa hienosti: ensimmäinen julkaistu tarina on Carl Barksin kuuluisa, brutopialaiset esittelevä Kylmä kauppa (A Cold Bargain, US 17). Varsinaisia juhlia saamme vielä kuitenkin odottaa joulukuun 5. päivään, jolloin ensimmäinen numero virallisesti ilmestyi. Vuoden mittaan lehden nettisivuilla tarjotaan luettavaksi muistelluimpia lehden numeroita, parhaillaan luettavissa on 1b/1954, jossa johtotarinana niin ikään Barksin tekemä Aku Ankka Grönlannissa.

Kylmää kauppaa ei ole itse päälehdessä julkaistu koskaan aikaisemmin. Ensimmäisen kerran se julkaistiin Aku Ankan taskukirjassa 50 Rahamies Roope, joka sarjasta poiketen ei sisältänyt italialaisperäistä tuotantoa vaan Barksin töitä. Taskukirja täytti tuolloin vuonna 1980 kymmenen vuotta, ja julkaisusarjassa päästiin juhlittavaan tasanumeroon.

Myöhemmin tarina on julkaistu Aku Ankan Juhlasarjojen osassa 6 (1996) ja tietenkin Carl Barksin kootuissa (osa XV).

Syytä julkaisemattomuuteen Aku Ankassa ei pidä hakea poliittisuudesta. Tarina on mitaltaan formaattilehteen vaikeasti istutettava (27 sivua). Toki toimittajat olisivat voineet leikata Kylmän kaupankin muottiin istuvaksi, ei sellaista pelätty takavuosina Barksinkaan suhteen. Pitkästä tarinasta olisi pitänyt muokata jatkosarja, mutta sellaiseen ei tässä tapauksessa Kööpenhaminassa ryhdytty. Ehkä jaksotuksen ei katsottu onnistuvan.

Erikoista sarjakuvassa on että se päättyy vinjettikuvaan, kehyksettömään, mustavalkoiseen ruutuun. Inducksissa kuvaa ei huomioida, vaan pituudeksi ilmoitetaan 26 ja 3/4 sivua. Nyt julkaistussa Aku Ankass on vinjetti mukana, mutta sitä on pienennetty ja rinnalle on laitettu Carl Barksin tarinasta jälkikäteen kertomaa. Että bombastium ei viittaa pommiin, eikä Brutopian kansan edustaja ole Nikita Hruštšovin karikatyyri.

Suuri osa lukijoista asettaa horisonttinsa juuri niin. Vaikka Barks yrittää selittää parhain päin viittausten olevan lukuisiin uusiin 1950-luvulla löydettyihin alkuaineisiin ja harmittelee ettei piirtänyt brutopialaisille kärsää, jolloin hahmo olisi muistuttanut muita hänen vallanhimoisia ja ahneita roistojaan.

Suuri osa lukijoista näkee tarinan nimessäkin Kylmän sodan, ei kauppaa.

Tarina alkaa huutokauppakamarilta. Myynnissä on ainetta, jota kaikki tuntuvat haluavan. Paikalle sattumalta tullut Roope Ankka ihmettelee, että onko hän pudonnut kelkasta? "Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt törsätä tänään sanomalehteen."

Roope ostaa koko maailman bombastiumin, koska hänellä oli siihen varaa. Brutopian kansan edustaja jää huudoissa toiseksi. Biljoona ja viisi tiskiallasta ei riittänyt.

Aineen käyttötarkoituksista ei ole selkoa. Ankka-yhtiöiden tutkimusosasto alkaa selvitellä asiaa. Sitä ennen käy selville, että arjen menoista tinkivän on vietävä jatkuvaa kylmäsäilytystä vaativa aine Etelänapamantereelle.

Matkalla Brutopia yrittää viedä bombastiumin väkisin. Veljenpoikien leikki pelastaa arvoaineen, ja se saadaan maailman kylmimpään paikkaan turvaan. Brutopia ei ole huijattavissa, sen miehet palaavat asiaan.

Napajäätiköllä paljastuu, että bombastiumia voi käyttää jäätelön valmistamiseen - vain ja ainoastaan. Atomista bombastiumia syntyy tynnyrillinen makuvivahteikasta jäätelöä. Tutkimustulos ei innosta Brutopian kansaa:

Pah! Mitä hyötyä tuosta on Brutopialle? Brutopian onnellinen kansa ei syö jäätelöä! Pah! Se käyttökelvottomasta bombastiumistanne ja sen salaisesta kätköpaikasta. Pah! Pah! Huolehdin siitä, ettei kukaan maailmassa enää löydä sitä inhaa ainetta. Pah!

Lumiaavikolta kätköä ei löydy ilman tarkkoja koordinaatteja. Ne brutopialainen poltti Roopen muistivihkon mukana. Vaikuttaa jo siltä, että bombastiumista ei hyödy onnellinen kansa eikä kapitalistiankkakaan.

Etelänapamantereen reunamilta mukaan lyöttäytynyt pingviini kuitenkin muistaa. Onneton poikasenkipeä pingviini omi bombastiumpallon Ankkojen saavuttua jään reunalle.

Bombastium on molempien ideologioiden tappio. Voittajaksi Roope kuitenkin selviytyy, mutta ei markkinatalouden ehdoin. Ideologiat ylittävä äidinrakkaus auttaa voittoon, ja Roopenkin on kunnioitettava sen ylivoimaa. Minkä hän myös tekee, höpsöksi leimautumisen uhallakin.

Barksin kootuissa Geoffrey Blum arvioi, että Kylmässä kaupassa Barks lähestyi Walter Kellyn Pogoa. Myös Kellyllä oli oma Hruštšov-karikatyyri, ja sen vuoksi muun muassa Japanissa ja Kanadassa osa stripeistä jätettiin lehdissä julkaisematta. Tämä tapahtui pari vuotta Kylmän kaupan julkaisun jälkeen, ja ehkä vaikutti Barksin myöhempiin puheisiin.

Kellyn Pogo on saattanut rohkaista Barksia käyttämään poliittista karikatyyriä, olihan 1950-luku Yhdysvalloissa niin leimallisesti kommunismin pelon aikaa. Kelly loi 1953 karikatyyrin senaattori Joserh McCarthystä, villikissa Simple J. Malarkeyn. Se ei ainakaan näyttänyt vähentävän Pogon suosiota ja julkaisupaikkoja, joten varovainen Barks ehkä rohkaistui myös kokeilemaan muutakin kuin aarteenetsintää, tieteen uutuuksia tai eksotiikkaa.

Mutta kannattaa pitää Kylmää kauppaa tulkittaessa pää kylmänä. Tieteen uutuudet ja niiden tuomat yllätykset (bombastium ja jäätelö) siinäkin on keskeisessä roolissa.

Korsoraattori 11 vuotta

Korsoraattori on suomalainen Internet-huumoripalvelu, "joka muuttaa totanoin minkä tahansa internet-sivun textit korsox vittu eli tiätsä täyteen niinku "niinku" ja vittu "vittu"-sanoja"[1]. Esimerkix edellinen lause korsoroituna kuuluu:

Korsoraattori on niinku suomalainen Internet-huumoripalvelu, "joka totanoin vittu muuttaa vittu minkä tiätsä totanoin niinku tahansa internet-sivun vittu vittu textit totanoin korsox vittu tiäzä eli niinku tiätsä täyteen "niinku" ja niinku vittu "vittu"-sanoja"

Helsingin Sanomat mainizi sivuston vittu vuosituhannen "toistaisex suurimmax web-hitixi" totanoin tammikuus 2000, joka sai yli vittu 165 000 sivunpyyntöä tiätsä ensimmäisen viikkonsa niinku aikana, vittu jopa totanoin ilman mainostamista. Vittu korsoraattorin päätekijä oli suomalaises uusmediayrityxessä tiätsä työskennellyt, Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva, mutta niinku pääkaupunkiseudulla asuva vittu henkilö, totanoin joka vittu on halunnut pysytellä nimettömänä.[1]

Korsoraattori aloitti tiätsä toimintansa 7. tammikuuta 2000.[2]

Lähteet

1. ↑ Petteri Numminen: Korsoraattori on niinku yllätyshitti Helsingin Sanomat. Klik!-verkkoliite. 14. tammikuuta 2000. Vittu Helsingin Sanomat. Viitattu 22. totanoin elokuuta vittu 2007.
2. ↑ http://korsoraattori.evvk.com/faq.html

Aiheest muualla

* Korsoraattori
* Korsoraattori - kuinka se sai alkunsa ja mitä sitten tapahtui?

Tämä tietotekniikkaan liittyvä tiätsä artikkeli niinku on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa vittu laajentamal artikkelia tai totanoin muita samantapaisia artikkeleita.

Luokka: Niinku nettihuumori